Top 5 2014

Onpa ollut vuosi. Kertakaikkiaan. Jollain lailla se pitäisi summata. Vaan kun ei enää kehtaa eikä viitsi mehustella ja kehustella. Sitähän se oli edellinenkin postaus täynnä. Joten tehään vähän toisella tavalla.

Listoja! Top 5 -listoja. Joo! Ne on hyviä. Listoissa on automaattinen dramaturgia ilman rakentamista ja niitä on helppo lukea. Joo!

Eli arvon ihmiset (ja muut lukutaitoiset elämänmuodot, mikäli jokin avaruuden hyperlaji poimii tämän viestin WLAN-verkosta karanneesta radioviestistä), komiikan top viis kakstuhattaneljätoist'!

Top 5 -komiikkailmiöt

5. Mamu ja Juntti podcast
Lapsesta asti olen halunnut radiolähetyksiä tehdä ja tehnyt, joten Peter-miehen tarjous ryhtyä hälle höpöttelyaisapariksi passasi meikälle kuin homon perse postimerkkiin. Parasta podcastin tekemisessä oli monien hienojen vieraiden kanssa jutustelu - André Wickströmin, Mika Eirtovaaran ja Ismo Leikolan kaltaisten huippuammattilaisten kanssa turiseminen tarkkaan ja pitkään komiikan saloista on jotain, mitä ei joka päivä koe. Plus että meillä oli Peterin kanssa hiton hauskaa joka kerta. Samalla myös ystävystyttiin entistä syvemmin. Good times, good times. Ja mikä parasta, ensi vuonna jatkuu!

4. Noin Viikon Uutiset
Oli se perkeles aikakin saada telkkariin koomikoiden suunnittelema, kirjoittama ja esittämä huumoriohjelma. Ja omakehun vastaiseksi deodorantiksi on ilmaan suihkautettava se, että pidin NVU:ta vuoden TV-parhaimmistona jo ennen kuin pääsin käsikirjoitustiimiin mukaan. Terävä, hauska, suora, visuaalinen, nopea - ei tällaista ole ennen tehty. Se on kun omistaudutaan ja tehdään täysillä niin tulee yleensä hyvä.

3. Oulun Komediapatteri
Hitto että olen ylpeä tästä Oulun porukasta. On intoa, on ammattitaitoa, on hyvää yhteishenkeä ja tekemisen meininkiä. Kelpaa maakuntiin viedä ja oman alueen ammattitaitoa kehittää kun on tällainen jengi. Ylitettiin syksyn klubitavoite kirkkaasti ja tehtiin monta, monta hyvää klubia täysin uusilla vesillä. Pioneerityö ei ole helpoimmasta päästä mutta palkitsee isosti, sen tiesi jo Yukonin joenpartaalla kökkinyt.

2. Naurun tasapainon kakkoskausi
Ehkä tämän kotiinpäin vetämisen huomaa jo tässä vaiheessa listaa. Mutta sitähän se on, että meikä pääsi tänä vuonna niin moneen siistiin juttuun mukaan. Siksi tämä oli meikäläiselle niin hieno auringonkierto.

Ohjelman tekeminen oli hiton hauskaa ja kehitti itseä älyttömästi. Mutta silti Tasapainon suurin ansio on mielestäni siinä, miten se toi stand upia tunnetuksi Suomessa. Vaikka ohjelma itsessään ei ollutkaan sataprosenttisen onnistunut, sen vaikutus suomalaisiin oli. Melkein yleisin saamani katsojapalaute oli nimittäin sitä, että ei oltu ennen komiikkaa ikinä nähtykään vaan nyt kyllä voisi lähteä katsomaan. Tasapaino popularisoi lavakomiikkaa moneen kotikatsomoon ja toi koomikot Kansallisteatterin päänäyttämölle ensimmäistä kertaa talon historiassa. Ei mitään pieniä meriittejä. Ja kolmoskausi tulee. Kova.

1. Ismo Leikola Goes Hollywood
Pakkohan se on Ismo keulaan laittaa, koska niin kovan homman mies teki. Tänä vuonna oli monta hienoa, isoa kiertuetta. Sami avasi klubin Turkkiin. Helsingin jäähalli täyttyi, koska tuhannet ihmiset halusivat nähdä Suomen komiikan kärjen. Isoja tekoja, mutta silti kaikkein isoin temppu oli Ismo Leikolan World's Funniest Person -kisan voitto. Ja miten kaunista on se, että vuoden tärkein teko lajin kannalta tapahtui lajille ominaisimmalla tavalla - kertomalla hyviä juttuja lavalla.

Tuntemattoman Sotilaan Lehtoa lainatakseni:
"Jumalauta, se oli temppu!"

TOP 5 Muiden keikat

5. Bill Burr, I'm sorry you feel that way, Netflix
Jossain vaiheessa olin jo vähän väsyä Burriin, mutta tuore Netflix-spesiaali palautti uskon äijän tekemiseen. On se vaan niin perkeleen hyvä. Ja koko ajan siinä rajalla, että meneekö liian pitkälle. Usein menee ja niin hienosti että ei voi kuin ihailla hirvitysirvistyksen takaa. Maalaa ääliöt hienosti, loihtii keholla tilanteet näkyviin ja oivaltaa melkein joka jutussa. Arvaan, että Burrista tulee yhtä iso kuin Louis CK:sta eikä siihen mene kauaa (on voinut jo tullakin, en niin tarkkaan seuraa Jenkkilän meininkiä).

4. Jussi Simola, NTS02E07 (ADHD/ADD), Helsinki
Jussilla (ja kaikilla muillakin, tietty) oli monta hyvää keikkaa pitkin tuotantokautta, mutta yksi kaikista jäi erityisesti mieleen - Jussin ADHD-keikka. Yleensähän Simolan boekka painaa lavalla ihan hirmuista kyytiä ja metelissä piisaa, mutta - ironista kyllä - keskittymishäiriökeikalla mies rauhoittui ja oli. Tämä puoli Jussista oli meikäläiselle täysin uusi näky - pysäyttävä, henkilökohtainen, määrätietoinen ja hele-vetin kova veto (jolle telkkarissa näytetty versio ei tehnyt oikeudesta kuin puolet).

3. Fathi Ahmed, Nousevan komiikan festivaalit 2014, Tampere
Meikäläisestä NKF14 oli vähän vaisu kokemus - osa nuorista koomikoista kikkaili liikaa, osa taas alisuoritti. Kyllähän se toki paineistaa kun tuottajia yleisössä pönöttää ja omakin veto oli lähempänä pyllyn- kuin häränsilmää. Mutta kyllä siellä moni osuikin ja meikäläisen mielestä parhaiten Fathi. Noin kymppiminsan keikka oli tiivis, intensiivinen ja helvetin hauska. Loppupuolen muurhaisjuttu pamautti päästäni paskat pihalle - noin suoraa, hauskaa ja rohkeaa juttua ei ole vähään aikaan tullut vastaan.

2. Ismo Leikola, semifinaalikeikka, Las Vegas
Ismon World's Funniest Person -semifinaalikeikka oli paitsi hyvä keikka, myös ihan mieletön suoritus isommassa mittakaavassa. Sinne se menee tuo mokoma pitkätukkapyy ja pistää jenkkijengin nauramaan. Noin vain. On se ihme jätkä. Semifinaalikeikan katsominen oli vähän kuin olisi katsonut Napakymppi-jaksoa, jossa kaikki kilpailijat ovat selväjärkisiä - onhan tämä ollut teoriassa mahdollista koko ajan, mutta että kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta näin käy.

1. Tommi Ylimäinen, Remakka, Oulu, 18.11.2014
Joskus näkee sellaisen harvinaislaatuisen tapahtuman, että koomikko, jonka uraa olet seurannut pitkään, hyppää yhtäkkiä seuraavalle tasolle. Ja kun se tapahtuu lavalla, se on melkein maaginen hetki. Oli Remakka-klubi, kertakaikkisen hieno ilta. Kun Tommi meni sitä päättämään, puolivälin jälkeen kuulin hänen äänessään hienovaraisen mutta selvän muutoksen - nyt tapahtui _jotain_. Jotain selittämätöntä, kuin pitkään tuntemasi ihminen olisi silmiesi alla venynyt sekunnissa 10 senttiä pidemmäksi. Keikan viimeinen juttu oli jotain, mitä en muista yhdelläkään kotimaisella komiikkaklubilla kuulleeni. Ja sen aisti myös yleisöstä - merkillinen, koskettava jännittyneisyys tuntui takahuoneeseen asti. Keikan jälkeen tuttu tuli kiittämään Tommia purkauksen kyyneleet silmissä ja suu hymyssä. Tuli sellainen olo, että on vielä melko monta murikkaa kääntämättä tässäkin hommassa, ollaan ihan alussa. Ja nuoremmat koomikot tulevat monta kertaa näyttämään, että tiiättekö että homman voi tehä myös näin. Loi uskoa, näytti suuntaa, antoi rohkeutta. Vitun kova.

Top 5 Omat keikat

5. Roosterin keikat
Oulun Cafe Roosterista on tullut Oulun pienimuotoisen komiikan pyhättö - pieni, hyvin soiva tila. Intiimi. Täällä ei voi tykittää showta vaan pitää olla ihmisten kanssa koko ajan läsnä.

Kaksi mieleenpainuvaa keikkaa siellä tänä vuonna tein. Ensimmäinen oli Oulun Komediapatterin kontribuutio Taiteiden yöhön, jossa luin teini-iän päiväkirjaa yleisölle. On se jännä, miten kymmenessä vuodessa asiat muuttuvat vihkoon kirjoitettavista salaisuuksista oman veistelyn aiheeksi. Se antaa perspektiiviä. Ja toivoa nykyhetken pulmiin. Niille kun käy todennäköisesti samalla tavalla - kymmenen vuoden päästä naurattaa. Sinua ja muita. Vaan kyllä se normikeikkaa enemmän hirvitti. Ja sen takia toimi niin hyvin.

Toisella kerralla olin ollut tovin ummessa, Tasapaino jätti takkiin onnistumisen pakon ja epäonnistumisen pelon. Että nyt kun olet finaaliin päässyt niin et sitten mokaile tuolla. Yhtään. Eikähän sellaisesta tekemisestä mitään tule, että varoo virheitä. Jos niin tehtäisiin, niin puolet meistä ei olisi täällä. Roosterissa kuori pamahti irti, kun perustreenikeikka muuttui omituiseksi uskonnollisen dialogin ja veemäisen komiikan hybrikseksi - eturivissä sattui istumaan ajatustenvaihtoon innokas lestadiolaisnainen. Lähti loppua kohti ihan käsistä ja hyvällä tavalla. Eikä jäänyt mielipahaa puolin tai toisin, kaupungilla jos törmää niin pystyy puhumaan.

