Naurun Tasapaino - Jakso 3: Kätilöopisto

Aamulla pakuun astuessa oli outo olo: ai niin, kaksi meistä on tosiaan poissa eikä tule enää takaisin. Peli, tuo kaikkien kisailijoiden vihaama osa ohjelmasta, oli alkanut. Kyllähän se lähtiessä tiedettiin ja on töösän miljoonasta tosiohjelmasta nähty millaista tämä on, mutta ei siihen voi sisäisesti valmistautua. Katkeruutta Peterin lähdöstä oli systeemissä vielä paljon. Peter oli tehnyt hyvän keikan eikä sillä päässyt jatkoon. Jos kerran näin olisi, miten itsellä olisi mahdollisuuksia selviytyä? Epävarmuutta lyötiin sisään, painetta kasvatettiin - näin sitä telkkaria tehdään, muistutin itseäni.

Tällä kertaa vaunumme seisahtui rosoisenrumana taivaaseen kurottavan monikerroksen eteen - olimme saapuneet Kätilöopiston synnytyssairaalaan. Sisäsiittoisen teekkariaiheen jälkeen elämän synnyn äärelle saapuminen tuntui kosmoksen uumenesta puhaltavalta raikkaalta tähtipölytuulelta: tässä aiheessa riittää skaalaa ja kokoa, leikkikenttää ei reunusta kapeaksi käytettyjen kortonkien ja lasinsirpaleiden juoksuhautaverkosto.


Merkillinen kunnioitus hiipi sieluun kun ovista kävi: täällä alkaa ihmisen elämä. Siihen väkisinkin suhtautuu tietyllä vakavuudella. Siis hetken, oma perseilyvaihde iskeytyi silmään siinä vaiheessa kun tukikohtana pitämämme tieteellisen kirjaston hyllystä löytyi kirja nimeltä THE VULVA. Sitä tautisten tussujen määrää. Tullessani laitokseen ajattelin että ehkä täältä löytyy varmuus isyyspäätökseen, kirjan syfilissinfoniaa sisäänhengittäessä tuumin että ehkä homoseksi, selibaatti ja kastraatio ovat asioita, joita en ole vielä harkinnut tarpeeksi. Onneksi kalmakanjoniatlaksen lisäksi kirjastosta löytyi myös synnytysopas vuodelta 1978 - pohja setille oli löytynyt yllättävän nopeasti. Ruokailimme rattoisasti (siis ei siten kuin siinä pornolehdessä) Päättömässä kanassa, burgeri oli juuri sopivasti vasurilla tehty, tuli kotiruoan tuntu.

Ruoan jälkeen pääsimme tiiraamaan kahden kätilön ja Aatun toimittamaa simulaatiosynnytystä. Feikkipunnertelujen jälkeen aloin tajuta, miten erilaisessa työympäristössä kätilöt duuniaan toimittavat. "Hei, eikö meillä ollut se istukkaämpäri täällä jossain" irtosi huulilta samalla kepeydellä kuin bileiden keskivaiheen "Hei, eikö meillä ollut se Alias täällä jossain". Siinä sitä sitten tollotettiin, naisen sisältä luiskahtanutta soluräiskälettä. Kätilö pyöritteli ja esitteli istukkaa samalla sujuvuudella kuin opiskelija esittelee Lidlistä löytämäänsä pakastealtaan viimeistä meetvurstipitsaa. Että tämmönen se on. Paitsi että meetvurstipitsassa ei ole isoja haavauma-alueita osoittamaan että mistä se isoin verenvuoto on tullut. Kauhukuvaston jälkeen otettiin loikka hupempaan suuntaan, kun päästiin tutustumaan synnytyssalin välineistöön - ja ennen kaikkea ilokaasuun. Kyllä minä tukevat tuutit imeskeltyäni hyvin ymmärsin, miksi tätä bileroinana kiskotaan  - kropan valtasi huikea hyvänolontunne jalkapohjiin asti, päässä surisi ja Aatun otettua seuraksi tuhdit hitit tipahdimme molemmat katatoniseen nauruun. Olo oli kyllä äkkiä myös ohitse, eli ei kannata tripin toivossa lähteä penikkaa tekemään. 

Kätilöihin jotenkin samastui: epäsäännölliset työajat (usein yötyönä), pitää pysyä läsnä tilanteessa kuin tilanteessa ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin oma tyyli työn tekemiseen löytyy. Sitten sanoi polla että nyt jumalauta jätkä, et IHAN ole näiden ihmisten kanssa samalla viivalla. Nämä kun tekee hyvän päivän niin ne auttaa kolme ihmiselämä alkuun, minulla jos on hyvä päivä niin on saatu tietoliikennefirma nauramaan pedofiliavitsille. Että nyt lähti! Ja nämä ihmiset menevät seuraavana päivänä takaisin töihin ja tekevät saman uudelleen, minä annan itselleni luvan kolmeen päivään käteenvetoa ja viinereitä. 

Päivän sinetiksi Jukka lupasi viisiminuuttisen Milenkasta ja tunti Kättäriltä lähdön jälkeen töröttelin jo lavalla uusien juttujen kanssa. Tämä se on terapeuttinen tapa tehdä komiikkaa, tuoreilla ideoilla kaikessa rauhassa lavalle ja yleisön kanssa hiomaan ideoita, vailla suorituspaineita. Pitäisi tehdä useammin jos vain pystyisi. Menisi vaan ja puhuisi. Ja katsoisi mitä tapahtuu. 

Aamulla jatkettiin pitkälti samaa latua: juteltiin kätilöiden ja ylilääkärin kanssa. Kätilöiden kontrollihuoneessa oli kertakaikkisen rauhallinen tunnelma, vaikka viidessä huoneessa oli pusku päällänsä. Tämä rauhallisuus teki lujan vaikutuksen - miten ihminen voi olla näin isojen asioiden äärellä näin tyyni, miten voi istua koneelle ja avata Excelin ja vasta sitten sanoa että ai niin, kolmosessa oli todella kaunis synnytys. Ja näille ihmisille maksetaan tässä järettömyysjärestelmässä surkean pientä palkkaa. Siitä virisi mielenkiintoinen keskustelu, että pystyykö robotiikka jossain vaiheessa korvaamaan kätilön. Taitojen puolesta kuulemma pärjäisi, mutta kuitenkin kätilön työssä tärkeintä on olla synnyttäjälle läsnä ihmisenä - että miten se robotti sitten tukisi, kysyivät kätilöt (pääni vastasi että varmaan ihan normaalisti sieltä välilihasta, mutta suu onneksi aina välillä näistä kieltäytyy). Kätilöiden juttujen perusteella synnärillä olevan isän sen sijaan voisi ihan hyvin korvata robotilla. Itse asiassa sellainen robotti on jo keksitty, sitä sanotaan itsenäiseksi robotti-imuriksi. Samalla tavalla pyörii ympäri huonetta ja pitää tarpeetonta meteliä. Mutta on niistä aina välillä ihan pientä hyötyäkin.

Lennolla kotio ja jutut sorvuuseen. Tällä kertaa huomasi, että koomikko on vanha koira, joka löytää jo kerran opitut metodit käyttöön uudestaan. Nimittäin en pitkään aikaan ollut käyttänyt työskentelytapaa, jossa jo kertaalleen puhtaaksi kirjoitettu juttu puhutaan ulos uudelleen ja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sitä kun höpöttelee menemään niin tulee mieleen ihan äkkivääryyksiä kun vaan antaa asian virrata ulos - settiin tuli monta hyvää uutta pikkulisää kun vain pälpätti itseään rajoittamatta. Tämä työkalu on sittemmin ollut pakissa kunniapaikalla. Ensin testisetti Oulun Hekotuksessa, hyvä palaute yleisöltä ja usko teekkarikatastrofin jälkeen takaisin kotelon sisälle. Viilasin juttuja etiäppäin ja tein toisen koevedoksen Helsingin Janossa, lähti kyllä ihan helevetin kovaa ja tuntui siltä, että tässä on nyt oikeasti hyvää kampetta käsillä. Aina sitä toivoo ja joskus valheellisesti luottaa, mutta joskus myös tietää. Ja se tunne on vakaa.

