maanantai 16. marraskuuta 2015

Naurun tasapaino on loppu



Olin toissaviikolla jotenkin ihan kujalla. Hukassa, sumussa, jengalla. Ihmettelin vähän että mikäs tämä nyt. Kyllähän tässä työteliäs syksy on alla ja ressiä remeleissä, mutta fiiliksessä oli jotain muutakin. Luopumista. Vähän kipeää. Melankoliaa, vähän kuin joku olisi yhtäkkiä lähtenyt pois. 

Sitten luin Matti Patrosen FB-bloggauksen ja hoksasin. Naurun tasapaino. 2,5 vuotta olin päästäni kiinni tuossa ohjelmassa. Pitkä projekti, joka nappasi mielenkiinnostani kiinni heti ilmestyttyään huudeille eikä hellittänyt ennen kuin kun homma oli kokonaan ohitse (eli toisin sanoen neloskautta ei ole tulossa, ainakaan ihan hetkohta). Että se on nyt sitten loppu. Konfetit lakaistaan pois ja vitsikynään loksautetaan korkki. 

Sellainen on päättymisen mekaniikka maailmassa, usein. Päättymiset, erot ja kuolemat ovat monelti äkillisiä. Ihmismieli ei oikein tunnu hyväksyvän luonnossa yleistä menettelytapaa, jossa ensin jokin elää kauneinta kukoistustaan ja lakastuu heti seuraavana päivänä. Sudenkorennot ja koirasmuurahaiset eivät tästä harmistu, mutta isoaivoisen apinan osa on toinen. 

Siksi ajattelin kirjoittaa Naurun tasapainosta. Ei tämä mikään muistokirjoitus ole - uskon formaatin vetovoimaan edelleen ja siihen, että jossain vaiheessa kilpailu palaa töllöttimiin - vaan jonkinlainen...jäähyväispuhe läksiäisiin, ehkä. 

HAKU

Ekan kerran Naurun tasapainon haku tuli auki syksyllä 2012. Elämässäni oli muuttunut kaikki - ihmissuhteissa myllersi, opiskeluajan loppu oli lähellä, komiikka murroksessa. Vanhojen kuvioiden jäädessä taakse etsin nälkäisenä uusia mahdollisuuksia. Yksi oli Naurun tasapaino. 

Tein karsinnoissa helmikuussa hyvän keikan. En päässyt mukaan. Ei paljoa lohduttanut se, että tuottajamme Markku soitti minulle ja kertoi minun olevan varasijalla jos joku peruu. Kukaan ei perunut, koska kukaan ei ollut pösilö. Harmistuin ja vittuunnuin. Turhautti. Jopa niin paljon, että jätin ohjelman pitkälti katsomatta. En siksi että se olisi ollut hanurista vaan siksi, että minua harmitti etten päässyt mukaan. Vähän kuin olisi katsellut kavereiden lomakuvia reissulta johon ei kelpuutettu matkaan. 

Seurasin kuitenkin sen verran systeemiä että hoksin formaatin onnistuneeksi ja arvelin toisen kauden olevan tulollaan. Halusin mukaan, ehdottomasti, mutta takinvuoriin oli jo tarttunut ripaus kyynisyyttä. Suojauduin siltä varalta etten pääsisi mukaan ja suhtauduin koko hakuprosessiin jotenkin ylimalkaisesti. Tein karsintakeikan kuumeessa, hankalassa spotissa ja yleisesti ottaen täysin seiskan tasoisesti. Siksi olin niin häkeltynyt, kun matkasin tammikuussa 2014 Lappeenrannan festareille ja Markku soitti kertoakseen, että olin mukana. Varmistin asian noin kahdeksan kertaa, koska olin niin yllättynyt ja koska olen niin neuroottinen ihminen. 

Lähtiessäni kisaan minulla oli vain yksi tavoite: älä putoa ensimmäisessä jaksossa. 