Että kyllä uskovaistenkin kanssa voi keskustella. Vaikka lavalta.

4. Kärsämäki Jone's Bar
Kärsämäen Jone's Bar on yksi Suomen parhaista keikkapaikoista. Oikeasti. Tila on hyvä ja yleisö parempaa. Uppoaa niin piparivitsi kuin yhteiskuntapohde, vittuilua kestetään ja käyttäydytään hyvin - sekä nauretaan täysiä. Kaksi keikkaa täällä vuonna 2014 tein ja molemmat olivat hiton, hiton hauskoja. Kärsämäki on mahtava tyyppiesimerkki siitä miksi Oulun Komediapatteri on olemassa (tosin kunnia päänavauksesta ei kuulu meille vaan Multasen Heikille, jonka hyvää duunia Kompa jatkoi).

3. Naurun tasapainon finaali, Kansallisteatteri
Olisihan sitä vissiin kulliohta jos tätä ei mainitsisi. On se niin huikea paikka vetää, salin pitkä historia oikein huokuu seinistä. Samalla lavalla on kuitenkin seissyt niin moni suomalainen legenda että ihmehän se on että meikä sinne pääsi. Ja vielä suorana telkkariin ja tuollaisessa tilanteessa, aijai. Ihan veti jätkän jumiin. Keikkana ei sieltä parhaasta railosta, mutta oon minä lopen viimein tyytyväinen siihenkin. Tuntuu hyvältä, että monelle tuli keikasta hyvä mieli. Ja sekin tuntuu hyvältä, että monia ärsytti pilvi- ja kullihuumori.

2. Teatteri Rio, Oulu, 29.11.2014
Rio on kyllä helvetin hieno keikkapaikka, yksi Suomen ehdottomasti parhaista (siis tilana). Ja meillä oli siellä Tomin ja Jussin kanssa hieno viikko. Saatiin höpötellyksi kisa-aatoksia suoraan, sorvatuksi keskinäisiä toimintatapoja ja viilatuksi itte kunkin finaalinjälkeissettiä mallille. Ja otettiin myös rohkeaa askellusta uuteen headseteillä tekemisen myätä.

Viikon paras veto osui lauantain alkuiltaan (vaikka perjantain toinen keikka ylsi melkein samaan). Olin kaksi firmavetoa päivälle tehnyt ja niissä pitää aina vähän jarrutella, joten latausta oli kropassa huimasti. Ja kun Tomi MC:n ominaisuudessa ilmoitti eturivissä mölisseelle kurttuotsalle ja -pillulle, että nyt jos ei läpi sulkeudu niin se on sitten omalla vastuulla. Ei sulkeutunut ja siitä seurasi vuoden hilpeimpiä heklerinteurastuksia. Siihen päälle vielä viikon aikana hioutunut setti, hiton hyvä rytmi ja headsetin vapauttama kroppa - oli kyllä. Aina kun olisi näin.

1. Naurun Tasapaino S02E05 (Savo), Pannuhuone, Kuopio
Onhan tämä vähän tylsä itsestäänselvyys listan päätteeksi, vaan muutakaan en voi. Kuopion kisasetti on edelleen meikän paras keikka niin juttujen, esiintymisfiiliksen, yleisökontaktin ja rytmin suhteen. Mutta tätä nyt on mehusteltu niin blogissa kuin kritiikissäkin, joten enempää en kehtaa. Sanon vaan että hetki siihen soattaapi vierähtää ennen kuin ensi kerran tuolla tavalla osuu.

TOP 5 Seurattavat nuoret 2015

5. Joensuun jampat
Itä-Suomen jätkillä alkaa olla paketissa hyvän sisällön lisäksi komeat kääreet (eikö ole jotenkin jännä se miten saksilla liu'utetaan ja menee syherölle se nauha? Taikuutta!). Lasse Oikarinen, Matti Paalanen, Aki Puolakka ja Albert Kajava (ehkä myös Kristian Rasehorn, en ole nähnyt hetkeen enkä tiiä tekeekö vielä), siinä on melko kova jengi. Monipuolinen, vaihteleva, omaperäinen. Hyvä. Hiton hyvä.

4. Helsingin pelottomat nuoret
Isak Rautio, Pietari Vihula, Henric Chezek ja Fathi Ahmed ovat nuoria ja hiton hyviä. Kehtaavatkin, jätkillä on ikää jotain 20 vee (yhteensä) ja ovat täysin pelottomia lavalla. Välillä omaksi tappiokseenkin, mutta silti tuollaista rohkeutta on pakko ihailla. Lavalla seistään, matsku toimitetaan - ja se matsku on hyvää. Aina kun tuota Helsingin ilmaisklubiskeneä tölvitään ja haukutaan, niin kyllä sieltäkin melko muikeaa versoa nousee. Tekemisestä näkee, että lavalla on oltu helvetin paljon. Jos tuossa iässä tehdään jo tuollaista tavaraa niin perkele mitä sieltä viiden vuoden päästä tulee.

3. Petri Hankonen
Meikä tykkää Petristä monestakin syystä. Se on hauska. Sillä on erittäin persoonallinen tyyli. Se on analyyttinen. Se on kotoisin samasta sielunmaisemasta - Pohjois-Pohjanmaalta - kuin minä. Kun Petri murahtaa lavalla "serkunnussijat", minun sielussani helähtää. Viime vuonna Petri nousi raketin lailla enkä näe yhtään syytä miksi vauhti hiipuisi (paitsi tietenkin kun se tämän lukee niin paineet tulee, hähähää). Plus että kun Petri nauraa, se tuhisee välillä viiksiinsä. Se on ehkä parasta maailmassa heti pöllönpoikasten ja uuniriisipuuron jälkeen.

2. Oulun tuore jengi
Oulun open mic-skene on ottanut vauhtia reilun vuoden hiljaisemman meiningin jälkeen. Ylimäisen Tommi tietenkin joo, mutta vieläkin tuoreempaa on tulossa: Esa Kauranen, Jari Terho, Saku Torssonen, Paavo Komulainen, Mirja Tuomiranta, Jukka Färm - kaikki vielä untuvaisia vaan alkaa olla myös siipiä joilla lentää. Helvetin monipuolista sakkia ja niin nätisti nupullaan että jos kaapissa olisi niin en malttaisi odottaa karvojen rusehtumista.

1. Helena Pöllänen
Minua vituttaa se, että Suomessa edelleen puhutaan naiskoomikoista. Eikä se ole täysin median tai yleisön vika vaan myös niiden naispuolisten koomikoiden vika, jotka nojaavat huumorissaan liiaksi naiseuteen, määrittelevät itsekin itsensä tuon käsitteen kautta. Helena Pöllänen on tapaus, joka rikkoo tätä paikalleen jäätynyttä systeemiä - naispuolinen esiintyjä jota katsoessaan ei mieti "onpa hauska naiskoomikko" vaan "onpa helvetin hauska koomikko". Näin Helenalta kaksi keikkaa syksyllä ja molemmat olivat aivan perkeleen hyviä. Aiemmin tekemistä haitannut kohkaaminen on paremmin kurissa ja jutut toimivat järkiään kaikki. Helenassa on käsittämätön määrä potentiaalia - jos toimii näin hyvin nyt, mitähän vielä on tulossa? (Jatkoajatus tälle AINA: Onkohan mulle viiden vuoden päästä keikkoja näiden tyyppien jäljiltä?).

Häröimmät kokemukset Top 5

5. Ostoskeskusreissu Kuopioon
Yksi häröimmistä hommista sattui keikkakauden viimeiselle illalle. Jylhäsalmen Juha kysyi että kun tulet Kuopioon niin lähdetkö Matkukseen jututettavaksi. Ja minä harvemmin vastaan että ei kun Juha jotain kysyy. Ja kuulemma voisi saada samalla puolisolle joululahjaa jos lähtee. Hyvä, meitti on mukana.

Ja niin siinä kävi, että istuttiin Juhan ja Kivelän Nikon kanssa kauppakeskuksen kahviossa haastateltavana. Loppuun Juha kysyi, että mitenkäs pojat lama voitetaan. Vastattiin hyvin. Oli kortteja joihin oli painettu meidän naamat. Jaettiin nimmareita, tai pääasiassa Niko jakoi. Kysyin yhdeltä teinijantterilta että haluatko meikältä nimmarin niin vastaus kuului "En minä tarvi". Noin se on 15-vuotiaalla henkinen yliote herra teeveetähteen, sekunnissa. Hyvä. Rehellisiä nuoria tarvitaan.

4. Fanikirjeet
Tasapainon jaksojen näkyessä telkkarissa minä sain muutaman fanipostin. Minä. Eihän siinä tuntunut olevan mitään järkeä. Koska minä olen itte kirjoittanut niitä (sorry Vesalan Paula, vaikka biisin teksti puhuttelee niin ehkä sun ei olisi tarvinnut tietää 19-vuotiaan ylivieskalaisen kaikkia traumoja). Mutta niin niitä tuli. Ja se oli hienoa. Oikeasti, ihan pirun mahtavaa. Häröä, mutta mahtavaa. Kiitos.

3. Keikka strippibaarissa
Lappeenrannan Sikahauska-festareilla pornobaarissa tehty blue-ilta oli kaikkine pienine yksityiskohtineen täysin käsittämätön keissi. Siitä on tarkka raportti täällä, joten en ryhdy toistamaan itseäni.

2. Kaikki Naurun tasapainossa
Tasapainon kuvauksissa tuli tehdyksi niin paljon kaikkea kummallista, että ei niitä oikein osaa erottaa toisistaan. Joten tässä muutama: laiskiaisen rapsuttaminen, ilokaasun nauttiminen, kirkolliskahvien järjestäminen, karjalanpiirakoiden leipominen, myrkkynuolisammakoiden ruokkiminen, ADHD-talkoissa työskentely, istukan tuijottaminen, heinäsirkkojen hygieniasta huolehtiminen. Another day at the office.

1. Kajaanin kumi-ilta
Halusivat Kajaaniin nuorisotilalle koomikon seksivalistusiltaan. Arvelin, että jotain kummallista on tulossa, kun puhelimessa minua pyydettiin pysyttelemään kaukana alapääjutuista. Minä siihen sitten että hetkinen, eikös teillä ole seksivalistusilta, että miten tämä on edes mahdollista. Vaikeana nainen sitten sai sanotuksi että no jos ei mitään eläimiinsekaantumisjuttuja sitten. Mietin hetken että on se tuo Kainuu kuitenkin vähän erilainen paikka kuin muut. Mutta en kertonut eläinseksijuttuja. Keikalle mukaan open miciksi lähtenyt Tommi kertoi ne.