Keikkapäivä oli kuuma, ensimmäinen kesän hellepäivä, harmitti kun ei voinut uutta hienoa takkia pitää haastattelussa. Bäkkärillä oli jotensakin levoton tunnelma, Jussi esitteli siskonpanemista tabletin Games of Thronesissa ja Aatu maskeerattiin drag queeniksi (maskeeraajan sivukorva poimi työstään niin monta roisia vitsiä viiteen minuuttiin että sikäli ei ihme jos ilme oli hippaisen tuohtumusta viestivä). Syötiin ulko-Hesellä, kilpailijakoordinaattorimme Marleena otti kolmesta itseään kovana pitävästä jäppisestä luulot pois haisukellustarinoillaan (oikeasti, kun kertomusten aiheena on pelkojen voittamisesta niin "katsoin valkohaita suoraan silmiin" on selkeä finalisti).

Tuomarina Leikolan Ismo, Tuomisen Tommi oli myös tapittamassa tekemistä. Onneksi oli, koska yleisöä ei saapunut paikalle. Tai no jos seitsemän työntekijää yleisöksi laskee. Ilmeisesti oli käynyt niin, että tiedonvälityksessä oli ollut rutkasti roplemia ja paikalle valui vain muutama lapsenpäästäjä. Meinasihan siinä hiki lyödä vakoseen, mutta olo omasta setistä oli sen verran hyvä ettei vähäinen väkimäärä hirvittänyt mahottomasti - semminkin kun ammottavia rivejä täytettiin tuotannon porukalla.

Hyvä klubi tehtiin, jälleen kerran ja tällä kertaa varsinkin, kun otetaan huomioon yleisöaineksen vähäinen määrä. Parhaaksi spotattiin Aatu ja meitsi, voittajan viitta läsäytettiin toistamiseen allekirjoittaneen kiikarienalistamille harteille. Pudotukseen pistettiin Risto ja Henkka, kotiin lähti Risto, kirkkain otsin ja ryhti suorassa. Paha mielihän siitä taas illan päälle tuli, komiikan dynamiikkaan kun huonosti istuu se että hyvän klubin päätteeksi laitetaan yksi pois kuvioista. Met ei semmosta tehä.

Mutta hyvin meni. Vaikka oli vähän...(rumpujen pärinää)...synnytysvaikeuksia! 

Hetkinen. Mihin jäi badum-tss? Ai ei ole niin isoa peltiä tehty että sillä noin huonon vitsin saisi läsäytetyksi läpi? Selevä homma. 

Naurun tasapaino - Jakso 2: Teekkarit

Aamulla heräsin ja totesin huojentuneena, että Arimon viininmaistajaisten lavea toimitustapa ei ollut aiheuttanut läppärilleni sisäistä vahinkoa. Sanomatalon kohdalla tuuli kylmästi, energiajuomariippuvuus oli alkanut jo tässä vaiheessa kisaa. Markun hyväntuulinen torniolemus saapui hillitsemään pirskahtelevaa jännitystä, pesue puskettiin veronmaksajan rahoilla maksettuun autoon ja ajettiin poispäin kaupungista. Kun vauhti hiljeni, yllä kaartuivat isot liikerakennukset. Arvuuttelua johti Jussi: Rovio vai Neste Oil? Ei kumpikaan, Otaniemessä piili pysähtyi lopullisesti. 

Teekkarit! Minä en tiedä teekkareista mitään enkä jostain syystä ole ikinä halunnutkaan tietää. Minulle teekkari on vähän kuin käärme - jokin tärkeä osa sillä tässä systeemissä on, mutta pysyttelen niistä silti kunnioittavan välimatkan päässä. Jos rannalta löytyy teekkarin haalari, en mene siihen kohtaan uimaan. Ei opiskelijameiningissä mitään tuomittavaa ole, onhan tuota itsekin tullut Ylivieskan Macusa-grillin kohdalla tullut stripatuksi syyskuisessa vesisateessa rastikisan voitto mielessä, mutta kun ei jaksa enää. Vaikealta tuntui lähteä tekemään aiheesta komiikkaa, haalaribilekeikkoja kun olen Oulussa puuhannut ja sitä kautta opiskelijahuumorin jumalalle oman uhrilahjani antanut. Verrattuna aiheisiin joista yleensä tykkään komiikkaa kirjoittaa - maailmankaikkeus ja sen elämä monimuotoisuudessaan (ja usein myös kullin toiminnot) - teekkariaihe tuntui kertakaikkisen kapealta ja laihalta. 

Vaan nillitys helvettihin ja töihin! Tällä kertaa meillä oli mahdollisuus toimia entistä enemmän off-camerana ja todella tutustua kohteeseen, otimme Tomin kanssa tilanteesta kaiken irti. Oppaamme Riina oli parasta mahdollista sortimenttia ja roudasi meidät kyselemättä eri tiloihin kyselemään. Fyysikoiden kiltahuoneessa tiedustelin että väittelevätkö fyysikot mistään oppiaineeseensa liittyvästä - ei tietenkään, koska nehän ovat faktoja. Mitäpä siihen lisäämään. Puunjalostuskillan lehti oli täynnä tissejä, Fortumin voimalaa vastapäätä toimivaa ydinreaktoria majoittava rakennus ja joka paikka täynnä pieniä, vain asiaan vihkiytyneelle sisäpiirille avautuvia kikkoja ja jippoja. Mitä pidempään alueella olin, sitä ulkopuolisemmaksi itseni koin. Eikä kyse siitä ollut, etteivätkö teekkarit olisi olleet mukavia ja avoimia. Olivat. Minä vain tajusin hetki hetkeltä paremmin, että kahdessa päivässä en ehtisi päästä aiheeseen juurikaan syvälle ja pillu pullo puupallo -kliseosastolla mentäisiin tällä kertaa.

Teekkarimuseossa minulle tuli yhä vahvemmin olo, että teekkarius ei eroa kovin paljoa mistään muusta uskonlahkosta - kukaan ei tiedä mistä traditiot tulevat mutta niitä noudatetaan silti, kiusaantuneille ihmisille lyödään lehtiä käteen ja fukseja vihitään vuosi initaatioriittien kautta teekkareiden maailmaan. Pakko asiassa on olla jotain perää, sillä ei muuten kukaan voi suhtautua näin haudanvakavasti hattuihin. Museossa oli esillä teekkarin pyhäinhäväistys: ylioppilaslakki, johon oli kiinnitetty oikeasta teekkarilakista tupsu. Minulle kerrottiin vailla ironian häivää, että lakin pitäjä oli saanut ansaitsemansa perkeleelliset huutomyrskyt ja luvan hakea lakkinsa teekkareilta, mitä hän ei ollut ikinä uskaltanut tehdä. Ymmärrän häntä hyvin, sillä jos joku vetäisi minulle helvetilliset raivarit pitämästäni päähineestä, pysyisin ihmisestä ja kaikista hänen kaltaisistaan loppuelämäni mahdollisimman kaukana. Väkisinkin sitä ihmetteli, että miten tämä kaikki liittyy siihen, että saadaan markkinoille parempia kännyköitä. 

Museokierroksen jälkeen huilattiin hetki Dipolin kahvilassa ja suunnattiin sen jälkeen radioamatöörikerhoon - ja hyvä fiilis hulahti saman tien sisälle kun näin nörttipoppoon paistamassa radioaalloilla pitsaa. Luojan kiitos, että geekkejä on vielä olemassa - kyllähän kaltaisiani videopeliblogeja pitäviä ja kasibittisnostalgialla ratsastavia trendinörttejä on kolmetoista tusinaan, mutta nämä jätkät ovat tosissaan! Heillä on oma huone jossa kuunnellaan viestejä ympäri maailman, lähetellään postikortteja ja rakennellaan mitä häröimpiä härveleitä - sekä suhtaudutaan omaan tekemiseen haudanvakavasti, vailla ironian hitustakaan. Kun silmälasipäinen teekkari julistaa suorastaan juhlallisella äänellä että "AVARUUTTAKIN ON KUUNNELTU" ja kertoo havainneensa kosmisesta taustasäteilystä vedyn 1-isotoopin taajuuden, minun sydämeni on sulaa vahaa. Vittu miten siistejä jätkiä! 