KUVAUKSET

Naurun tasapainon kakkoskauden kuvaukset alkoivat Kansallisteatterilla 2014 maaliskuussa. En pudonnut ensimmäisessä jaksossa. Minut valittiin jakson parhaaksi onnistujaksi. Se ihmetytti. Mukana oli kuitenkin niin kovaa kaartia, luunlujia ammattilaisia ja minä dallaskainaloisena höttöhousuna välissä. Kisan kuluessa huomasin pärjääväni ja sain itseluottamusta. Valkeakoski-jakson jälkeen huomasin, ettei minulla ole aikaa murehtia siitä, toimiiko matsku vai ei, koska se aika on matskun tekemisestä pois. Loputtoman hienosäädön sijaan aloin vain tehdä. Sillä sai hyviä tuloksia. Pääsin finaaliin. Muistan hyvin sen hetken kun minä, Tomi ja Jussi istuimme yhdessä Kalasatamasta startanneeseen metroon ja tuijottelimme toistemme naamoja ihan paskana ja lopussa. Olimmeko onnellisia saavutuksesta? Itse muistan vain äärettömän väsyn ja helpotuksen, herpaannuksen, ajatuksen että nyt otteen uskalsi vähäksi aikaa päästää irti. 

Suuri osa TV-kuvauksista on aika tylsää - kävelykuvia, kirjoituskuvia, fiilisten kertaamista, kuvituskuvia, voitteko vielä uudestaan mutta niin että et mene ihan eri kävelyrytmissä kuin muut. Mutta oli se siistiä silti. Luokkaretki. Hienojen koomikoiden ja huippujen tyyppien kanssa. Käytiin tutustumassa kohteisiin ja sitten annettiin yleisölle raportit niistä komiikkasettien muodossa. En minä äkkiseltään parempaa tapaa keksi kevättä viettää, mitä nyt tietysti sen kilpailuasetelman voisi aivan hyvin jättää veks. Mutta katsoja tarvitsee draaman ja ohjelma jännitteen. Parasta oli tavata ihmisiä ja saada kokemuksia - ennen kuvauksiin osallistumista en ollut ikinä kokeillut ilokaasua, ruokkinut laiskiaista tai ollut ADHD/ADD-jengin kanssa mökkitalkoissa. 

Ja satuin myös tekemään ohjelman kuvauksissa kenties parhaan keikkani, Savo-jakson tempaisun Pannuhuoneella. Parempaa paikkaa täysosumalle olisi saanut etsiä, sillä tuolla lavalla tein elämäni viidennen keikan ja varmistuin siitä, että tämä on justiinsakin se homma jota haluan tehdä. Kvanttisetti ei sikäli ole jäänyt systeemiin, sillä ei minulla ole tarvetta ylittää tuota keikkaa. Se oli sellainen kuin se oli ja muut keikat ovat muita keikkoja. Tokihan siitä osa porukasta innostui että nyt vietiin häkellyttävän pitkälle. Vietiin, juu, mutta ei sellaista välttämättä kannata kauheasti odotella yleiseksi tasoksi. Aikamoinen kulliparaati keikoilla kuitenkin kuullaan. 

(Jos kuvaukset kiinnostavat enemmän, niiden journaalia voi lueskella tästä).

OHJELMA ALKAA NÄKYÄ

Tämä oli outo vaihe - asia, josta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta. Päässä pyöri monenlaista. Mitähän ihmiset ajattelevat? Kuinka lihavalta minä näytän? Toimiiko matsku telkkarissa? 

Onneksi ekassa jaksossa pärjäsin, joten startti ei ollut hankala. Sain paljon hyvää palautetta. Läheispiiri antoi hyväksyviä ja kannustavia kommentteja. Se tuntui hyvältä. Tähän asti koomikkouraani oli monelta osin suhtauduttuepäluuloisesti siellä sun täällä mutta telkkari antaa monille sertifikaatin. Jos olet telkkarissa, et voi olla täysin perseestä, sillä perseestä olevia ihmisiä ei oteta telkkariin, tuntuu olevan logiikka. 