Eihän siellä sikäli mitään keikkaa tehty, kunhan puhuin ja vitsailin menemään. Annoin lähinnä nuorten kysellä juttuja ja kerroin omia näkemyksiäni lihan liitosta. Että kunhan pidätte itsestänne huolta niin häpeän ja synnin ajatuksilla ette tee mitään. Koko ajan oli päässä sellainen olo että mitähän heles-vettiä minä oikein teen. Varmaan jotain samaa kiusallisuutta kuin siinä että pitää vanhempana kertoa teinille kukista ja mehiläisistä. Mutta teinejä on 40. Hyvin se silti meni. Nuoret tykkäsivät, Tommi veti loppuun hyvän keikan ja tilaaja oli tyytyväinen. Mutta häröä, täysillä.

Oli muuten meikän uran ensimmäinen keikka, joka alkaa sillä että 14-vuotias tyttö ojentaa mulle kortsuja lavalle. Ja toivon mukaan viimeinen. (Itse asiassa toisenkin kerran on ojennettu. Silloin oli kyseessä 26-vuotias insinöörimies. Vittu kun ei lähe tämä puoli.).

Semmottiset listat. Saapa nähä mitä tämä vuosi keksii. Ruojake.

Naurun Tasapaino: Voiton jälkeen

Ennen finaalia minulla oli ajatus, että tuuttaan kisan päätöksen fiilikset tuoreeltaan blogiin - ikään kuin päätöksenä koko kisan jatkuneelle journaalin pidolle. Naiivi minä. Eihän sitä arvannut, millainen mylly oli edessä. Vasta nyt, kolmas joulukuuta, minulla on aikaa hieman lakaista lastuja ajukopan lattialta yhteen kasaan (tai siis, keikkareissussahan sitä nytkin ollaan, mutta aikaa on sentään tovi).

Ensimmäiseksi haluan vielä kerran kiittää kaikkia reissussa mukana olleita - kisan koomikoita, kisan ulkopuolisia koomikoita, perhettä, ystäviä, avopuolisoani, majoittajia, ruokkijoita, keikoilla kävijöitä, sometykkääjiä, oululaisia yhteistyökumppaneita, innoittajia, tuotannon porukkaa, kriitikoita, faneja, äänestäneitä, kohteissa tavattuja ihmisiä...lista on loputon mutta johonkin se pitää päättää, että saadaan lauseeseen piste (ne ovat oikeasti käyttökelpoisia vaikka some-nuoriso sanoisi mitä). Te teitte tästä reissusta niin uskomattoman kuin se oli - ja matkalla tarkoitan koko koomikon taipalettani, jonka yksi merkittävä virstanpylväs Naurun tasapaino oli. Ja hienointahan on se, että matka tästä vielä jatkuu - keikkoja piisaa ja vielä nähdään. Odotan innolla.

Ehkä on ihan hyvä, että tartun tekstintekoon vasta nyt, sillä finaalin jälkeen päässä velloi ennenkokematon tunteiden hyökyaallokko. Repivää riemua siitä, että voitin. Harmiinnusta siitä, että finaalikeikka ei ollut paras mahdollinen. Syvää tyydytystä, kun kovalle duunille tuli noinkin näkyvä tunnustus. Surua siitä, että Tomi ja Jussi - ja kaikki muutkin mukana olleet - eivät voineet voittaa. Pohjatonta väsymystä ja äkäistä stressin purkautumista. Pelkoa tulevasta. Ahdistusta paineista, jotka voiton jälkeen alkoivat kasautua päähän. Tyhjyyttä ja täyttymystä vuorotellen.

Finaalista minun on hyvin vaikea sanoa mitään, sillä koko ilta on kasa päistään karrelle poltettuja filminpätkiä, joita on lähes mahdoton yhdistää lineaariseksi tarinaksi. Lämmittelyvedon tyhjänpäiväinen höpötys mustalle salille. Takahuoneen maailman parhaat croissantit. Hirvittävä pelko ennen lavalle astumista. Kurkussa pusertava rautanyrkki koko esiintymisen ajan. Veltto kaikenantamisen jälkeinen, lavalla seisten jännittäminen, maailman tiivistyminen yhteen pisteeseen ja sen jälkeen räjähdys iloksi, josta en käsittänyt yhtään mitään. Kollegoiden väkivaltaisen raju halaus konfettisateessa, jännityksen puhaltaminen Kaisaniemen puistonhelmaan, kaikki hyvät ihmiset Le Bonkissa. Mäkkärissä aamuviideltä ja televisiossa aamuyhdeksältä (monenko aamuvieraan olette nähneet Ylellä juovan tuoremehua suorassa lähetyksessä?). Sumua. Onnellista sumua.

Juhlimaan en ennättänyt puolta vuorokautta pidempään. Finaalin jälkeisenä perjantaina oli keikka Oulun Apollossa ja lauantaina Remakka-klubi Oulussa. Ja siitä eteenpäin on painettu sitä tahtia, että marraskuun aikana taisi plakkariin napsahtaa melkein 30 esiintymistä. Siihen päälle haastattelut, reissaaminen, vähä uni ja hätäinen reissuruokailu - voimavaralaarin pohja näkyi juuri siinä vaiheessa kun kohdalle hiipi joulukuu ja pikkujoulukausi alkoi rauhoittua (on se sekin kyllä perkele, että kun koko muu luomakunta vetää marraskuussa sikeää niin me painetaan kovempaa kuin milloinkaan - pitäisikö siitä luonnosta vähän ottaa mallia, hä)?

Ei ole tarkoitus kuulostaa negatiiviselta. En ole. Marraskuu oli koomikonurani parhaita, ellei paras, kuukausi. Sain tehdä rakastamaani työtä aivan älyttömän paljon ja sekaan mahtui monta, monta hienoa hetkeä. Kiitos niistä teille kaikille keikalle olleille.

Ja kiitos kaikille teille, jotka olette tulleet juttelemaan, onnittelemaan ja kehumaan. Se oikeasti merkitsee minulle paljon. Älkää luulko että kengännauhani kiinnostavat minua enemmän kuin teidän sananne, minä vain olen ujo ja huono ottamaan kehuja vastaan. Olette pistäneet jälkimmäisen suhteen kovalle treenille, mikä on vain hyvä. Ja pakko sanoa vielä kerran se, että suomalaiset osaavat lähestyä hienosti. Yleensä tullaan suoraviivaisesti esille, ojennetaan käsi, onnitellaan napakasti ja poistutaan takavasemmalle - aina parjattu kansallinen erityispiirteemme oman tilan suhteen ei ollenkaan paha asia. Täällä voittajan on helppo lymyillä, jos niin haluaa.

Toki näin isoon tapahtumavyöryyn mahtuu myös muutama kummallisempi aspekti. Ainakin muutama katsoja oli kokenut pettymyksen finaalisettini suhteen, kun hiukkasfysiikka vaihtui pilvenpolttoon ja pipariin. Itseäni asia huvitti ja ärsytti: ei kai kenellekään pitäisi tulla yllätyksenä viehtymykseni pilhardiin ja pajariin huumorin aihioina, kun kehuttu Kuopion kvanttisettikin alkaa runkkausvitsillä ja päättyy samanlaiseen kullinkirnuamishuomioon. Kannattaa tulevia keikkoja silmälläpitäen ottaa huomioon, että siellä puhutaan sekä huumeista että seksistä, koska ne ovat minusta hyviä jutunaiheita - ja aivan yhtä tärkeitä kuin maailmankaikkeuden syntyminenkin. Myös siitä olen muutaman katsojan kanssa eri mieltä, että alapäähuumori olisi automaattisesti lapsellista - toki sen voi lapsellisestikin tehdä, mutta mielestäni esimerkiksi erektiohäiriöt ovat todellinen ongelma ja niistä puhuminen lavalla voi vapauttaa monet asiasta kärsivät häpeästään. Että ehkä velttomunaisuus ei olekaan maailmanloppu, jos tuokin tyyppi pystyy siitä vääntämään vitsiä.

Kaikken älyvapain spekulaatio liittyy itse finaalikeikkaan: jotkut olivat arvelleet, että olin finaalikeikalla pilvessä. Siis ihan oikeasti. Koska pakkohan sen on olla niin, että jos kertoo hiisausvitsejä, niin ne myös kerrotaan pilvessä. Suorassa tv-lähetyksessä, satojen tuhansien ihmisten silmien alla, panoksena 20 000 euron rahasumma. Ihmiset ovat aika veijareita. Mutta pääsääntöisesti palaute on ollut kertakaikkisen mahtavaa. Kiitos vielä vielä kerran siitä. Ja tulkaa rohkeasti juttelemaan myös jatkossa.

Jos ihmisten lähestymistä, haastattelumäärän kasvua ja runsasta keikkamäärää ei oteta huomioon, yllättävän vähän on muuttunut. Minulla on edelleen astma, ruosteinen polkupyörä ja voimakas kiinnostus luonnontieteisiin. Toki muutamana iltana on kehdannut baarissa tarjota tuopin kavereillekin ja ihmiset ovat kiinnostuneempia tekemisistäni kuin aikaisemmin, mutta muutoin elämäni on aika samanlaista kuin ennenkin - ja hyvä niin, koska pidän elämästäni. Ihmisenä olen edelleen keskeneräinen ja koomikkona aloittelija. Ja sekin on hyvä. Jokaiselle päivälle on jotain uutta opittavaa ja tutkittavaa.

Mikä kisassa oli parasta? Ihmiset, joihin sain tutustua. Jaksot, joiden tekeminen oli mahtavaa ja joiden paine pisti minut kehittymään koomikkona kovemmin kuin koskaan aiemmin. Ja tietenkin se, että voiton myötä minulla on entistä paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni. Päässä pyörii monenlaista ideaa: pari tv-sarjapilottia, Oulun komiikkaskenen kehittäminen edelleen, hyväntekeväisyyskeikka...katsotaan, mihin tartun ensimmäisenä.

Tärkeimpänä hommana tällä hetkellä on toimivan setin rakentaminen kiertueelle - pitäähän sitä nyt tuutata parasta mahdollista, kun noin hienolle rundille päästään. Kiertuetta odotan innolla, sillä marraskuun lopun 7 keikkaa Oulun Riossa Tomin ja Jussin kanssa osoittivat selkeästi, että tämä trio pelaa hienosti yhteen sekä lavalla että takahuoneessa.

Näin loppuun haluaisin sanoa vielä muutaman sanasen niille, jotka pohtivat kolmoskaudelle hakemista (haku pyörähtää käyntiin ihan näillä näppäimillä). Yksi sana: hakekaa. Riippumatta siitä missä vaiheessa uraanne olette - open mic tai ammattilainen - niin hakekaa.