Tässä vaiheessa iltaa energiatasot alkoivat olla suhteellisen alhaalla - paitsi sillä koomikko-osastolla, jota oli Julkun toimituksessa lääkitty Jaloviinalla - ja ajatus iltabileistä ei suuremmin kiehtonut. X-Grillillä oli kertakaikkisen kauniisti hymyilevä aasialaistaustainen nainen ja niin hyvää kebapia hän minulle tarjosi, että hyvä ettei ollut sormusta takataskussa, olisi muuten saattanut iskeä hätiköinti. Salaisessa lokaatiossa pyörittelin toisessa kädessä huolella veistettyä puukullia ja toisessa gin tonicia, laskien päässäni sekunteja siihen jotta koska kohteliaisuus on täytetty ja saa lähteä lepäämään. Olihan se hauska tilanne, kun kaksi introverttipoppoota, koomikot ja teekkarit, istuvat pienen tilan eri puolilla ja pohtivat, että koska humalatila puhkoo estyneisyyden muurin. Aamulla kuulin, että tunnelma oli loppuyöstä kasvanut suorastaan satumaisiin mittakaavoihin - Risto oli paininut kääpiön kanssa ja unohtanut kenkänsä juhlapaikalle.

Aamulla hoksasin, että minullahan on tuuria tässä kisassa - puolet porukasta lähti matematiikan differentiaaliluennolle, me taasen pelilaboratorioon. Ainoa paska puoli siinä visiitissä oli se, että se loppui aikanaan. Kinectin edessä hypitiin trampoliinilla tasolta toiselle ja kiipeiltiin projektorin maalaamia boulderreittejä napakalla seinällä - itse innostuin jälkimmäisestä siihimmalliin että reväytin housut halki. Tomille tulen olemaan ikuisesti katkera siitä, että stop motion-puku oli minulle liian pieni ja Tomille ei. Äiti oli väärässä, kyllä isona voi ruveta Mortal Kombat-hahmoksi. Kävin vaihtamassa housut Ylen pakussa ja kiitin kaikkeutta siitä, että olin mukana juuri tällaisessa ohjelmassa - toisenlaisessa tuotannossa housut olisivat pysyneet poissa jalasta ja kameraryhmä olisi kuvannut sitä seuraavaa toimintaa suoraan pakettiautossa. 

Loppupäivään kuului lähinnä uupunutta lojumista Design Factoryssa. Huomion kiinnitti kaiken innovaation ja modernin tsäigädäigän keskellä seissyt huivipäinen musliminainen. Että me täällä vapautamme maailman historian painolastista ja menneisyyden orjuudesta - mutta tälle asialle ei vain pystytä tekemään mitään. Manuaalikin on 800 vuotta vanha.

Välipäivinä juttujen kirjoittaminen oli tervaista ja työlästä. Ideoita ja ajatuksia oli kyllä vaikka kuinka, mutta hauskoiksi jutuiksi ne eivät meinanneet kristallisoitua eivät niin millään. Isommat teemat jäivät ajatusleikin asteelle ja vahvimmin toimivat erilaiset viina- ja piparivitsit. Testasin niitä Remakassa ja tulin siihen tulokseen että puolet on vahvaa, puolet ihan jees, tällä on vain mentävä. 

Yöuni jäi keikkaa edeltävänä päivänä neljään tuntiin klubivelvoitteiden ja aikaisen lennon vuoksi. Keikkapaikalla oli aivan eri tavalla hermostunut tunnelma kuin viimeksi - tuntui siltä, että aihe ei ollut kenellekään se paras mahdollinen ja pelko tulevasta pudotuksesta painoi konkreettisena perseessä. Viime kerralla tunnelma oli jännittynyt, nyt se oli kireä, mikä näkyi myös tuotannon päässä - aikaa oli vähän ja tekemistä paljon. Suunnittelin lineupin - "palkinto" ensimmäisen osakilpailun voitosta - puhtaasti hyvää iltaa ajatellen, en jaksanut pätkääkään tositeeveedraamailua ja suhmurointia.


Lämmin huhtikuun ilta porotti Servin mökin tulikuumaksi ja hetki ennen starttia tunnelma oli hikinen ja ainakin omalta kohdaltani hyvin ahdistunut. Tiedättekö sen fiiliksen, kun soluneste tuntuu koostuvan limaisesta hiestä ja pyllyssä vaanii koko ajan lyhyen kantaman ohjus? Pistäkää tuo tunne kuudenteen potenssiin ja miettikää, miten kiva silloin olisi nousta 200 ihmisen ja useamman tv-kameran eteen naurattamaan ihmisiä viideksi minuutiksi. Ja niinhän se meni kuin se tuntui - jengi oli väsynyttä kuumuuden ja pilluvitsipotpurin päätteeksi enkä tuntenut oloani lavalla pätkääkään hyväksi. Materiaali pelasi juuri niin hyvin kuin sen arvelin toimivan - puolet kohautti koko salin, puolet sai aivan hyviä nauruja. Työvoitto, ei mitenkään kummoinen keikka. 

Pudotukseen joutuivat Janne ja Peter. Peterin kohtalon otin henkilökohtaisesti helvetin raskaasti, onhan mies hyvä ystävä. Hänen keikkansa ei missään nimessä ollut huonoin naurujen suhteen - olkoonkin jakso sitten miten tahansa leikattu - ja kun minusta komiikassa on kyse ensisijaisesti naurattamisesta, miehen passittaminen himppeen tuntui minusta epäreilulta.

Hotellilla Janne, Päivi, minä ja Peter söimme S-ryhmän mitäänsanomattomuutta ja otimme paskaan fiilikseen sellaisen räväkän nousuhumalan, että kolmannen annoksen jälkeen oli pakko ottaa pullon sijasta käteen järki ja mennä nukkumaan. Vitutti niin paljon että päätä särki - aiheen kökköys, tuomareiden (sinänsä oikea mutta sillä hetkellä väärältä tuntunut) palaute ja Peterin kotiinlähtö. Tosi-tv alkoi tuntua tosi-tv:ltä, kisa koveta ja panokset kasvaa. Ennen tipahtamista Tirsamaahan menevään junaan päässä soi kuitenkin kirkas ajatus: älä ota henkilökohtaisesti mitään, älä lannistu vaikka et nyt onnistunut - ensi kerralla teet taas parhaasi, niin kuin teit tänäänkin. 

Ja hyvin sulla kuitenkin menee. Voisit myös olla teekkari. 

Naurun tasapaino - Jakso 1: Kansallisteatteri

(Katso jakso Areenasta!)
(Katso ekstraklippi Areenasta!)
(Kuuntele Iikan ja Peterin podcast ykkösjaksosta)

Ensimmäisenä kuvauspäivänä sanoin tuottajalle että josko meikä sitten ohjelman ulostullessa julkaisee journaalia tästä, hän nyökkäsi hyväksyvästi. Tuon päänliikkeen takia tässä nyt kirjoitellaan, vähän niin kuin olisi tullut luvatuksi jotain. Väkisinkin sitä miettii, että ehkä olisi holokaustiltakin vältetty jos ei olisi Adolfille tietyssä kohtaa leukaa nytkäytetty. Vaan hyvähän tämä, että muistoja raapustaa. Ainutkertainen homma ja kaikkea. 

Mitenkä meikä tähän sitten pääsi? En tiiä. Hain viime vuonna, olin varasijalla jos joku peruu, harmiinnuin kun kukaan ei (yllättäen) jättänyt välistä - ollen toki samalla iloinen kamraattien menestyksestä, hienoja tyyppejähän se oli ykköskausi väärällään. Kakkoskaudesta ilmoitettiin, tein hakemuksen jotenkin puolivillaisesti - kai takaraivossa oli se suomalaiselle tuttu ajattelumalli, että jos minä vasurilla pikku nousuissa vippaan niin ei sitten muka harmita kun tikan kaari taittuu liian aikaiseen ja seiskaksi löpsähtää heitto. Karsintakeikka oli Jyväskylässä, meikä kuumeessa, jännitystä ei rungossa juurikaan ja semmonen meininki, että kunhan nyt saa jutut ulos ja suoritussulan päähineeseen. Lähtökohtaisesti vaisua omaa tunnelmaa pahensi vielä se, että Päivi kävi ennen meikäläistä takomassa sellaisen pommituksen kehiin, että Dresdeniä olisi pitänyt seuraavaksi yleisölle tarjota - eikä siihen riittänyt se viimeinen ropassa jäljellä ollut rahje. Kun tuottaja sitten soitti Lappeenrantaan matkalla olevaan junaan, minun piti varmistaa neljä kertaa luurin päähän että tämä on totta ja olen mukana. Oli se.