Jännästi tuli huomatuksi myös se, että myös televisiossa koomikko on yhtä hyvä kuin hänen viimeisin keikkansa. Valkeakoski-jakson räpellyksen ja tuomareiden eteen joutumisen jälkeen sosiaalisessa mediassa oli hiljaista kuin huopatussutehtaalla. Ihminen väistää epäonnistumista, muidenkin, enkä minä sitä henkilökohtaisesti ottanut. Osin olin kiitollinen tästä todellisuustarkistuksesta, sillä on läksyjä joita ei voi kerrata liian usein. Ja "Katoavaista on mainen kunnia" on yksi niistä keskeisimmistä. 

Ihmiset alkoivat tunnistaa ja tulivat juttelemaan. Oulussa komiikkaa tekevänä miniminijulkisenahahmona siitä oli saanut esimakua, mutta ei siihen oikein totu. En ole tottunut vieläkään. Minusta se vain tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että joku voisi olla ehdottoman kiinnostunut puhumaan MINUN kanssani. Minähän olen se outo jäbä joka bongaa lintuja eikä osaa puhua tytöille. 

Tosi moni kannusti ja toivotti tsemppiä jatkoon. Se oli hienoa. Pelkäämiäni negatiivisia kommentteja ei näkynyt juuri missään. Kukaan ei pysäyttänyt kadulla ja kertonut minun olevan ihan paska. 

Mitä lähemmäs finaali tuli, sitä kovemmaksi kävi paine. Joka päivä pahemmaksi. Ihmiset vakuuttelivat minulle, että voitat varmasti. En kuunnellut heitä yhtään. Annoin paljon haastatteluita. Ilmassa oli hypeä. Olin huomaavinani, että nyt tämä homma taitaa lähteä isommalle vaihteelle, mutta en kiinnittänyt ajatukseen paljon huomiota. 

FINAALI JA SEN JÄLKEINEN AIKA

En ole koskaan jännittänyt yhtään stand up-keikkaa samalla tavalla kuin Kansallisteatterin finaalia. Iso lava, live, iso yleisö, legendaarinen näyttämö, kaikki. Ja se myös näkyi. Tein erittäin keskinkertaisen keikan, rytmi katoili ja ajatus pätki. Siinä vaiheessa kun seisoimme Jussin kanssa kaksissa tuumin yleisön edessä, olin täysin varma siitä että Jussi voittaa, koska Jussi oli tehnyt niin kovan keikan. 

En koskaan kuullut sitä, kun Sanna sanoi nimeni julistaessaan voittajan. Maailma jotenkin kiertyi yhden pisteen ympärille. Seisoin, katsoin hurraavaa yleisöä, en tajunnut mitään, meteli oli niin kova ettei mitään ääniä kuulunut. Vasta kun Sanna kääntyi ympäri ja halasi minua, tajusin että okei, taisin voittaa. Seuraavana aamuna olin krapulassa aamutelevisiossa. Harvalla haastateltavalla siellä on ollut sekä appelsiinimehulasi että vesilasi. 

Homma läjähti yllättävän isoksi. Tuntui, että joka toinen lehti halusi kirjoittaa, tuntui että kaikki halusivat minut firmakeikalle (usein myös ottamatta selvää millasita komiikkaa teen), jokainen halusi onnitella ja kehua. Työtilanne lähti nousuun: syyskuussa tein yhden rahakeikan, marraskuussa 28. 

On vaikea kuvailla sellaista elämänvaihetta, jossa kaikki on koko ajan ihan helvetin siistiä ja samaan aikaan äärettömän raskasta. Nautinnollista tuskaa vai päinvastoin? Kaikki tuntuivat haluavan jutella. Se oli kivaa mutta välillä piti annostella sosiaalinen energia millilitran mitalla, että jaksoi koko päivän läpi olematta kellekään kyrpä. Koska eihän sitä saa olla kenellekään ilkeä siksi, että itseä väsyttää. Aina en onnistunut, se harmittaa vieläkin joskus. Anteeksi. 