Totta on, että prässi on helvetillisen kova. Stressistä tulee tutumpi petikaveri kuin omasta puolisosta. Kakka ei pysy kiinteänä ja sitä oppii yllättäviä paikkoja joista voi hikoilla. Uuden setin kirjoittaminen tällä aikataululla on piinaavaa ja epävarmuus siitä, kun lähestulkoon testaamattomalla materiaalilla pitää pysyä mukana jakso toisensa jälkeen, on kertakaikkisen raastavaa. Kaikista hommista, joissa olen ikinä ollut mukana, Naurun tasapaino on ylivoimaisesti kovimmasta päästä. Vaikka se onkin tositeeveekilpa, jossa pyritään kirjoittamaan mahdollisimman hyviä vitsejä.

Mutta se on sen arvoista. Kokemus itsessään - erilaisten ihmisten tapaaminen ja heidän maailmaansa tutustuminen - on älyttömän rikastuttava. Oman setin hiominen paineen alla viikko toisensa jälkeen vastaa kymmeniä ja kymmeniä tavallisia keikkoja. Ja yhä useampi ihminen löytää teidän komiikkanne äärelle. Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan eikä höpötetä haastattelukameralle, niin sen takiahan me tätä hommaa tehdään että meillä on omasta mielestämme mahottoman hauskoja juttuja. Ja Naurun tasapainon kautta niitä saa näkyville ainutlaatuisella tavalla.

Hakekaa. Se on minun neuvoni. Mutta pitäkää realismi mukana. Naurun tasapaino on ensisijaisesti tv-ohjelma ja vasta sitten komiikkakilpailu. Kakkoskauden aikana tehtiin muutamia hölmöjä virheitä: keikkoja leikattiin miten sattuu, tuomarilinja heitteli jaksosta toiseen ja muutamia päätöksiä tehtiin selkeästi tv-dramatiikka, ei komiikka, edellä. Itse koin niin, että tuotannon päässä meitä kohdeltiin erittäin reilusti, mutta olin silti pettynyt muutamiin jälkituotannossa tehtyihin ratkaisuihin - esimerkin mainitakseni Tomin ja Jussin erinomaiset Kuopion keikat vedettiin editissä täysin torsoksi. Itse kuitenkin luotan Naurun tasapainon tuotantotiimiin edelleen - olen välittänyt palautteeni suoraan heille ja sitä on kuunneltu. Tälläkin hetkellä YLE:n Isolla pajalla pohditaan ankarasti, miten kolmoskaudesta voitaisiin tehdä vielä parempaa telkkaria ja vielä antoisampi sekä tasapuolisempi kokemus koomikoille. Tositeeveemörköä ei siis kannata pelätä, kunhan vain pitää teeveen realiteetit mielessä.

Vielä kerran: hakekaa. Kenelläkään, joka haluaa tehdä komiikkaa työkseen tai jo tekee sitä duuninaan, ei ole mitään todellista syytä jättää hakematta Tasapainon kolmoskaudelle. Ei mitään. Ja omaa epävarmuutta ei lasketa. Koska se on voitettu monta kertaa aiemminkin ja voitetaan joka ikinen kerta kun lavalle noustaan. Sen takiahan tässä koomikoita ollaan, että päänsisäiset pelot eivät estä itsensä toteuttamista. Ja hommaan kannattaa tarttua nyt. On mielestäni varsin todennäköistä, että seuraava kausi jää Tasapainon viimeiseksi.

Sellainen epilogi. Kiitos vielä kerran kaikki. Ootte huippuja. Nähdään keikoilla!

Naurun Tasapaino - Jakso 8: Korkeasaari

Aatun läksiäiset vähän venyivät, olivat yöllä antaneet hotellihuoneeni jollekulle toiselle. Sanoivat että on valitettava tilanne, väitin että "valitettava" on vähän lievä adjektiivi sille että minulla ei ole paikkaa missä nukkua. Korvaava majoitus löytyi sen verran kalliista hotellista että respassa minua vaistomaisesti hävetti oma tulotaso. Virkailija tuli hissillä ylös sulkemaan baarikaapin koska minulla ei ollut luottokorttia sen takeeksi. Sanoin huvittuneena portieerille että on tämäkin, aikuinen ihminen tulee laittamaan kaapin oven lukkoon että toinen aikuinen ei juo viinoja vaikka lupasi ettei juo. Mies ei nähnyt tilanteessa samaa huumoria kuin minä. Löin kassit lattialle, pesin toiset kassit vessassa ja huomasin että olin Oulun asuntoamme suuremmassa kattohuoneistosviitissä. Olihan se tavallaan hienoa nukkua liian vähän tavallista paremmassa lokaatiossa. 

Muutamaa tuntia myöhemmin lävistin harmaata Helsinkiä kohti Hakaniemen toria, silmien takana majaili vähän unen perkele ja vatsaa kuristi väsymyksen ahdas rengas. Kiiltäville mukulakiville lätsähteli vettä, muu miehistö värjötteli aamukahvejaan telttakatoksen suojassa. Torin ympärillä kohosivat kuumottavat rakennukset: helevetti jos meidät tuonne ammattiliittoihin nakkaavat viimeiseen jaksoon niin sitten on ammattitaitoa kirjoittaa Wikipediaan artikkeli antikliimaksista. Vaan ei, monen jakson alussa toivomani Korkeasaarihan sieltä pärähti. Tunnelma vaihtui kertaiskusta, ei haitannut enää sade eikä vähäinen lepo. Eläimiä! Jea!

Luonto on ollut minulle penskasta asti tärkeimmästä päästä. Punatulkut eivät valinneet minua pesäpallojoukkueeseen viimeisenä vaan tulivat lyhteelle joka aamu. Metsässä ei kukaan töninyt. Jokaisella luontoretkelläni minua vihittiin syvemmälle salaisuuteen josta juuri kukaan ei tiennyt mitään mutta minä tiesin - metsässä olin yksin mutta en yksinäinen. Joskus kouluampujan ja veronmaksajan ero on maakaukoputken hinta (ja hyvä jalusta pitää olla myös, halvan jos ostat niin voi kauppakeskuksessa pamahtaa). 

Ja kirkkojaksossa härkkimäni mummo (ja pappa) ovat tässä hommassa olleet korvaamattomia - aina oli saabbikyyti lintutornille vaikka aurinko ei vielä ollut edes noussut. Perheen kanssa sama homma, aina jaksoivat ja viitsivät. Antoivat viisastua ja olivat mukana - siskokin, vaikka suurin huvi pikkusysterillä oli sopivan hetken tullen karjaista siivekkäät ilmaan isoveljen vitutukseksi. 

Luonnon tunteminen on yleissivistystä. Onhan se nyt oikeasti noloa jos ei erota yleisimpiä puulajeja tai perushyönteisiä. Sen verran pitäisi nähdä vaivaa kotinsa tuntemisessa. 

Sadeviitta YLE:n varastosta piti vettä ja antoi Gestapo-henkistä auktoriteetin tuntua. Ensimmäinen kyltti lämmitti mieltä. "Ruoki vain itseäsi". Sen minä osaan. Hyvin.  Lauttarannassa meidät otettiin lämpimästi vastaan ja ryntäsin heti kyselemään mitä elikoita täällä oikein on. Minulle kerrottiin lehdenleikkaajamuurahaisista ja muut ihmettelivät, että mistä meikäläisellä on tieto tämän muurahaiseksi varsin poikkeavan lajin omituisista elintavoista. Vastasin lyhyesti että kai meikä nyt sen eläimen tuntee joka kasvattaa itselleen sieniä. Aggressiivisia, pesiviä valkoposkihanhia oli kaikkialla. Yleensä se on niin päin että itse pitää väistää lintua että se ei jää tiellä alle, Korkeasaaressa on kesällä toisin päin. 

Kissalaaksossa ruokittiin tiikeriä. Ahdistuneena laskin yhtäläisyyksiä suurpedon habituksen ja kotonani majailevan kissan välillä - eihän noissa saatanoissa muuta eroa ole kuin koko, ei ihme että oikeassa kädessä on niin syviä arpia. Leijona kun takana murahti niin kaikki selkäkarvat kiipivät ilman eri käskyä pystyyn, vielä on ihmisessä evolutiivinen ulottuvuus joka tuon äänen tunnistaa (on itse asiassa arveltu, että osa kummituskokemuksista voi johtua tuolla taajuuksilla kuuluvista äänistä - nse saavat ihmisen kokemaan olonsa uhatuksi ilman mitään näkyvää syytä). Tiikeriä tuijottavan koululaisryhmän jäsen kysyi yhtäkkiä, että missä Tero on. Olen selvästi hyvä ihminen kun en temmannut muksua olkapäästä kiinni ja osoittanut merkitsevästi ruokailevaa tiikeriä. Että Tero on nyt osa ravintoketjua.

Vitsejä tuli päähän koko ajan, aihe inspiroi selvästi enemmän kuin mikään aikaisempi. Ruokatauon jälkeen menimme Katrin kanssa kylttipajalle puuhaamaan mainoskylttiä komiikkaklubille. Jussin ja minun intensiivisestä osallistumisesta huolimatta siitä tuli hieno. Kyltissä on auktoriteettia eri tavalla kuin lapussa. Liikenteestä ei tulisi hevonvittua, jos meillä olisi nopeusrajoitusmonisteita tien varressa. Kyltinvärkkyyn jälkeen menimme ruokkimaan hevosia. Minä pelkään hevosia täysin irrationaalisesti enkä mielestäni mitenkään perusteetta, en ymmärrä miten joku voi ylipäätään tuohon eläinkunnan Himmleriin. Hoitaja toppuutteli ja sanoi että ihan rauhallisia eläimiä ne ovat, kunhan et vain satu niiden keskelle kun ne saavat ruokaa. Totesin ymmärtäväni hyvin, olenhan joskus ollut Pizza Raxin vitriineillä kun sinne tuodaan uusia pitsoja. 

Hirnujienevästämispaikan kupeessa oli apinatalo ja voi poijat, sieltä en olisi halunnut tulla pois - kaikista maailman eläimistä apinat ovat ylivoimaisesti siisteimpiä. Nepotismi nostaa päätään myös biologian puolella, ei pelkästään Finavian nimityksissä. Berberiapina tuli lasin taakse ja tuijotti meitä arvioiden - ja sitten täysin äkkiarvaamatta irvisti ja pamautti nyrkkinsä pleksiin, säikäyttäen meidät ihan tahallaan. Eläin rauhoittui kuitenkin pian, istui maahan ja veti polvet syliinsä kuin ihminen. Toinen rötkötti ulos menevän luukun reunalla kuin grillitilausta odotteleva myöhempi pohjoinen ihmisapina. Muu kuvausryhmä lähti jo menemään ja jäin hetken apinan kanssa kahden. Siinä me tuijottelimme toisiamme, evoluution kaksi vastikään erottamaa serkusta, melko läheiset asukit elämän rehottavassa puussa. Miten joku voi katsoa apinaa minuuttia pidempään ja olla sen jälkeen vielä sitä mieltä, että me emme ole näille eläimille hyvin läheistä sukua? Ja kun katsoo apinaa, niin ei voi välttyä ajattelemasta sitä, että se hyvin älykkäänä eläimenä ymmärtää tuon samaisen yhteyden. Se katsoo sinua ja pohtii, että miten tuo kalpea, iso apina tuntuu jotenkin niin tutulta.