Ainutkertainen homma. Ja ainutkertaista on ollut myös kisaa edeltävä koomikkoautismi. Humoristislangissa tällä viitataan keikkaa edeltävään jännityksen aiheuttamaan epäsosiaaliseen tilaan, jossa arvon vitsitaiteilija linnoittautuu päänsä sisälle ja reagoi kaikkiin muihin kuin päihteiden tarjoamiseen liittyviin sosiaalisiin ärsykkeisiin pääsääntöisesti murisemalla ja puristelemalla kiveksiä (ei aina omia). Toisin sanoen jännittää niin paljon, että toinen aivolohko on koko ajan Narniassa. Vaan että se kestää monta päivää, useamman viikon, kun jännittää niin paljon, oli uutta. Aina välillä pää molahti reaalimaailman pintaan lailla juoksuaan hyrisevän hylkeen kuupan (paitsi että hylkeet eivät juokse - jos kissoilla on  juoksuaika niin onko hylkeellä sitten uintiaika? Paitsi että ihan hölmöksi menee jos ala-asteikäisille tuollaista terminologiaa tuputtaa. Viisastelevat sitten baarissa että hylkeet ui ainoastaan silloin kun niitä panettaa ja muuten laiskasti kelluvat eivätkä yhtään ropoa laita saimaannnorpan suojeluun kun halveksivat tuollaista ainoastaan nussimahimon liikkeellepanevaa reliikkiä vaan ostavat sillä lisää valkovenäläisiä joilla pilaavat elämänsä.). Mutta valtaosa ajasta meni kallobiljardia pelatessa.

Keskiviikkona On the Rocksin keikan jälkeen ei meinannut tulla uni. Sikäli sama homma kuin valtaosana edeltävistä öistä. Minusta on ihan helevettiä se että on olemassa laitos josta pitää kirjautua ulos keskipäivään mennessä ja sitten hohtaa pimeässä unettoman silmään säälimätön digitaalitaulu, joka laskee tunteja pois levosta. Ja kun viimein lupsahtaa mieli ja antaa luvan irrottaa, niin tulee takavasemmalta hiljainen tieto: mutta niin, aamupalalle jos meinaat ehtiä etkä halua juoksemishiessä nauttia aamupalaksi energiajuomaa ja lisäainepullaa asemalaiturilla niin tosiasiassa unta on kaksi tuntia vähemmän. 

Aamulla kulutin vaatteiden valitsemiseen enemmän aikaa kuin koko tänä vuonna yhteensä enkä ollut pätkääkään tyytyväinen, maha vitutti ja suklaa oli loppu (kuvaillessani kahdelle naisihmiselle tuntemuksiani kuvauksista molempien keskeinen viesti oli se, että vaikka en voittaisikaan niin voitan siinä mielessä että opin ymmärtämään vastakkaista sukupuolta paremmin). Aulassa kolmen oululaisen läjä täydentyi ruotsalaisella Jannella ja laputettiin Rautatieasemalle ison kyltin alle käskyjen mukaisesti pällistelemään. Sieltä löytyi tuotannon poppoo, seistiin ringissä kuin teinit tanssilattialla ja odoteltiin - ei ollut viimeinen kerta kuvauksissa kun tekemisen rytmistä tuli SA-INT mieleen (tosin näillä juttuja kertoessa baaripöydässä mielenkiinto säilyy 2,5 sekuntia inttitarinaa pidempään, mikä on piparinpaiston kannalta merkittävä etulyönti). 

Määränpää saavuttui yllättävän helposti, sillä naapuria kauemmas ei tarvinnut lontsia. Kansallisteatterin isoon saliin käveltiin pari kertaa ja kuvattiin eri viisillä, sen jälkeen Sanna kertoi meille tehtävänkuvauksen. Aiheeksi paljastui Kansallisteatteri. Reagoin tietoon kirjoittamalla muistiinpanovihkooni "No voi nyt kyrpä".

Sen jälkeen kaikki onkin enemmän tai vähemmän sekavaa puuroa (on muuten ihan tarpeeton lisä tuo "sekava" tuossa. Niin kuin olisi olemassa organisoitunutta puuroa. Tai onhan sitä. Sitä sanotaan viljaksi. Siinä pysyy voisilmä huonosti. Etenkin jos tuulee.). Ekana päivänä tutustuttiin tiloihin ja ihmisiin, kuvattiin haastatteluita. Ja käveltiin. Kävelyn kuvaamista on tv-tuotannosta noin 96,58 prosenttia (paitsi jos Sormusten herraa kuvataan niin sitten laitetaan kaksi prosenttia vielä lisää. Ja Stephen Hawking-dokkareista vähennetään saman verran.). Tarmo-näytelmä näytti jo syntyvaiheissaan sen verran hyvältä - Varis puristi lavalle monta tinktuuraa aitoa suomalaisen miehen ahdistusta - että suosittelen perstuntumaltani lämpimästi.

Oikeastaan jo kuvausten alkuvaiheissa nakkasin jutuntekopaineet nurkkan ja keskityin pelkästään elämään ja olemaan tilassa, kuuntelemaan ja vastaanottamaan dataa - ne huumoripalat kyllä kuplisivat keitoksesta esiin kun olisi aika. Taktiikka osoittautui hyväksi, pystyi keskittymään informaatioimurointiin ja juttuja alkoi myöhemmin plopsahdella esiin sillä herkkyydellä kuin syksy nostaa madonlakin varrelleen. Haastattelussa näyttelijän ja ohjaajan kanssa tuntui tunnelmaruuvi kiristyvän hippasen, kun tiedustelin että pitävätkö näyttelijät stand up-komiikkaa taiteena. Hiirihaukankin kadehtimien kaartelujen jälkeen vastaus kuului, että onhan se urheilukin kulttuuria ja koomikkokollega totesi, että onhan traktorilla ajaminenkin taidetta kun tekee tarpeeksi hyvin. Lienee vähättelyä sanoa, että vastaukset eivät minua ihan tyydyttäneet. 

Illalla töllöttämään Laura Ruohosen ohjaus Luolasto. Meikäläisen kuva teatterista - että eiralainen mummo kietaisee työttömän puuhkaksi kaulaan ja lähtee katsomaan köyhien hippien hikoilua - muuttui nopeasti. Kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiähän Kansallisteatterissa näki. Siis kaikenlaisia ja kaikenikäisiä valkoisia. 

Aamulla pistin päälle saman paidan kun tajusin etteihän hiki haise kameroille. Tutustuttiin tarpeistoon (joka siis ei ole hyllytettyjen kakkojen osasto vaikka ala-asteikäinen tuon tulkinnan nimestä tietenkin tekee) ja lavasteisiin ja teknisiin härveisiin. Lounas syötiin Peterin kanssa Everestissä, nepalilainen ei petä (paitsi kukkotappeluissa saattaa kyllä laittaa sinut veikkaamaan väärää tirppaa, ole skarppina). Loppuiltapäivä kului haastatteluita odottaessa ja timelapsea kuvatessa - hauska puoli tosi-tv:n tekemisessä on se, että tekemisen kuvaamiseen kuluu enemmän aikaa kuin itse tekemiseen. 