Yritin olla kelaamatta liikaa ja tein vain keikkoja. Onnistuin puolittain pitämään homman näpissä: kaikki keikat tuli tehdyksi puhtain paperein, mutta jouluksi iski pieni burnout. Otin Kuusamoon lomamökille mukaan tähtikaukoputken, pelikonsolin ja läjän kirjoja. Eniten aikaa vietin pimeässä huoneessa kattoon tuijottaen ja miettien että ei vittu, ei vittu. 

Talveksi toivuin ilman laitoksia tahi nappikuureja. Hype ja meininki hiipuivat jouluun mennessä ja tammikuussa television täyttivät uudet lärvit. Hyvä niin. 

KIERTUE

Helmikuun lopulla minä, Jussi ja Tomi lähdimme Suomen-kiertueelle. 33 paikkakuntaa ja 35 keikkaa 2,5 kuukauteen. Ei mahdoton rypistys mutta kohtuu kova tahti silti. Meillä oli suunnitelmia kiertueen varalle - videoproggista ja uuden materiaalin kirjoittamista. Emme ehtineet emmekä jaksaneet tehdä mitään muuta kuin olla kiertueella. 

Kiertäminen on rytmiltään outoa touhua. Jokainen päivä on periaatteessa samanlainen. Ajetaan kohdekaupunkiin. Etsitään keikkapaikka. Pystytetään lavalle rollupit ja testataan äänet. Venkoillaan bäkkärillä tunti. Tehdään keikat. Tavataan ihmisiä keikan jälkeen. Puretaan kamat. Ajetaan pois kohteesta. Mietitään saako mistään ihmisten ruokaa. Majoituksessa tuumitaan, että juodako vai ei. Nukutaan liian vähän ja seuraavana päivänä sama ralli uusiksi. 

Oudointa oli huomata, että rutiineja kehittyi myös lavan ulkopuolelle - esimerkiksi valokuvaussessioissa meille kehittyi aika lailla vakiovitsit, joita kerroimme paikasta toiseen. Koomikko ei useimmiten osaa olla olematta koomikko. 

Olen erittäin tyytyväinen ja jopa vähän ylpeä siitä duunista, jota teimme. Haluttiin toteuttaa ihmisille viimeisen päälle tehty show. Oli headsetit, yhdessä tehtävä lopetus ja ihmisten tapaaminen keikan jälkeen - Jussi oli jopa tuumannut helvetin tarkkaan, millaista taustamusiikkia kannattaa soittaa tauoilla. Minäkin otin homman siinä määrin tosissaan, että pidättäydyin Taide-Iikan ideoista tehdä vähän kokeellisempaa matskua kiertueella - toimitin vain joka ilta yleisölle parhaan mahdollisen materiaalin mitä minulla oli enkä lähtenyt säätämään. Siinä kyllä kehittyi esiintyjänä, paljon, kun ei runkannut koko ajan matskua edestakaisin. 

Kiertue teki meistä ystäviä. Kuten arvata saattaa, huumori vääntyi niin sisäpiiriin että sitä vapaamuurarikin jo vähän kavahtaa. Nähtiin paljon hienoja paikkoja, naurettiin älyttömät määrät. Ja kuunneltiin yllättävän paljon Cheekkiä. 

En selitä. Sisäpiirihuumori. 

DUUNIIN TUOTANTOON

Naurun tasapainon tuottaja Markku oli jo keväällä uhitellut, että haluaa minut seuraavaan tuotantoon töihin. Minun pitäisi kuulemma värkätä NT:lle menestyksekäs some-kampanja. Ei minulla mitään käsitystä ollut, miten sellainen tehdään, mutta sehän työssä kiinnosti. 

Yleä dissataan aina ihan hitosti. Totta kai, koska se on verorahoilla maksettu ja suomalaisille verorahojen käytöstä nillittäminen on suosituin harrastus heti lottovoiton odottamisen jälkeen (tietyssä mielessä olemme hyvin paska kansa). Mutta vaikka tämä kehu johtaakin nopeasti itseeni, silti on pakko antaa kiitosta: Naurun tasapainon porukka tajusi ensimmäisten joukossa Suomessa, että jos haluaa some-markkinointiinsa hauskaa sisältöä, kannattaa palkata ammattikoomikoita tekemään sitä. Halusin aisaparikseni Haustolan Tomin, joka on kirjoituskamraattina ykkönen ja hiton hyvä jäbä tekemään duunia. 