Toinen päivä alkoi vähintään yhtä pärisevästi kuin ensimmäinen: pääsimme tutustumaan kaikessa rauhassa Amazonia-taloon apinoineen, papukaijoineen ja - valitettavaa kyllä - hyönteisineen. Meikäläisen päivän ensimmäinen pieti kun oli ruokkia eteläamerikkalaisia nuolimyrkkysammakoita (jotka eivät vankeudessa eritä myrkkyä, koska luonnossa ne saavat toksisuutensa ravintonaan käyttämistään pistiäisistä) banaanikärpäsillä, mikä oli vielä suhteellisen miellyttävää touhua - pikkusammakot olivat cooleja ja banaanikärpäset pieniä. Vaan siinä vaiheessa, kun piti alkaa siirrellä sirkkoja muovirasiasta toiseen ja tunkea kättä vielä isompia sirittäjiä kirjaimellisesti kuhisevaan terraarioon niin jopa alkoi hymy hyytyä. Minä rakastan eläimiä vähän samaan tapaan kuin rakastan PMMP:n Paulaa ja Miraa - kunnioittavasti, hieman peläten ja mieluiten pensaikosta käsin kiikarin kanssa. Minä ymmärrän aivan hyvin, että hyönteinen on eläin siinä missä mikä tahansa muukin eikä sen rumuus ole mikään syy listiä sitä, mutta kitiinikuoren kosketus ihollani saa minussa aikaan väistämättömän inhoreaktion. Pitkin hampain siitäkin selvittiin ja eläintenhoitajalla oli hauskaa töhöyteni äärellä. 

Amazonia-talossa kulukin sitten useampi tunti. Harmitti hitosti, kun sain tietää että minun oli alunperin pitänyt päästä käymään apinatarhoissa sisällä, mutta kääpiömarmosetit olivat viime yönä pistäneet poikasiksi ja nyt tilanteen rauhallisena pitämiseksi häkkiin ei päästettäisi ketään ulkopuolisia (Kääpiömarmosetti on käsittämätön olento. Kymmensenttinen apina. Sitä ei tahdo ymmärtää). Vaan harmiinnus hävisi melko nopeasti, kun pääsin syöttämään Euroopan vanhimmalle laiskiaiselle bataattia ja rapsuttelemaan sitä. Täysin valloittava otus kaikessa hitaudessaan ja lungiudessaan - elämä se on siitäkin hassu tapaus, että joskus verkkaisuus voi olla tie menestymiseen (se ei silti tarkoita, ettetkö voisi lähettää enemmän niitä työhakemuksia ja polttaa vähemmän pilveä, senkin laiska hippi). 

Kaakkois-Aasia-talossa sai hienoja viboja omista Aasian reissuista: kun sulki silmänsä, antoi kostean lämmön tuntua iholla ja kuunteli eri lintujen ääniä, hetken oli mieli laosilaisessa viidakon sydämessä. Kuljin eri terraarioiden väliä ja herkistyin elämän loputtomasta monimuotoisuudesta: nämä kaikki lajit, nämä kaikki yksilöt, yksinkertaisen evoluution mekaniikan esille taikomina - se on ihme, valtava ihme, jota en voi lakata hämmästelemästä. Ohimenevät äidit kuiskivat lapsilleen: väistätte sitten tuota setää, sillä ei voi olla kaikki hyvin kun se tuossa tuijottaa käärmettä ja nyyhkii.

Rundi päättyi hämähäkki- ja hyönteiskaappien takatilaan. Meinasin huutaa ääneen kun hoitaja laittoi kätensä lintuhämähäkin terraarioon ja siirsi juoma-astiaa. Oli myös hauska nähdä varastohämähäkkejä lähietäisyydeltä: tuollainen kymmensenttinen kotihämähäkki, hilpeää että laji on niin kovaa kyytiä leviämässä Suomeen (tulee Kiinasta rahdin mukana ja kotiutuu Suomeen nopeasti, esimerkiksi Korkeasaaren varastoissa elää jo ihan luonnonvaraisena - siinäpä araknofoobikolle mukavaa mietittävää yön pimeisiin tunteihin). 

Sain myös kumotuksi pitkään mielessäni jauhaneen pseudotieteellisen informaationjyväsen. Madventuresissa kun väitettiin, että tarantellan purema voi tappaa härän - Korkeasaaren spindeliasiantuntija tyrmäsi argumentin. Se kun menee niin, että maahämähäkit, kuten lintuhämähäkit, eivät ole kovin myrkyllisiä, koska ne voivat seurata saalistaan maata pitkin pidemmän aikaa ja väijyttää sitä huolella. Puussa elävät hämähäkit taas tuppaavat olemaan toksisempia, koska puussa pitää saada tilanne nopeammin haltuun putoamisvaaran vuoksi ja lamauttaa uhri äkkiä. Tieto, oikea tieto, sitä minä en väsy saamaan. Ja juuri se näissä Korkeasaaren ihmisissä oli niin siistiä - he olivat totaalisia eläinnörttejä. Juttu ei loppunut kesken missään vaiheessa.

Istuttiin tunti odottamassa kyytiä kahvilan terassilla ja seurattiin huvittuneina kuka turisteista menee liian lähelle valkoposkihanhea. Oli epätodellinen olo: nyt lähdetään kirjoittamaan viimeistä kertaa. 

Tällä kertaa kirjoitusprosessi oli yksi ohjelman helpoimmista: eläimistä keksin juttuja vaikka kuinka, mutta se mikä minut yllätti oli se, kuinka paljon keksin juttuja itse eläintarhasta ja Korkeasaaresta. Ensimmäistä kertaa kisassa oli käsillä runsaudenpulaa ja vaikeus liittyikin lähinnä siihen, mitkä aiheet veisin lavalle ja mitkä en. Tässä vaiheessa kisaa tekeminen oli mennyt jotenkin sumeaksi, tiedostamattomaksi. Sitä vain kirjoitti ja teki ja totesi että aika moni juttu on aika hyvä. Stressaaminen juttujen laadusta, määrästä ja tekotavasta oli jotenkin jäänyt taka-alalle: sitä vain teki, ei kuten aivoton automaatti vaan kuten hyvin öljytty kone. Koko kevät saman puuhan parissa oli terävöittänyt kirjoitusrutiinia ja Korkeasaaren setti syntyi melko helposti. 

Vaan eihän se keikkapäivän jännitystä mihinkään vienyt. Panokset olivat kovemmat kuin kertaakaan ikinä, tällä kertaa naulattaisiin kiinni finaalikolmikko. Olin itse suhteellisen luottavaisella tuulella - vyön alla oli kolme osakilpailuvoittoa (eli minun pitäisi mokata melko raskaasti jotta maitojunalippu lyötäisiin räpylään) ja oma setti tuntui aika hauskalta. Vaan kyllä oli hirvittävä jännitys päällä koko helvetin ajan. Ei helpottanut yhtään se, että jouduin ensimmäisenä lavalle ja keikka oli iltapäivällä - taas oltiin tutuissa firmakeikkameiningeissä. Mutta jotenkuten se meni, ei mitään naurumyrskyä mutta tasaista ja hyvää tekemistä. Vaikka settiin mahtui muutama hiljaisempikin hetki, en missään kohtaa häkeltynyt vaan toimitin tavaran perille niin kuin piti. 

Sitten istuttiin. Ja odotettiin. Katsottiin muiden keikkoja. Kaikki tekivät hyvin. Äärimmäisen tasaisesti. Kun kaikki olivat puuhansa tehneet, istuimme vaitonaisina bäkkäriksi muutetussa kylttityöpajassa ja tuijotimme seiniä. Kun käsky tuli siirtyä tuomareiden eteen, toimin lähinnä mekaanisesti enkä niinkään tiedostavana olentona. Siinä me istuimme, neljä viimeistä kisailijaa ja kuuntelimme tuomareiden puheita tajuamatta juuri mistään mitään. Kun tieto finaaliin pääsemisestä tuli, en meinannut aluksi tajuta sitä. Nousin ylös ja kävelin takahuoneeseen pää täysin tyhjänä. 

Koska eihän tämä voinut olla mahdollista. En päässyt ensimmäiselle kaudelle mukaan ja ajattelin, että tämä hieno mahdollisuus jää minulta tyyten kokematta. Toisen tuotantokauden karsinnoissa olin kehnohko kuumeen vuoksi enkä pitänyt kovin suurina mahdollisuuksiani ylipäätään päästä mukaan. Kisassa minulla oli aluksi vain yksi tavoite: älä putoa ensimmäisenä. Senkin jälkeen minua ajoi lähinnä halu päästä tekemään kaikki jaksot, ei niinkään finaalipaikka. Eihän tässä ollut mitään järkeä. 

Mutta totta se oli. Minä, Jussi ja Tomi olimme finaalissa. Fiilis oli järjettömän sekava. Onnea siitä, että olin onnistunut. Pelkoa siitä, miten lähellä kisan voitto oli. Surua ja vihaa siitä, että Arimo - tai kukaan muu aiemmin pudonneista - ei saanut kaikista hyvistä keikoistaan huolimatta tulla finaaliin mukaan. Sekava pata kupli kalloluiden sisällä. En purskahtanut riemuun, olin lähinnä lamaantunut. 

Pikkuhiljaa todellisuus alkoi rakentua, ehkä sen kolmannen keskustassa tintatun oluen jälkeen. 

Meikä on finaalissa. Kuinka siistiä.

Naurun tasapaino - Jakso 7: ADHD / ADD

Aamulla tympäisi. Päivi ei lähtisi enää luokkaretkelle mukaan. Lisäksi meitä oltiin viemässä uuteen kohteeseen, mutta saimme tietää että tuotannon kamat jäisivät Kuopion hotelliin. Toisin sanoen meidätkin vietäisiin illaksi takaisin samaan hotlaan, mutta mukayllätyksellisyyden vuoksi meidän käskettiin pakata kaikki kun muutenni väsytti säätäminen. 