Raatona lentokenttäbussiin, lentokentällä ylihintainen kalja. Ärsyttävän aggressiivinen kauppiaanretku tyrkytti solmionsa yltä minulle Mastercardia. Kun sanoin että se on liian kallis, hän sanoi että läheisessä kahvilassa pulla ja vesi maksavat melkein saman verran. Sanoin että niinpä, kuka hullu syö pullaa lentokentällä (ja jos malttaa välttää kaksi pullaa niin saa kaljan). Vessassa mieskaksikko puhui huolestuneeseen sävyyn Ukrainan kriisistä ja Natoon liittymisestä - ei meitä kuulemma kukaan auta, jos Putin tuosta rajan yli tulee. Pippeli vielä kourassa arvelin, että jos niillä tosiaan siellä Venäjällä on valtionvelasta pula, niin tänne vaan. Paitsi ettei taida olla.

Paukutusjengin keikan päätyttyä kävelin yksin puistoon ja istuin penkille, selän takana loimotti ruosteinen Mars ja kaupungin yllä kellui kaasujätti Jupiter, päässä surisi ja sielussa hyrisi. Oli hyvä olla. Kömpiessä peitto-onkaloon alkoi kuula päristä - makasin pimeässä peitonmutkassa puoli tuntia juttua älypuhelimeen tähläten, haptisen palautteen puute pistää sielun pimeimpään syvänteeseen. Tulevaisuuden ihminen saattaa päästä nettiin nanosekunnissa mutta kirjoittaa pelkästään hymiöillä.  Materiaalia syntyi niin paljon, että se tuntui melkein huijaukselta. Tätä vissiin tarkoitti Teslan Nikolai, kun kertoi olevansa vain kanavointiväylä jostain muualta tuleville ideoille. Paitsi että Tesla ei kirjoittanut pilluvitsejä.

Ylen ystävällisesti tuottajat mahdollistivat Helsinkiin lentämisen jo maanantaina. Päivin kampetta taottiin koko matka sitä tahtia, ettei neidin tavara ole saanut tuollaista kyytiä sitten teinikesien, Peter antoi laskeutumiselle arvosanan. Hyvä tuli molemmista. Teemu tuli hotellille, käytiin Kampin thaimaalaisessa syömässä Janne völjyssä, puikoilla tahti on sopiva eikä ähky ehdi. Vessan edessä mies harmitteli ettei ehtinyt ovenaukaisuvaihdolla sisään, ei kuulemma haluaisi maksaa euroa kun on niin huono näkö. Kohteliaisuuttani jätin syy-yhteyden kyselemättä. Hotellilla palloteltiin Jannen huoneessa lisää. Janne on ehkä maailman mukavin ihminen. Peili teki sateenkaaren eteiseen. 

Illalla uuden materiaalin testausta Oulunkylän Janossa. Bussissa tyttö neuvoi oikean kohdan ja pyysi venyttämään illan alkua jotta ehtisi mukaan. En tiedä ehtikö, mutta ainahan nainen pyytää venyttämään jotta ehtisi itsekin. Ja kun on ehtinyt, niin paikat kuivuvat eikä enää kiinnosta. Vaikea tehdä oikein. Klubi oli hyvä ja Teemu teki tärkeät kaverisuosinnat, pääsin päättämään illan ja meni kyllä helvetin kovaa - nyt viimeistään tuli varmuus omasta materiaalista. Ei kusta päähän vaan loputkin kuset pois housuista. 

Nukuin yhtä huonosti kuin edellisinä öinä, puolen päivän maissa lontsittiin Kansallisteatterille. Päivä voi alkaa huonomminkin kuin Krista Kososen näkemisellä (paitsi jos Krista seisoo sängyn yläpuolella irtileikattu jäsenesi kädessään). Kello taittui itsestään kohti kuutta, vuorottelin Super-Mario-Bros-3-PSP:llä-nollauksen ja setin pollaantakomisen välillä. Jännitys iski kroppaan puoli tuntia ennen klubin alkua, tanssi teknoa hetken ja lähti menemään.

Sen kummemmin en muiden esityksiä halua tässä ryhtyä analysoimaan, sen tehköön jokainen itse. Itse pääsin esiintymään viimeisenä kertakaikkisen lämpimälle yleisölle ja koska materiaalini oli omintakeista (tämä ei tapahdu todellakaan joka kerta, kuten tulevaisuus todistaa), ei tarvinnut jännittää päällekkäisyyksiä. Flow oli kohdillaan ja ainoastaan viimeisen jutun paska rytmitys oli harmitti. Ilman mitään egolisiä voi sanoa, että kyseessä oli yksi meikäläisen parhaista vitosista, päässä kristallisoitui lavalla se fiilis että miksi ylipäätään lähdin kisaan mukaan. Ja heti lavalta palatessa se, miksi karsastin osallistumista - lavalta tullessa on aivan helvetin kamalaa kun tungetaan kamera lärviin ja kysytään, että miltä nyt tuntuu. Yleisimmin kun tuntuu siltä etten halua puhua en kenellekään. Nyt ymmärrän täysin, miksi huippu-urheilija loistaa paitsi lajissaan myös ympäripyöreiden puhumisessa Ylen tuulisuojalla varustettuun mikrofoniin. Höpöttää hetken niitä näitä niin saa sen jälkeen olla rauhassa.

Luojan kiitos todellisuudentajuni oli sen verran kohdallaan, että myös tuomarit olivat onnistumisestani samaa mieltä ja minut valittiin jakson parhaaksi. Ja kuten luonteenlaadulleni sopii, tieto oli kertakaikkisen hämmentävä ja ahdistava. Miten niin paras? Mitä siitä voi sanoa? Tuomaripäätöksen jälkeen kädet eivät heiluneet tuuletuksesta vaan hämmennyksestä. Sekavaa fiilismattoa tomutti entisestään se, että hyvä ystävä Peter joutui pudotusuhan alle. Tunnelma bäkkärillä vapautui, kun koko konkkaronkka marssi takaisin eikä ketään pistetty maitojunaan - tässä lyhyessä hetkessä näkyi kauniisti se, että toisia vastaan kilpailemista tärkeämpää meille on se, että kaikki onnistuvat. 

Kaislassa purettiin fiiliksiä kahden oluen verran, jalluprikan jälkeen käveltiin Henricin kanssa asemalle ja syötiin kylmät makkaraperunat. Arimo ja Peter myllersivät huoneeseen yhden maissa, pyysivät bileisiin, uskoivat kahdennentoista ein kohdalla. Ennen tajunnan sammumista päässä pyörivät ajatukset. Jukka Puotila kehui tänään meikäläisen komiikkaa. Eipä sitä olisi penskana arvannut, kun poikaporukalla räkätettiin Lihaksia ja Luoteja -sarjan Perverssin terroristin äärellä. 

Maailma on monestakin kohtaa ihmeellinen paikka. 

Nousevan komiikan festivaalit 2014

Viime vuonna pidettiin ensimmäistä kertaa Tampereella Nousevan komiikan festivaalit.

Käkätyskekkereiden idea on helvetin hieno: otetaan samalle viikonlopulle läjään kolmisen tusinaa kotokomiikan potentiaalista puskijaa, pistetään heät klubeille ja tuottajat yleisöön, rakennetaan vimosen päälle näytön paikka. Ja koska Tuomisen Tommilla, Haustolan Tomilla ja Syrjän Antilla on takin sisällä muutakin kuin turvonnut ego ja eilisen krapulan viipyilevä haju, festarit toimivat myös käytännön tasolla - viime vuonna melkein jokainen klubi oli loppuunmyyty. Ihmisiä selvästi kiinnostaa lärvien ja stoorien tuoreus ja kun Tampesterin trio pisti koko osaamisensa hyvän paketin sitomiseen, niin helevetin hyvähän siitä tuli. 

Perjantaiaamuinen otsan kurtistelu ei siis johtunut määränpäästä vaan koomikolle ruokottoman aikaisesta ylösponkaisusta (kello kahdeksan). Päivin ajohanskat hallinnoivat sportti-Opelin koivukujalle, moottoritien rampille ja Jyväskylään johtavasta liikenneympyrästä vasemmalle. Istuin Pulkkilaan asti takapenkillä, yritin etsiä rakennuksen kyljestä geokätköä vaan hoksaamatta jäi. Hännilänsalmella söin aivan kelvollisen Scanburgerin pitakebapin ja kävin vastapäisellä harjulla toista kätköä etsimässä, tällä kertaa löytyi. Huuhtelin käsiä viilenevässä järvessä, rannan kivistä jotenkin näki ettei kesästä nyt niin pitkä aika ole. 