Alussa käsissämme oli vain hahmoton möhkäle marmoria, jota ruvettiin takomaan. Ihan jullilleen ei joka taltanveto mennyt, mutta keskimääri hyvin. Kerättiin kahdessa kuukaudessa tuhansia tykkääjiä lisää eri someväyliin ja tehtiin satoja vitsejä. Muutama niistä oli jopa tosi hyvä. 

Duuni oli välillä raskasta, lähinnä siksi, että mitään aiempaa kokemusta ei ollut ja otin pyytämättä omille hartioille jonkin verran vastuuta kampanjan onnistumisesta. Reaaliaikainen seuraaminen ei helpota stressiä vaan lisää sitä kun koko ajan kyttää että tuleeko niitä tykkäyksiä. 

Toinen aspekti YLE-puuhissa oli radio-ohjelman tekeminen YLE Puheelle. Se oli siistiä, helvetin siistiä. Ensimmäiset radio-ohjelmat olen tehnyt systerin kanssa mankalla C-kasetille nauhoittaen noin kahdeksanvuotiaana ja ystäväni Jeren kanssa puuhailimme lukioaikana kavereille radiolähetyksen muotoon puettuja synttärionnitteluja. Ja nyt sitten pääsi valtakunnan verkkoon tekemään, ihan oikeasti. 

Eka lähetys meni juuri niin hyvin kuin sen voisi kuvitella menevän: hirveä jännitys, minibläkäreitä, rytmisekoilua, hakemista. Niin kuin olisi ensimmäistä komiikkakeikkaa tehnyt uudelleen - on käsitys hommasta mutta ei mitään käytännön taitoa sen tekemiseen. Onneksi ekassa lähetyksessä haastateltavana istui Teemu, johon luotin ja joka ohjasi venettä tiukoissa paikoissa. Jatkossa hommaan tuli rentoutta ja nautin. Oli hienoa puhua komiikasta syvällisellä tasolla niin monen eri ammattilaisen kanssa. Ja koska ainakin yksi kuulija kertoi ymmärtävänsä stand upia paremmin kuunneltuaan ohjelmaa, sen olemassaolo on ainakin ohuelti perusteltua. 

Kolmas roolini, hyvin pieni sellainen, oli toimia jonkinlaisena kaksoisagenttina tuotannon sisällä. Koska olin ollut ohjelmassa kilpailijana, pystyin keskustelemaan tuotannon kanssa siitä miten koomikot saattavat kokea tietyt ohjelmaa koskevat ratkaisut. Ja koska olin tuotannossa töissä mutta tiesin millaista kisaaminen on, pystyin myös pitämään yhteyttä koomikoihin ja kuuntelemaan heidän mahdollisia murheitaan, jotka tuotannon paineessa saattavat kasvaa melko suuresti. Arvostan Tasapainon tiimin tapaa ottaa koomikoiden näkemykset huomioon ja kuunnella niitä. Aina ei onnistuta sataprosenttisesti, mutta kaikki työryhmässä tekivät koko ajan parhaansa saadakseen ohjelmasta mahdollisimman hauskan ja koomikoille mahdollisimman paljon ruutuaikaa. 

Neljäs rooli tuli minulle vähän yllättäen. Tein lopputeksteihin omaa lyhyttä osiotani ja esiinnyin yhdessä semifinaalissa sekä finaalissa. Näitä hommia oli toisaalta helvetin hauska tehdä ja toisaalta ihan hirveää. Etenkin 20 tonnin shekki -sketsi Heikki Silvennoisen kanssa jännitti niin kauheasti, etten uskaltanut lukea sketsin käsikirjoitusta kuin vasta päivää ennen kuvauksia - olen lapsesta asti ollut kova Kummeli-fani ja mahdollisuus tehdä uudelleen klassinen sketsi Silvennoisen kanssa oli yhden unelman täyttymys. 