 Tympäännys vaihtui ihmettelyksi, kun Ylevaunu kaartoi kuumuuttaan hehkuvaan rautakaupan pihaan. Ei kai tässä nyt kumiletkuista ja vasaroista lähdetä stooria tekemään (toisaalta, Petterssonin Roope kyllä noista tekisi minuuttitolkulla kampetta)?Tehtävänanto oli onneksi mielenkiintoisempi kuin Bauhaus-huumori: lähtisimme paikallisen ADHD/ADD-yhdistyksen kanssa kesämökkitalkoisiin ja olimme paikalla vain varustautumassa. Pohjanmaalaisena kyläkäyntiin varustautuminen vesurin ostolla tuntui luontevalta. 



Aihe tuntui toisaalta mukavalta ja toisaalta haastavalta. Itsekin ahdistuneisuushäiriöstä ja toistuvista masennuskausista kärsivänä ymmärrän mielenterveysongelmien kanssa pyörivien mielenmaisemaa, mutta päästäkseni hyvään lopputulokseen minun täytyisi olla äärimmäisen rehellinen - omista vaikeista ongelmistani, teeveekameroiden ja nauramaan tulleen yleisön edessä. Ja kun omien ongelmien kanssa vääntäminen on vähän sellaista jaakobinpainia - se, onko todella omien ongelmiensa niskan päällä vai ei, on päiväkohtainen homma. Joskus niihin pystyy suhtautumaan huumorilla, joskus ei. Ja koomikko, joka käyttää lavaa terapiatilana, on useimmiten ahdistavaa katseltavaa. Hyvin henkilökohtaiselle alueelle (jonka kanssa ei ole sinut) meneminen on vaarallista. Esiintyjä avaa itsensä yleisölle tuoreista haavoista ja jos hommaa ei osaa tehdä (niin kuin useimmiten ei kun asia on tuore - vaikea asia tarvitsee etäisyyttä että sitä voi käsitellä humoristisesti), yleisöltä tulee hylkäämisreaktio, mikä pahentaa olotilaa entisestään. Olin edellisenä kesänä tehnyt muutaman setin ahdistuneisuushäiriöstä eivätkä ne olleet oikein toimineet - tulin silloin siihen tulokseen, että on viisainta minulle ja yleisölle että tämä aihe jää vielä penkomatta. Nyt tämä täytyisi unohtaa ja lähteä rohkeasti kohti uutta. 

Istuimme bussiin yllättävän maltillisesti käyttäytyvän poppoon kanssa ja täräytimme linjavaunulla miellyttävään mökkimiljööseen: hittolainen, miten mukavalta järven suunnalta puhaltava tuuli ja haavikon kahina tuntui Komediafestivaalien ja helteen kuumentamaan Kuopioon verrattuna. Päivä kului leppoisissa, ei kovinkaan työteliäissä merkeissä: juttelimme ihmisten kanssa pitkään ja hartaasti. ADHD/ADD-ihmisten realistinen ja myötätuntoinen suhtautuminen omaan ongelmaansa teki minuun syvän ja lähtemättömän vaikutuksen. Pahimmillaan keskittyneisyyshäiriön kanssa eläminen on suoranaista helvettiä ja silti nämä ihmiset hymyilivät enemmän kuin keskiverto vastaanhiihtävä toimitusjohtaja. Heidän läsnäolonsa sai minut tuntemaan oloni rauhalliseksi ja hyväksytyksi - nämä ihmiset ovat tutkailleet itseään ja maailmaa jossa ovat niin syvään ja pitkään, että jonkinlainen zen ja rauha on oman itsensä suhteen löytynyt. Kaikista Tasapainon jaksoissa tapaamistani ihmisistä ADHD-väki oli ylivoimaisesti voimaannuttavinta sakkia. Kaikki hommat jäivät mökillä tietenkin kesken, kuten aiheeseen sopii.



Illaksi suhautimme takaisin Kuopioon, kävin tiiraamassa Intron Pannullinen naurua-kisan finaalin. Ylimäisen Tommi ja Hankosen Petri ottivat toisistaan mittaa yhtä tiukasti kuin paria kuukautta aikaisemmin Jyväskylän näkkäreillä, tällä kertaa Petri oli rinnanmitan parempi (tämä kaksikko on muuten sellainen että kannattaa pitää silmällä ja mennä katsomaan heti kun mahdollista). Kolmoseksi ylsi käsikirjoittajamme Kaisa - onko ihme että Tasapaino on niin tarkkasti itse asiaan keskittyvä ohjelma kuin se on kun käsikirjoittaja tekee itsekin komiikkaa? Ilta kului festarihumussa, ravinteleissa ja puistoringissä. Yön sinetiksi Teemu kiipesi puuhun ja järjesti kukkapenkinylihyppykilpailut. Teemu on aktiivinen ja aktivoi, se on hieno ominaisuus ihmisessä. 

Aamulla kävimme vielä nuokkumassa läpi keskittyneisyyshäiriötä käsittelevän luennon ja sen jälkeen edessä oli helteinen junamatka Ouluun. Jo matkalla tiesin, mihin setissäni ryhtyisin. Koska en omasta mielestäni kykenisi tekemään ADHD:sta komiikkaa samastuttavalla tasolla (koska itselläni ei kyseistä ongelmaa ole) ja toisaalta taas vitsivitsien vääntäminen toisten vakavasta ongelmasta tuntui jotenkin halvalla, päätin jälleen ottaa riskin: sen sijaan että puhuisin ADHD:sta, ottaisin käsittelyyn toisenlaisen näkökulman. Kohtaamani ihmiset ja heidän rehellisyytensä ongelmiensa suhteen sai minut miettimään, että miksi en itse olisi yhtä rehellinen omien juttujeni suhteen. Se oli se lahja, jonka heiltä sain, ja halusin näyttää että se menee käyttöön. Myöhemmin osoittautui, että tämän riskin ottaminen oli hyvin lähellä koitua kisan viimeiseksi.


Treenikeikka Janossa meni läpi kertakaikkisen erinomaisella, neuroottisella energialla, jota en millään pystyisi toistamaan kilpailussa. Hioin ja hioin settiä ja olin sitä mieltä, että nämä ovat hyviä juttuja suurilta osin. Niin ne olivatkin, mutta kisapäiväni kävi ilmi, että ne olivat vähän väärässä paikassa, huonosti myytyjä ja epävarmasti esitettyjä. Odottamani yhteenhitsautunen ja avoimen ADHD-väen sijaan yleisössä istuikin kasa lääkäreitä ja muita ADHD/ADD-tukiverkoston sidospoppoota - eikä heistä huokunut ollenkaan samanlainen luottavainen energia kuin aiemmin kohtaamistani ihmisistä. Tunnelma oli niin lähellä iltapäivän firmakeikkaa kuin voi olla. Ja ne ovat kutakuinkin vaikeimpia mahdollisia keikkatilanteita. 

Ja niinhän siinä vähän kävi, kuten pelkäsin: yleisö ei ostanut minua oikein missään vaiheessa. Olin siitä koko ajan tietoinen itsekin ja sen vuoksi lavalla oleminen oli kertakaikkisen epämukavaa. Pudotus ei tällä kertaa osunut kohdalle enkä joutunut edes häätöuhan alle, vaikka omasta mielestäni olin sen kirkkaasti ansainnut. Illalla juttelin Ilarin kanssa ja tämä sanoi, että keikastani oli tullut vähän sellainen kuva, että "eihän noissa teidän ongelmissa mitään, kuunnelkaas miten hankalaa minulla on" - mikä ei missään muotoa ollut tarkoitukseni. Mutta ymmärrän hyvin, että vedosta saattoi jollekulle jäädä moinen kuva.


Jos edellinen keikka, Kuopio, oli osoitus siitä miten riskejä ottamalla voi yltää menestykseen, tämä veto osoitti puolestaan sen, että riskillä on aina kääntöpuolensa: epäonnistuminen. Ja tällä keikalla minä epäonnistuin selvästi. Minulla oli hyvä idea jolle en onnistunut antamaan sellaista muotoa kuin olisin sen halunnut saavan: minä tein päässäni aivan eri keikkaa kuin mitä yleisö katsoi. Se totta kai harmittaa, mutta toisaalta, sellaista on uuden luominen ja elävän taiteen tekeminen. Epäonnistumiset kuuluvat hommaan. 

Itselleen täytyy sallia epäonnistumisen mahdollisuus. Sillä jos aina tekee sitä mitä on ennenkin tehnyt ja missä tietää onnistuvansa, kehitys pysähtyy, touhu alkaa toistaa itseään. Toki samalla pääsee eroon epäonnistumisen pelosta, mutta mitä hauskaa siinä on? Kaikkein hienointahan kaikessa on se veitsenterällä taiteilu ja vaaran tunteen kokeminen - ja kun kaikista kuopista huolimatta täräyttää tien loppuun saakka, niin siinä on se fiilis miksi minä näitä hommia ylipäätään teen. 

Ensi viikolla nähtäisiin se, olenko finaalissa vai ei. Hirvittävän hienoa ja hirvittävää. 

Naurun tasapaino - Jakso 6: Kuopio ja savolaisuus

Aamulla istuin valkeakoskelaisen hotellin parvekkeella ja meditoin. Oli alkamassa harvinaisen kaunis päivä, lähijärven sininen ja alkavan kesän herkkä vihreä sekoittuivat tavalla, jonka helmikuun pakkanen oli jälleen kerran pyyhkinyt mielestä. Kalalokki istui katulampun päällä, silläkin oli rauhallinen ja hyvä ote. Luokkaretkibussi käänsi suuntansa pohjoisemmaksi ja kyydissä oli kivaa. Hupi kävi hupaksi siinä vaiheessa, kun täräytimme Kuopion Sokoksen eteen ja ulostauduimme. Emme olleet järin yllättyneitä: koska Kuopion komediafestivaalin ohjelmaan oli keskiviikoksi merkitty yllätysohjelma, olimme ovelilla harmaapoimuillamme päätelleet, että se on meidän rastimme. Ja olimme oikeassa: kauniissa kirkkopuistossa Sanna kertoi meille, jotta aiheena on savolaisuus ja Kuopio. Joka ukkelilla ja akkelilla alkoi koneistossa tuntua väsy ja sen materialistinen ilmenemismuoto perseily: ei ole varmaan koskaan niin monta kertaa otettu spiikkejä uusiksi. Kun Sanna kysyi Aatulta, että mitäs pidit tuomareiden palautteesta, Aatu vastasi "No mie olen tällanen saastainen pikku possu". Hele-vetti sitä naurun määrää. 