Johannan luona ehti istua kahvin verran, sitten kaksvitonen vei minut ja Tommin keskustaan. Päivi jäi, Peter oli lähtenyt jo aiemmin. Peter elää keikkamatkoilla täysin omassa rytmissään koska siihen on mahdollisuus, kotona marssitahdin takoo kaksi pientä lasta. Syksyn alkamisen hoksasi siitäkin, että puhelimeen ilmestyi noin viiden minuutin välein jotain stand upiin liittyvää. Tuomisella ei ollut huonekaluja mutta sauna oli lämmin. 

Lompsimme kolmeen ukkoon Teerenpeliin ja tiirasimme ensimmäisen esityksen. Vähän oli yleisössä vaisua eikä homma ihan liitoon lähtenyt, mutta tasaista oli silti tekemisen laatu. Tiiä sitten jännittikö jengi tuottajien läsnäoloa, kun vähän oli sellaista varman päälle pelaamisen makua. Toisessa klubissa oli samanlainen tunnelma ja sitä jäi illanpieleen sitten vähän miettimään, että mistä moinen johtuu. Kaljalasia kaljalasin perään ja keskustelun kiihdyttämistä, pohdimme bäkkärillä kilpalaulannalla että miten voisi vielä edelleen Suomi-komiikkaa tällä tasolla kehittää. Omaperäisyyttä on ja erilaista tyyppiä ja hyvää lavaesiintymistä, ehkä eniten kehityskohteena on kirjoittamisen tekninen taso. Sukulaiskääntöjä ja peruspillunvonkuutarinaa on aika paljon kehissä, terävämpää ja äkkiväärempää näkemystä jäin itse kaipaamaan. 

Ja tähän väliin on sanottava, että yleisesti ottaen nousevan komiikan taso on Suomessa helvetin korkealla, kun tällaisiin lillukanvarsiin tartutaan. Pointtina ei ole arvostella, vain pohtia että millä mentäisiin vielä pidemmälle. 

Joonatanin ja Tommin kanssa irtautuminen noin kahden maissa, Tammelan torilta lihapiirakka ja suklaalevy joka maistui kahden palasen verran, parvekkeella tiukkaa keskustelua Jurassic Parkin edelleen vaikuttavista efekteistä (robotit ovat se juttu, ei todellista fyysistä objektia koskaan voine tietokone korvata) ja sisällä Tähtien sodan insestisivujuonteen omituisuudesta. Joonas ja Tuominen ilmestyivät kämpille, neljään asti myllyt kävivät ja sitten iski uni. Mietin ennen nukahtamista että jos minä nyt unissakävelen parvekkeen reunan yli niin kaikki pitävät itsemurhana koska muitakaan todisteita ei ole. Hermostuneena varmistin, että onhan ovi varmasti kunnolla kiinni. Aamulla Tuominen kysyi, että onko sinulla sitten tapana kävellä unissasi. Vastasin, että ei. Ei neuroosi tarvitse tosiasioita kuin mausteeksi. 

Viisi miestä nousi vaivoin jaloilleen kalusteettomassa asunnossa ja vaappui Aamuruskoon erinomaiselle kahville. Outlet-myymälästä löysin tuparilahjaksi Tony Halmeen runokirjan (vitun härski jätkä, ottanut "Kun sinä tuijotat kuiluun, kuilu tuijottaa sinua" -ajatelman itselleen ilman mitään porstuaa) ja Aasia-marketista M150-energiajuomaa. Olin luullut että sitä ei saa tuoda Suomeen koska se sisältää niin paljon energiajuoman aineksia että se luokitellaan täällä huumausaineeksi. Harvemminpa ne reissussa kuullut urbaanilegendat loppuun asti kestävät. Setin rakennus ja Pancho villan wingsit. Kyrvän tempun olivat tehneet ravintelissa: vesikannu on pöydällä ansana ja jos siihen tarttuu, niin lasku lihoo. Oli pakko sen verran vittuilla että paljonko on ketsupin hinta ja haarukoiden vuokra, onneksi harjoittelija oli juonessa mukana ja tajusi ettei kritiikki ole kohdennettu hänelle. 

Hällän teatterinäyttämöllä klo 18 alkaneessa klubissa oli hieno energia ja helvetin hauskoja esityksiä. Paria tuntia myöhemmin Teeressä ei ollut ihan niin kova meno, sen verran ehdin sivusilmällä seurata kun omaa keikkaani murehdin. Oli jotenkin pää niin täynnä komiikkaa, reissun väsy ja pitkä aika omasta edellisestä HL-spotista että tuumin väkisinkin, että tuleekohan tästä mitään. Ja kun Oulun komediapatterin vuoro lauteilla koitti niin muilla tuli mutta minulla oikein ei. Siis nauruja tuli ja aplodeja, mutta itse olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Olin jotenkin keskittymätön ja rytmi haki paikkaansa koko ajan. Välillä mentiin liian kovaa ja välillä taas jumituttiin tasapaksuun maastoon. Tuli myös kilahdetuksi heklerille oikein kunnolla, ei saisi lavalla mennä hermot mutta meni, vitutti se jatkuva mölinä niin paljon (onneksi yleisö oli puolella, muuten olisi ollut katastrofi näpeissä). Epätasaista, epätasaista, jonkin uuden tuntua. Omituinen keikka. Mietin välillä lavalla ollessani että nyt tämä homma on ehkä menossa uudelle tasolle, hetkittäin taas oli päässä ajatus ettei tässä ole mitään järkeä ja lopetan. Hyvä. Näiden fiilisten ja tällaisten keikkojen jälkeen homma yleensä nytkähtää eteenpäin.


Loppubileissä olin vaisulla tuulella oman vetoni vuoksi, onneksi paikalla oli monta kollegaa jolta sai hyvää näkemystä hommaan. Ja kyllähän se apina selästä irtosi viimeistään Hankosen saunaseuratarinoiden myötä. Hetken vielä nautin siitä että tämä omituinen ja rakas perhe - täysin kaikesta kyräilystä vapaa ja toisiaan tsemppaava, mikä on jopa komiikkamaailmassa harvinainen homma - oli yhdessä, kahden aikaan kävelimme Tommin kanssa poispäin kaupungista taskulamppu nurmikkoa valaisten. 

Mies areenalla - sananen Sami Hedbergistä

Ammattihumoristin määrittää paradoksi - siinä vaiheessa kun stand upista tulee työ, ihmisten hauskuuttamiseen suhtaudutaan helvetin vakavasti. Ei siis sinänsä ihme, että kun komiikka nousee otsikoihin, sävy on harvemmin hauska. Helteen laiskistamaa viikonloppua sähköistämään ilmestyi Miika Petterssonin blogikirjoitus, jossa hän kuvailee Sami Hedbergiä suomalaisen stand upin syöväksi. Näin taiten kirjoitettu ja tähdätty provokaatio ei voinut jäädä iltapäivälehdistöltä hoksaamatta ja soppa pulpahtelee - viimeistään Iltsarin jutun kommenttiosiossa - terhakkaasti koko hellalevyä sotkemaan. Enhän minä malta olla siihen omaa kauhaani olla tuikkaamatta. 

Kirjoituksessa esiintyviin päällekusemisiin, klubien ryöväämisiin, egojen paisumisiin ja talutusnuorassa kulkemisiin en ota kantaa, koska en tiedä niistä mitään - siinä on etunsa, että asuu kaukana komiikan kiehumispisteestä eli pääkaupunkiseudusta. Pysyn etäisyyden päässä myös kommenttiosioissa esiintyneistä väitteistä ylimielisyydestä, kateudesta ja suomalaisen komiikan huonosta tasosta, koska ne ovat minusta puhtaasti tulkinnanvaraisia asioita. Yhteen blogitekstissä esiintyvään väitteeseen kuitenkin voin tuoda oman, suhteellisen vähäisen kokemuksen luoman näkemykseni. 