Teflon Brothersin kanssa tehtyä musiikkinumeroa jännitin vielä enemmän, koska nyt oltiin todella rajusti jo ulkona omalta mukavuusalueelta. Olin varma, että nyt tulee hirveä määrä paskaa niskaan. Ei tullut yhtään. Ei mitään. Tässä on opetus. Oma mielikuva tilanteen kulusta on yleensä 800 % pahempi kuin aktuaalinen tilanne. 

Tuotannossa työskenteleminen oli raskasta ja helvetin kivaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Vaikka kuka niitä muka vaihdossa ottaa? Ei ole paljon ilmoituksia lehdissä näkynyt. 

MITÄ JÄI KÄTEEN? 

Mitä jäi käteen? Kasvanut työtilanne, isompi preesens julkisuudessa, paljon seuraajia someen, taloudellisen tilanteen  kohentuminen, uutta yleisöä, läjä tuoreita juttuja, paljon työkaluja oman koomikonammatin kehittämiseen, kontakteja, tuttavia, ystäviä.  Uusia legoja (aika hienoja). 

Entä mitä menetti? Henkilökohtainen tila pieneni, terveys kärsi (painoa lisää se 12 kiloa ja stressi on kuormittanut nuppia), vapaa-aikaa on paljon vähemmän, stressin määrä on tuplaantunut, välillä ahdistaa olla julkisilla paikoilla, joskus pelottaa että joko on noussut kusi päähän, unettomia öitä, liian monta tuoppia kaljaa, tarpeetonta luonnon kuluttamista lentokoneella ja taksilla. 

Kannattiko? Totta helvetissä. Lähtisinkö uudestaan? Lähtisin. Puolivälissä kiroaisin että ei perse, taasko. Ja jatkaisin. 

On selvää, ettei urani olisi tällä hetkellä ollenkaan samassa pisteessä ilman Naurun tasapainoa. Olen sille paljon velkaa. Siksi tuntui myös hyvältä olla tuotannossa duunissa ja antaa takaisin. 

Sain itse ohjelmasta paljon, mutta vielä enemmän sai suomalainen stand up-kulttuuri. Naurun tasapaino teki stand stand up-komiikkaa tunnetummaksi Suomessa, toi lajille paljon uutta yleisöä ja nosti monia uusia koomikoita tietoisuuteen. Ja toivon mukaan hoksautti teeveetuottajia siitä, että aina huumoriohjelmaa ei tarvitse tehdä pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ja tekoviiksillä, vaan katsojien älyä voi aina välillä myös haastaa. 

KIITOKSET

Haluan kiittää ihmisiä Naurun tasapainon tiimoilta. Älkää suuttuko jos unohdan jonkun. Muistan sinut seuraavana hetkenä. 

Teemu haastaa ja rauhoittelee sopivissa vuoroissa, inspiroi eikä jätä ikinä pulaan. Sakari tarjoaa aina majoituksen, laittaa lämpimät voileivät uuniin ja nauhoittaa oleelliset tv-tärpit digiboksille. Tomilla on idea, aina aikaa kuunnella. Jussi pitää asiat liikkeessä, estää murehtimisen, karsii lahot oksat. Aatu opettaa vaatimista, aina voi saada aamun Hesarin. Oulun porukka - Päivi, Awe, Tommi, Matti, Peter, Efi - ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään. Eikä etenkään ilman sinua, Zaani. 

Janne, Arimo, Risto, Henric, kiitos kun olitte Luokkaretkellä mukana. Robert on maailman ystävällisin ja mukavin ihminen, Walamiehellä on aina yksi vitsi ja Tuomisen Tommin kanssa tuntuu olevan mahdotonta käydä huonoja keskusteluita. Ja kiitos tämän kauden Naurun tasapainon kaikki koomikot, oli ilo tehdä duunia kun tiesi sen antavan lisäbuustia noin taitaville ja innokkaasti duuniinsa suhtautuville koomikoille. 