Aihe tuntui lyövän lekalla kaaliin. Savolaisuus. Suomalaisen huumorin kivijalkoja, savolaishuumori. Se on tehty niin monta kertaa. Tuomarimme Ilari Johansson on tietyssä mielessä jalostanut sen huippuunsa. Ja kun kulmia tuntui olevan vain yksi: se sama vääräleukainen venkoilija, joka soattaapi olla ja soattaapi olla ettei ole. Miten tästä voi tehdä yhtään mitään, mietin? Ennenkin aiheet olivat tuntuneet hankalilta, mutta nyt lyötiin kovaa pähkinää pöytään. Ja pöydältä suorilta persiiseen. Tälläkö minun pitäisi tehdä feenikslinnut viime viikon jälkeen? Putoaminen alkoi tuntua tosiasialta, en minä tästä selviäisi.


Vaan eipä se auttanut, mökötys, oli pakko jatkaa etiäppäin. Ahtauduimme savolaiseen minibussiin ja kyllähän se sydän heti keveni, kun paikallisoppaaksemme osoittautui Juha Jylhäsalmi, Kuopion komediafestareiden tuottaja ja Kuopion vireän komediaskenen velho ja hyrräävä dynamo. Juha on helvetin hyvä tyyppi, kertakaikkiaan, ja on jeesannut minua uran alusta saakka. Juha antaa hienoja titteleitä (itse olen ollut open mic-klubin taiteellinen johtaja) ja Juhalla riittää luottoa: muistan kun tuolla samaisella om-klubilla olin avausillassa MC:nä ja sähelsin hermostuksissani aivan helvetisti, tein todella paskaa duunia. Puoliajalla Juha tuli rauhallisesti luokseni, otti olkapäästä kiinni, sanoi "Iikka. Josko sitten toisella puoliskalla vähän rauhallisemmin." ja käveli pois. Ja sitten meni jo aivan hyvin. Omalle komiikkauralleni Juha on ollut todella tärkeä ihminen ja on edelleen.

Ensiksi käytiin tsekkaamassa kaupungintalo (yläkerrassa ei saa tanssia koska lattia ei kestä), sitten tori (torin alla olevaan ostariin valuu vesi) ja sen jälkeen ajaa täräytettiin suljettuun perhepelikeskus Hoksopoliin (se on suljettu). Hoksopolin oli ollut tarkoitus olla täynnä älyyn ja kokeiluun perustuvia aktiviteetteja. Ulkoasunsa perusteella se näytti siltä että suunnitteluosaston toiminta on ollut täynnä älyämpäriin ja muihin huumekokeiluihin perustuvia aktiviteetteja. Hoksopoli sitäpaitsi kuulostaa siltä, että yritetään selittää lapselle nätisti aivosairauksien klinikkaa. Että pappa joutui nyt hoksopolille, tuskin on tulossa takaisin. Siksi se sinne saunaankin kakkasi.

Hienointa sightseeing-matkassa oli ylivoimaisesti käynti Puijon K120-mäkitornissa. Kohtalonani oli lapsena olla helvetin innostunut mäkihypystä ja asua entisellä merenpohjalla, jota sanotaan Pohjanmaaksi - mutta näinpä sitä taas lapsuuden pettymyksestä revanssin, hähää! Ja kun siinä lähtöpuomilla istua naapotti niin tuli mieleen että ihan hyvä jotta tämä homma jäi välistä, pelotti niin perkeleesti. Enkä minä varmaan olisi sitä viinan määrää edes kestänyt, mikä mäkihyppääjältä vaaditaan. Janne Ahonen on oikeasti maailman kovin jätkä kun on hypännyt krapulassa.



Seuraavana aamuna porukka pantiin halki ja täräytettiin Tomin ja Jussin kanssa Hanna Partasen legendaariseen leipomoon vääntämään riisipiirakkaa ja maistelemaan lihistä jotta munkeja. Hyviä ne oli kaikki, helevetin hyviä. Muutenkin jotenni viehättävää että leipomossa kaikki tehdään samalla tatsilla kuin 50-luvulla (tosin sitä en ymmärrä miten se leivän plaatuun vaikuttaa että toimistossa ei ole tietokoneita mutta kokonaisuudet ovat tärkeitä, sen ymmärrän). Leipomon hohkaava lämpö vaihtui iltapäivällä sisävesien viileään ilmavirtaukseen, kun lähdettiin firmaporukan mukaan paatille Kallavettä kummastelemaan. Muuten olisi ollut mitä mainioin reissu vaan piti eks tempore vetäistä firmapoppoolle keikka joka jantterin eikä se ollut kovin toimivaa touhua, saati mieluista. Vaan siitä kun pääsi niin kelpasihan sitä järveä yläkannella tuijottaa ja antaa aivojen kellua omassa nesteessään.

Kotona pää kumisi tyhjyyttään: en oikein ollut saanut kierroksella mistään kunnon aiheesta kiinni joten tein perinteiset nörttiseiverit - marssin kirjastoon ja latasin kassin täyteen Savoa koskevaa kirjallisuutta. Mutta vaikka lähdemateriaalia oli edessä hur som helst, jotenkin olo oli sellainen että nyt täytyy kaivaa uudenlaista työkalua esiin, leka alkoi olla liian epätarkka ja turhan paljon käytetty. Valkeakoski-jaksossa olin pelannut selvästi varman päälle ja yrittänyt tehdä yleisöä miellyttävää komiikkaa - eikä se toiminut. Mutta miten ihmeessä osaisin tehdä omannäköistä settiäni näin lyhyessä ajassa, näin vieraassa ympäristössä? 

Sitten kaivoin hyllystä esiin kuukausia sitten ostamani Julia Cameronin "Tie luovuuteen"-opuksen ja kolmen sivun jälkeen kirosin itselleni sitä, että aina pitää ostaa ja laittaa lukematta hyllyyn. Tämän kun olisi avannut kilpailun alussa, niin olisi monelta murheelta säästynyt. Niin vallankumouksellisesti teos vaikutti tekemiseeni, heti. Jenkkirealityssa hahmot aina kertovat miten joka ikinen asia on muuttanut heidän elämänsä, mutta Cameronin kurssin alettuani asiat todella muuttuivat. Aloin vain tehdä, sen kummemmin kritisoimatta. Tajusin, ettei minulla ole aikaa olla kriittinen ja viimeisen päälle hiova. Täytyy vain tehdä ja luottaa siihen, että omat taidot ovat tarpeeksi. 

Hiljalleen homma alkoi raottua ja eräänä iltana Ylimäisen Tommin kanssa dartsia paiskellessani sain kaksi kuningasideaa, pisimmille vietyä savolaisvitsiä koskaan. Jeesus oli savolainen - koska kun Pontius Pilatus kysyi Jesseltä, että onko tämä Jumalan poika, niin Jeesus vastasi jotta iteppä tuon virkoit, ei ole minun niskassa tämä homma. Täysin savolainen vastaus. Ja sitten vielä toinen älytön oivallus: jos Jeesus oli savolainen, niin toki on myös isäukkonsa - ja savolaisen maailman se on sitten tehnyt. Ja niinhän se on: kvanttifysiikan myötä koko maailmankaikkeus on savolainen. Näistä jälkimmäinen päätyi lopulliseen settiin. 

Oli kyllä helvetillinen pelko persiissä näiden juttujen takia. Minäkö ihan oikeasti aion mennä yleisön eteen puhumaan kvanttifysiikan ja savolaisuuden yhteydestä? Ihan oikeasti? Fysiikka, tähtitiede ja maailman tutkiminen ovat olleet elämäni innostavimpia asioita parin viimeisen vuoden ajan (kiitos hyvistä keskusteluista, haastamisesta ja inspiraatiosta erityisesti Panulle ja Awelle), mutta että viedä ne komiikkaan savolaisteeman alla? Eihän se voi toimia, ei millään. Ja samalla tiesin syvästi, että se on ainoa mitä voin tehdä. Koska se on minusta ylivoimaisesti paras juttu, mitä voin tästä aiheesta keksiä, maailman pisimmälle viety savolaisvitsi. Miten muuten voi ottaa ultimaattisimman kaulaotteen aiheesta kuin viemällä sen kosmoksen perusolemukseen? Tiesin ottavani setillä kauhean riskin. Se joko toimisi täysillä tai sitten ei. 

Kävin Helsingin Kallion Lepakkomiehessä kokeilemassa materiaalia. Ei se kyllä kauhean hyvin mennyt ja olin älyttömän hyökkäävä yleisöä kohtaan. Niin se jännitys minussa näkyy. Karsin ja tiivistin, karsin ja tiivistin. Lopulta sain rakennetuksi juttuun kunnon narratiivin ja totesin, että tällä se on mentävä. Tähän on luotettava. 

Keskiviikkoaamuna Jussi ja Tomi nappasivat minut ja Aatun Vallilan kohdilta kyytiin, oli jälleen tulossa kuuma ja kaunis alkukesän päivä. Matka kului rattoisasti PPP:stä haaveillen (kysykää minulta jos askarruttaa - Pirkka-Pekka Petelius se ei ole) ja hulvatonta arskaamista (tämän termin ymmärtääksenne teidän tarvitsee vain katsoa Pumping Iron-dokkari) piisasi koko kyytin mitalta. Perillä hain apteekista kasan lääkkeitä (jälleen kerran vähän kipeänä) ja aloin valmistautua keikkaan. Haastattelussa väitin, koska se tuntui todelta, että minä vien savolaisvitsin tänään pidemmälle kuin se on koskaan viety. Eipä ollut yhtään paineita tuollaisen kommentin jälkeen, eipä. Eikä siksikään, että tuomarina oli Hedbergin Sami. Eikä senkään takia, että kaikki tekivät aivan helvetin hyvät vedot ja minä olin viimeisenä. Eipä. 

En muista milloin viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon mennä lavalle. Se oli puhdasta kauhua, päässä ääni hoki että et sinä voi oikeasti tehdä näin, sinä menet puhumaan fysiikasta stand up-lavalle, oot jätkä ihan pihalla. Ne eivät osta sinun juttuasi. Sinä putoat. Tämä oli tässä. Ja jotenkin, tästä kaikesta huolimatta tai juuri sen takia, Kuopion pannuhuoneen keikka oli minulta ylivoimaisesti paras kaikista kisakeikoistani, paras tekemäni viisiminuuttinen koskaan ja mahdollisesti paras tekemäni keikka ylipäätään. Olin hurjassa flowssa koko ajan, älyttömällä energialla, tietämättä itsekään mistä se oikein tuli. Kun kävelin lavalta pois, en tajunnut mistään mitään. Meinasin purskahtaa itkuun. Olin seota, revetä päästä. Se onnistui. Ei voi olla. Ei voi olla. Helevetin helevetti, se meni läpi niin että soi. En tajua. Mutta meni. 