Tekstissään Pettersson väittää, että Hedberg määrittää menestyksellään suomalaisen stand upin ja syö näin muiden koomikoiden sekä klubien elinmahdollisuuksia. Takahikiälle ei kannata tehdä klubia jos Sami ei sinne tule, sillä ihmiset haluavat nähdä vain Hedbergin. En löydä näistä väitteistä minkäänlaista yhteistä rajapintaa sen kentän kanssa jolla itse työskentelen. Koko ajatus tuntuu kertakaikkisen vieraalta, epätodelta, kokonaan toiselta maailmalta.

Hedberg on suomalaisen komiikan iso bestseller, joten on selvää, että monelle stand upin satunnaiselle katsojalle hän edustaa kotimaisen humorismin yhtä ja ainoaa kuvaa - vähän samaan tapaan kuin Ilkka Remes määrittää kotimaista kirjallisuutta niille, joille vuoden ainoa lukuelämys on isänpäivälahjaksi saatu teknotrilleri. Mutta aivan kuten kirjallisuuden - tai minkä tahansa taidemuodon kohdalla - yhden menestys ei tarkoita vaihtoehtojen katoamista. Vaikka Salatut elämät saattaa olla Suomen suosituin televisio-ohjelma, Docventuresille riittää katsojia. Täyttäköön Cheek olympiastadionin, Absoluuttinen nollapiste tekee edelleen levyjä. 

Ja asiassa on myös se valoisa puoli, että toisin kuin Tiihosen Jare tai Salkkarit, Hedberg on omassa tyylilajissaan aivan mahdottoman taitava, Suomen ylivoimaisesti osaavimpia koomikoita kehonkäytön, yleisötyöskentelyn ja improvisaation suhteen. 

Petterssonin teksti tuntuu pitävän sisällään väitteen jonka mukaan Samin iso menestys aiheuttaa sen, että suomalainen komiikkayleisö ei osaa enää kiinnostua muusta kuin Hedbergistä. Itse näen asian täysin päinvastoin: Hedberg on se helposti lähestyttävä tutustumistarjous, jonka myötä suomalainen yleisö on saatu innostumaan ja kiinnostumaan kotimaisesta komiikasta isossa mittakaavassa. Jopa minä olen esiintynyt open mic-slotissa muutamalla Samin klubilla, vaikka naurutaiteilemme tyyten erilaisissa tyylilajeissa - toisin sanoen Hedbergin bestseller-kama on lisännyt omien hippirunokirjojeni myyntiä. 

Hedbergin vauhdittaman sukseen myötä suomalainen stand up on paitsi suositumpaa kuin koskaan myös diversiteetiltään ennennäkemätöntä. Minä näen nämä kaksi ilmiötä toisiaan ruokkivina, en toisiaan ahmivina. 

Ja mitä siihen väitteeseen tulee, että takahikiälle on nykyään mahdotonta järjestää klubia koska Sami ei ole siellä...jälleen näkemykseni on täysin päinvastainen. Mieleeni palaa muutaman vuoden takainen syksy, jolloin olin myymässä Samille keikkapaitoja Oulun Madetojan salissa. Vähän ennen esityksen alkua myyntipöytäni ohi kulki isän ja pojan muodostama kaksikko, jonka vaatetus ja ulkomuoto antoivat selkeän viestin siitä että keikalle on lähdetty sen jälkeen kun navettahaalari on lyöty naulaan. Muistan, kuinka vaikuttunut olin tuosta näystä - minusta tuntui siltä, että urbaanista maailmasta ponnistanut stand up-komiikka on läpäissyt kaikki kansankerrokset ja koskettaa nykyään tiedostavan cityhipsterin lisäksi myös traktorilla elantonsa kasaan hurruuttavaa. Se tuntui minusta silloin melkein vallankumoukselliselta ja tuntuu edelleen.

Ja se mitä tästä havainnosta mielestäni seuraa on se, että kun muuten komiikkakulttuurin täysin ulkopuolella oleva ihminen saa ensikosketuksensa suomalaiseen stand upiin Samin keikan kautta, minun on helpompi lähteä isoista kaupungeista pikkupitäjiin tekemään klubia. Pohjatyö on tehty, ajatus hauskasta illasta stand upin äärellä ostettu, nyt vain tarvitsee jatkaa eteenpäin omalla työnteolla. 

Tästä asiasta minulla on suhteellisen paljon käytännön kokemusta, sillä kuulun koomikkokollektiiviin nimeltä Oulun komediapatteri ja poppoomme pääasiallinen tehtävä on viedä stand up-klubeja suurten asutuskeskusten ulkopuolisiin paikkoihin, juuri näihin Petterssonin kuolemaan tuomitsemiin perähikiöihin. Ja yleisöä piisaa eikä Hedbergiä erikseen kaivata. Melkein jokaisessa katsojan kanssa käydyssä keskustelussa Samin nimi kyllä nousee esiin, mutta äärimmäisen harvoin siinä kontekstissa että ootte te oululaiset perseestä koska ette ole Hedberg. Itse en voi nähdä asiaa mitenkään muuten kuin siten, että Hedbergin äärettömän iso työmäärä suomalaisen komiikan eteen on helpottanut valtavasti klubien järjestämistä pienemmille paikkakunnille. 

Sami Hedberg ei ole vienyt minulta yhtä ainutta keikkaa. Sen sijaan Sami Hedbergin tekemä älytön työmäärä ja suuri rahallinen panostus suomalaisen stand upin markkinoimiseksi on helpottanut omaa työtäni merkittävästi. Siksi minun on täysin mahdotonta yhtyä Petterssonin näkemykseen siitä, että Hedberg olisi suomalaisen komiikan syöpä. Koko ajatus on täysin absurdi. 

Totta kai voisin lyödä nillitysvaiheen silmään ja luikauttaa ilmoille valitusvirren siitä, miten en kuulu kotimaisen komiikan eliittiin ja miten Sami ei tee minulle omaa kiertuetta ja että viinerissä oli liikaa täytettä. En lyö. Theodore Roosevelt on sanonut, että kriitikko, se ihminen joka osoittaa epäkohdat väkevän miehen teoissa, ei ole tärkeä. Arvo kuuluu sille, joka seisoo areenalla naama veressä ja pölyssä, laittaen kaiken alttiiksi.

Ehkä suomalaisen komiikan potentiaalinen pahalaatuinen kasvain on nimenomaan mustavalkoinen kriitikko, henkilö joka osoittaa virheet muiden teoissa, ihminen joka luomisen sijaan sanoo muille että lopettakaa luominen. 

Itse pidän areenalla seisomisesta - enkä ole pätkääkään harmissani siitä ettei areenan nimi ole Hartwall kuten Sami Hedbergillä. 

Jyväskylän Näkkärit = muchos nachos bueno

Joskus kannattaa avautua. Ei huonolaatuisesta piristä tärisevälle uusnatsille eikä mistään yhteiskunnallisesta aiheesta Facebookissa. Mutta joskus.

Jokunen viikko sitten kirjoitin Jyväskylän Naamat näkkärillä-komiikkakilpailun ongelmakohdista. En siksi, että Näkkärit olisi "Suomen vihatuin stand up-kilpailu" (kuten eräs tuotannon pään ihminen viestissään lohkaisi) vaan siksi, että yhden kilpailun mikrokosmos tiivisti monta koomisen makromaailman perusroplemaa, joihin törmää tuon tuosta - kuten ymmärtämättömyyden MC:n roolin tärkeydestä ja tuottajien haluttomuuden kuunnella koomikoita.

Noh, päälaelleen meni kuin turkkilaiseen anaalihyrrään juuttunut erotiikkakokelas, sillä Lasse "Naisten HopLop" Vesterisen konsultoimana Näkkärit runttasivat kaaoksen silmästä vallan kaunisrunkoisen simppelin komiikkakisan, jossa on järkeä ja joka pidetään Jyväskylän Freetimessa 16.4. keskiviikkona. Aiemmista puheistani totaalisesti poiketen kehotan kaikkia keskisuomalaisia komiikan kamraatteja kömmeltämään tonteille, tulee meinaan hyvä ilta.

Sillä pakkohan se on, kun kaiken käminäni jälkeen pyysivät minua MC:ksi iltaan. Minen oikein tiedä onko tämä hienoa vai noloa, mutta varmaan parempi vetää hyvin.