Kiitos Juha ja Jari kun luotitte ja annoitte keikkoja. Kiitos Antti ja Anni kiertueesta ja Sanna siitä, ettei (liha)pää levinnyt enempää. Ja kiitos kaikki tuottajat, jotka ohjelman jälkeen otitte todesta ja annoitte töitä. Kiitos Toni, kun hoidat keikka-asiat ja siedät täydellistä ymmärtämättömyyttäni verotusasioissa. 

Markku on kenties maailman paras pomo - luottaa, vaatii ja ymmärtää. Taku huolehtii teeveessä esiintyvästä tarkasti. Miia tilaa aina liput kun pyytää, vaikka olisi vähän myöhässä. Kaisalla on näkemystä ja taito toteuttaa se. Erno härnää taidolla, osaa ohjata noviisin radiotyöhön ja omaa loputtomat määrät bändisidonnaisia anekdootteja. Roosa on paras työharjoittelija johon olen törmännyt. Teemu jaksaa hämmentää ja härvätä, mutta äijällä on aina uusia, hyviä ideoita. Kiitos Mika, Sakke, Ilari ja Tiina - kevensitte kuvauspäiviä merkittävästi. Ja kiitos Ilari, Liisa, Anna ja vierailevat tuomarit vaikean duunin hyvästä tekemisestä. Ja tietenkin Sanna, joka jaksaa aina olla ihku.

Kiitos kotoväki ja suku. Kiitos ystävät, kiitos Juoppojen askartelukerho. Kiitos Leea, kun olet ollut tukena ja pitänyt asiat pyörimässä silloin kun en ole jaksanut osallistua. Kiitos äänestäneille, kiitos yleisöille, kiitos sanaa levittäneille ihmisille, kiitos kriitikoille, kiitos jututtaneille. 

Kiitos. 

ENTÄS NYT? 

No eipä tässä mitään. Ihmeitä. 

Tehään pikkujoulukeikat ensin. Sitten pidetään joululomaa. Pelataan Star Wars: Battlefrontia  joulukuu. Aattona rakennan legoja ja uutena vuotena ostan liikaa raketteja ikääni nähden. 

Ensi vuoden puolella sitten? Teen keikkoja. Kirjoitan uusia juttuja. Kehitän oululaista komiikkatoimintaa Komediapatterin kautta. Pari Youtube-sarjaa starttaa. Pistän vireille uuden blogin. Menen kirjoittamaan ainakin yhteen telkkarisarjaan. Ehkä kahteen, jos kaikki menee hyvin. 

Huh. Tulipa tästä jotenkin kevyempi olo. 

Jes. Nähään! 

5 kommenttia:

  1. Kiertueesta en tietysti tiijä vielä mitään, mutta muuten olit pukenut tunnot kyllä hyvin sanoiksi. Allekirjoitan!

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Iikka, olit rautaa teekkaritalolla viime keskiviikkona. Olit suurin syy siihen että minä, pikkukylän kiltti nordistifuksi, edes saavuin paikalle. Jatka samaan malliin, terveisin eturivin mummonvihaaja :D

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia mukavasta tarinasta. Teidän innoittamana menin syksyllä työväenopiston stand up-kurssille ja perjantaina vedin elämäni ensimmäisen stand up-keikan pikkujouluissa. Tuon verran kun on päässyt karmealla jännityksellä testaamaan ja mahdottoman tuskanhien kautta kirjoittamaan, niin arvostaa entistä enemmän NT-koomikoiden työtä. Ootte te huikeita! Se stand up - get on-biisi Kattilahuoneella oli aivan loistava ylläri. Hyvin vedetty! t. Ilkka

    VastaaPoista
  5. Naurun tasapaino on suunnilleen parasta suomalaista ohjelmaa mitä telkkarista tullut ehkä sataan vuoteen. Ja sä, Iikka, sä olet ihana nuppunen!

    Kunnioitan tassu lipassa kaikkia ohjelman tekoon osallistuneita.

    Muistathan tiedottaa twitterissä uudesta blogista!

    VastaaPoista