Meikä Helsingissä ja Paukutusjengi Oulussa

Kipeäksihän sitä pamahtaa ennen isoja juttuja meikäläinen, aina. Jos telkkariohjelman kuvaukset alkavat torstaina, kuume nousee maanantaina. Ja sitten makaa sohvalla ja noituu sitä kun ei voi tehdä mitään. Sitä kyllä tutkitaan että paljonko vaikuttaa positiivinen asenne tervehtymisen nopeutumiseen mutta siihen ei ole vielä kajottu, että paljonko vaikuttaa suomalainen itsensä syyllistäminen ja menetettyjen työtuntien murehtiminen. Ei fenno sen takia Ibumaxia rouhi että tulisi terveeksi vaan että pääsisi takaisin töihin. Ala-asteen rokotteissa sanotaan kurkkumädäksi vaan oikeasti on luterilaista työmoraalia liuoksena. 

Keskiviikkona kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, laskeutuessa korvissa oli kaksi neulaa aivokuoreen asti - ei se ole ihme että huutaa sylikokoinen tällaisen infernon lävistäessä pään. Otettiin Päivin ja Peterin kanssa Finnairin bussi, Peter R-kioskilta Radlerin. Kansallismuseon kohdalla Peter ojensi tölkin minulle havaittuaan kyljestä tekstin "2,0%". Hotelli Vaakunan aulassa istui Teemu siten että ohikulkeva japanilaisturisti arveli olevan omistajan poika ja siksi luvallinen hallitsemaan tilaa näin. Peter lähti tatuoitavaksi, loput kolme nepalilaiseen syömään. Kyllä on hyvä lounaspaikka se. Siis ihan mikä tahansa nepalilainen. Ruoka tulee heti eikä ähkytä. Käytiin Teemun kanssa vielä asianmukaisen pelkistetyssä teehuoneessa. Olen siinä mielessä klisee että tykkään helsinkiläisistä pikkuputiikeista. 

Vouhkasemisen päälle nosti kuumeen, otin hotellilla tirsat ennen illan On the Rocksia. Flunssa repi keuhkoja railoille ja astmalääkkeen annoslaskuri kävi vähiin toimintaelokuvan finaalikohtauksen edellyttämällä vauhdilla. Ja koska olisi liian tolkullista ja järkevää vain kävellä apteekkiin ja pyytää tarvitsemaansa lääkettä jonka tietää toimivan, soittelin keikkapaikan yläkerrasta Oulun yhteispäivystykseen anellen uutta reseptiä. Mutta ei käy, koska ei käy, koska reseptit uusitaan vain tällä hetkellä kiinni olevassa alueterveyskeskuksessa eikä mikään muu ole mahdollista, koska organisaatiouudistuksen aikana seinälle hallusinogeenisten suokaasujen lävitse projisoitu saukonpillu sanoi niin kadonneella inuiittikielellä. Ja sitä totellaan. Kiitin virkailijaa ja kerroin tukehtuvani täällä sitten ihan kaikessa rauhassa. Onneksi, onneksi klubia katsomaan tulleella erinomaisella ihmisellä oli mukanaan ylimääräinen astmapiippu - nimeä en voi tässä mainita, sillä laupias helsinkiläinen taisi teossaan syyllistyä lääkelain rikkomiseen. Systeemi, se on kyllä hieno, sillä vaikka se ei olisi hyvä, niin onpahan systeemi sentään. 

Keikka meni ihan hyvin. On the Rocks on aina vaikea, työn takana jokainen nauru. Oma veto olisi ollut kutakuinkin olosuhteisiin nähden täydellinen jos olisi malttanut lopettaa ajoissa. Vaan eihän sitä malta, kiireellä sisään juttu jossa ei saisi kiirehtiä ja käyrä laskuun ennen lavalta poistumista - on se saatana kun tuota ei vieläkään opi, neljänkään vuoden jälkeen. Vaan hyvä mieli jäi ja hyvältä näytti nuori helsinkiläinen koomikkopolvi, kovaa kampetta on tulollaan. Chilissä Henric kauppasi ahkerasti HBO:n uutta rikossarjaa ja Sakari paljastui luontaiseksi aikavarkaaksi. Paikka on niin ahdas että lähtiessä ei mahdu halaamaan kaikkia vaikka haluaisi, ainakaan luontevasti. 600 metrin kotimatkalla keuhkoista tuntui olevan jäljellä vain jämät ja tuuttasin koneistoon neljä hittiä lääkkiä. Toimi, sanan monessa merkityksessä - henki kulki, kädet tärisi, naama punoitti ja sydän leikki koripalloa. Kohtuus, kohtuus. Toisilla sitä ei ole kemikaalien inhaloinnissa, toisilla yöpukeutumisessa.
Enempää Helsingin reissusta en saa kertoa, sillä minua sitoo vaitiolovelvollisuus (siis ei sellainen kuin esimerkiksi poliisilla on, sillä tämän rikkomisesta oikeasti rangaistaan). Torstaina aloitimme Naurun tasapaino-ohjelman kuvaukset ja niistä ei saa puhua mitään - mutta eipä hätiä, meikä kirjoittaa niistä päiväkirjaa kyllä ja julkaisen ne sitten tässä blogissa kun ohjelma alkaa töllössä pyöriä. Sen sanon, että helvetin jännää tekemistä ja helvetin hieno porukka meillä kasassa niin koomikoiden kuin tuotannon puolellakin. Mahtavaa olla mukana!

Lauantaiaamuna heräsin kuolleista, siltä tuntui. Koko helvetin yön olin tehnyt komiikkaa ja nyt kun haavemaailma haihtui, alettaisiin tehdä lisää komiikkaa. Joinakin hetkinä tämä homma ei naurata. Vaan perkeles, pitihän sitä, kun Paukutusjengi oli tulossa Remakkaan. Ekaa kertaa Oulussa, kaikki konstit käyttöön. 

Ja hyvähän me tehtiin, yhessä. Säätäminen, ressi ja vimpan päälle vääntö palkittiin kahdella kovalla klubilla, joista jälkimmäisessä hurmos nousi lähes heinoslaislaisiin sfääreihin (Jukan finaalia sopii kuvata termeillä "eiss", "voiss" ja "huiss"). Ja vaikka intter neetin syövereistä löytyy Paukutusjengistä melko kovaakin tekstiä, niin meikällä ei ole tästä kvartetista kyllä pahaa sanaa - kaikki tapahtuu hyvässä hengessä ja kunnioittavalla asenteella plus että komiikka on helvetin hauskaa. Kavereitahan tässä kehun, toki, mutta vaikea tällaisesta skarppiudesta, positiivisuudesta ja rakkaudesta lajiin on olla innostumatta ja inspiroitumatta. 

Klubin jälkeen Jukka ja toipuvaa Jonia tuurannut Aatu ottivat junan, Teemu ja Anders jalkapatikan hotellille. Istuttiin Awen, Niinan ja Tiinan kanssa tovi Nelivitosessa. Nainen on siinä määrin rehellinen että pää kääntyy puhelimeen ilman selityksiä kun puheenaihe vaihtuu kivesvaivoihin. Tommiin en enää saanut yhteyttä, lähetti tekstiviestin myöhemmin jossa kertoi olleensa jahtaamassa tuusmyyrää (kemiläisten jyrsijätuntemus se ei lakkaa koskaan yllättämästä, tämäkin laji oli minulle entuudestaan täysin tuntematon). Kävelin itsekseen kirkkaan kosmosikkunan alla puistoon, Mars loimotti matalalla ja Jupiter ylempänä. Istuin penkillä ja hengitin sisään - kaikki oli hyvin, planeetat linjassa ja minä samassa suorassa. Siinä missä haluan olla. 

Kotona oli pimeää kun saavuin. Kömpiessäni mietin että muutaman tunninhan tässä ehtii ennen kuin poijat pitää viedä lentokentälle. Samassa luovasta aivolohkostani kuului paskainen, säälimätön nauru. 

"Nukkua? HO HO HO. Elä unta näe. Tuossa on sulle kahdeksan juttua siihen kisaan mietittäväksi. Töihin, niljake."

Aamulla paluumatkalla alkoi jo tie erottua terävänä.