Siinä se ilta sitten suhahti ohi: iloisessa, sekavassa adrenaliinimyrskyn jälkitilassa. Ihmiset kehuivat, kollegat kehuivat. Joku kysyi, että mitä siinä oikein tapahtui. Vastasin rehellisesti, että en minä tiedä. Mutta näin vain välillä käy. 

Ja onneksi käy. Koska näiden tunnetilojen takia stand upiin jää koukkuun. Minä muistin Kuopion keikan jälkeen miksi olin tähän ryhtynyt, olin yhtä iloinen, innostunut ja järkyttynyt kuin ensimmäisen keikkani jälkeen. 

Kuopion keikka oli tärkeimpiä vetoja koko urallani. Sen myötä opin, että kannattaa luottaa omaan intuitioonsa ja vain tehdä menemään. Siten minä tein alussakin, silloin kun nautin komiikan tekemisestä kaikkein eniten. 

Ja ennen kaikkea muistin sen, että tehdäkseen jotain uutta, täytyy ottaa isoja riskejä. Siitähän taiteessa ja luomisessa on kyse. 

Naurun Tasapaino - Jakso 5: Valkeakoski ja FC Haka

Luokkaretkibussi nytkähti liikkeelle Yleisradion pihalta. Uuden jakson aloitusaamuille tyypillisesti tunnelma oli tovin verran apea, kun yksi taas oli joukosta ulkona. Synkkä sää ei suoranaisesti parantanut meininkiä, mutta jossain vaiheessa hörinä ja pörinä lähti jälleen käyntiin - Tomi opiskeli Conanista mikä on parasta elämässä, Arimo tiirasi Marleenan kanssa leffaa täppäriltä, Möllykkä-Aatu selasi Tsehovia, Päivi piti etupenkkiä ja Jussi tiirasi ison rahan sukurutsuuta (aseta tähän Game of Thronesin valtakunnan nimi). Ajettiin sellaiseen osaan Suomea, ettei mikään näyttänyt tutulta.

Valkeakosken keskusta oli kohdalla äkkiä ja risteyskohdassa arvuuttelu kävi kuumana: paperitehdas vai Haka - itselle molemmat vaihtoehdot tuntuivat kertakaikkisen hankalilta. Tehtaan kentän kupeeseen pysähdyttiin ja hypittiin hytisevinä kameran eteen ihmettelemään. Että jalkapalli. Mikäs siinä. Paitsi että paljonkin. Minä pelkään jalkapalloa ja jalkapalloilijoita. Jostain minulle on jäänyt sellainen kuva että ne ovat niitä isoja poikia jotka heittävät sinisen aluspaidan liikuntasalin pukuhuoneen vessan lattialle (eivätkä olleet, mutta looginen trauma se vasta kova juttu olisikin). Se on vähän noloa, koska koen että futis on tietyssä mielessä yleissivistystä, melkein jopa kieli: nakkaa kahdelle ihmiselle missä päin maailmaa tahansa pallo ja nämä tietävät mitä sillä tehdä. Koetapa tehdä sama luistinten ja mailojen ja kumilätkän kanssa, irvaili umpibritti aikanaan väitellessämme jääkiekon ja futiksen paremmuudesta. Ja oikeassahan se muurarinretale oli. 

Minä olin lapsena paska futiksessa, koska se on kaltaiselleni nynnylle liian kova kontaktilaji. Ja vaikka MM-kisoja tuleekin töllötettyä ja höntsähenkisestä pallottelusta nautin, en ole itse koskaan ollut kovin hyvä pelaamaan. Meillä oli ala-asteella kaksi joukkuetta koulujenvälisissä turnauksissa ja minä olin aina b-porukassa. Meillä ei ollut mitään hävittävää, mutta hävisimme silti järkiään aina. Kerran pääsin yksin läpiajoon ja pallo karkasi minulta viime hetkillä, itkuhan siitä vitutuksesta tuli. Teinikesinä muiden pallotellessa puistossa minä istuin kotona koodaamassa Operation Flashpoint-moninpelikenttiä (on muuten edelleen yksi maailman parhaista peleistä, että mitään en kadu). Futiksessa kun ei ole sellaista pelipaikkaa jossa vedetään viisi minuuttia kentällä pihinäkehää, luovutetaan ja annetaan ihan maagisen hyviä selityksiä lehdistötilaisuudessa - mutta heti kun keskikenttäastmaatikkoa tarvitaan niin täältä tullaan Mestarien liiga.

Ihan tabula rasana aiheeseen mentiin: minä tiedän jalkapallosta yleisesti sen verran, että se on kotomaassamme vähän samassa asemassa kuin komiikka: pari tähteä on, mutta useimmat ajattelevat että se ei vain toimi Suomessa ja suomeksi. Suomen sarjataso ja Haka ovat täysin tuntemattomia (lukuunottamatta Kummelin transvestiittisketsin "Haka nousee!"-huutoa). Paasion Olli vei meidät kierrokselle tiloihin, komeathan ne olivat ja Sedun kuva seinällä. Pukukopeissa tuli tuttu olo omilta jääkiekkovuosilta: pukukoppielämää onkin ollut ikävä. Nykyään kukaan ei suihkussa pissaa yllättäen jalan päälle eikä 20 jätkää irvaile emohomoksi jos on tyttöystävän kanssa vähän hankalaa ja vituttaa.



Syötiin ja sen jälkeen lähdettiin Arimon kanssa järjestämään promotilaisuutta paikalliselle ostarille Arimon ja kolmen hakalaisen kanssa. Koska Arimo on Arimo ja aina valmis, hänellä oli mukanaan PA-kamppeet joilla lippujenjakohomma onnistui iisimmin: markkinointimöly päälle ja minä kolmen ammattifutarin kanssa järjestämään pallonriistopeliä, jossa oli palkintona lippu Hakan peliin. Jännitti ja kuumotti pelkkä valemarmorilattialla potkiskelu: koko ajan oli mielessä että älä nyt hitto mokaa, nämähän nauraa sulle. Mutta eivät nauraneet. Itse asiassa koko futariporukka oli särmää, ajattelevaista ja myötätuntoisen oloista poppoota, kovin erilaista mielenmaiseman tarjonnaltaan kuin monet jututtamani kiekkoilijat. Ja potkiminen meni ihan hyvin. Harmaalla parkkipaikalla satoi rujosti vettä. 

Tehtaan kentällä pelattiin hetki faniklubin joukkueen kanssa - tai minä pelasin hetken, hoitamaton astmani lopetti pelit viiteen minuuttiin ja sen jälkeen lähdettiin piipulle. Rankkaripotkukisassa sain sentään toisella sisään mutta komeudessa jäätiin Päivin maiharilla-ylänurkkaan-tempulle väistämättä toiseksi. Illan päälle käytiin fanipoppoon kanssa saunassa, syötiin makkaraa, tiirattin Ylen arkistoista kaivettuja vanhoja Hakan matseja ja höpöteltiin. Mukavaa väkeä, kaikki. Illaksi täräytettiin paikalliseen karaokebaariin, ohjelman alun särmä muistiinpanomeininki alkoi kallistua festarifiilistelyyn. Oltiin ainoat asiakkaat koko baarissa - mutta pidettiin kyllä porukalla huoli siitä että myynti ei jäänyt ihan vähäiseksi. Arimo hallitsi tilaa käsittämättömän vahvoilla tulkinnoillaan - jos ei ole kuullut Delilahia herra Mustosen laulamana, ei ole kuullut sitä ollenkaan. Ainoa kaupungissa tarjottava noutoruoka oli naapuriravintolan (myös täysin tyhjä lukuunottamatta alakerrassa aavemaisesti pöydällä nököttävää puolityhjää olutlasia lukunottamatta) rakkaudella ja hartaudella tehty toast. Minun ja Aatun huoneessa oli lyhyehköt jatkot ja sitten unta palloon.

Aamulla oli vähän darra. Lähdettiin paikalliseen kahvilaan jututtamaan paikallispoliitikkoja. Kahvila oli täynnä vanhoja känttyjä, jotka näyttivät olleen siellä talvisodasta saakka. Mutta pulla oli hyvää. Ja mehua meni paljon. Valtuustoukkelit torailivat hyvässä sovussa eikä paikkakunnalle maalattua luokkasotaa ei ainakaan äijien turinoista oikein aistinut. Se ei minusta ihan ole vielä jaettua kaupunkia että porvarien joukkue Haka saa kaupungilta 20 000 euroa kuussa ja sitten Vähäpuolelta on kadonnut Siwa. Tutustuttiin vielä Valkeakosken museoon (helvetin hyvin tehty ja informatiivinen) sekä futismuseoon (ei ehkä niin mielenkiintoinen). Hypättiin autoon, saatiin kyyti kaatosateessa kentälle ja kotia Ouluun. 

Tässä vaiheessa kisaväsymys oli kovimmillaan, fyysinen ja henkinen rasitus lujimmillaan. Kun paine oli koko ajan päällä päässä, ei sitä paljoa nukuttu. Parhaimmillaan näin neljä painajaista yössä, puolentoista tunnin välein. Kotona ei ehtinyt olla paljoa ja se aika meni levätessä ja kirjoittaessa. Ja kun lepo on noin huonoa kuin edellä kuvasin, kroppa alkoi väsyä myös. Liikkumiseen ei ollut energiaa ja syöminen lyhyen pinnan takia huonoa. Lisäksi huomasin, etten saanut oikein millään itseäni aiheen taakse. Kovan työstämisen sijaan lorvailin ulkona kavereiden kanssa ja kelpuutin keskitason settiä mukaan ajatellen, että kyllä tämä riittää. Väsymyksen myötä iski laiskuus. Ei hyvä. Ymmärrettävää toki, koska kahteen edelliseen jaksoon olin puskenut ihan kaiken mitä irti lähtee, mutta ei silti hyvä.

Kisapäivä oli kaunis ja luokkaretkibussissa hieno tunnelma, suuren urheilujuhlan tuntua. Päivä oli niin lämmin ja leppoisa, että piti tosissaan puskea että sai itseään taistelufiilikseen. Eihän sitä oikein irronnut, en luottanut settiini täysin - ja olin ihan oikeassa. Vaikka kuinka uskottelin itselleni, että tarpeeksi hyvä tämä on, niin eihän se oikeasti ollut ja sen tiesi. Se näkyi lavalla: minulla oli kiire ja jutut eivät olleet perillä. Tikkoja kyllä oli ilmassa mutta harva osui kymppiin, kasia ja seiskaa paukkui kyllä, kuten Ilari tilanteen tarkasti tuomaristosta kuvasi. Kiire oli ja hätä, ei luottoa omaan tekemiseen. Kertaakaan en ollut vielä tehnyt näin huonoa keikkaa tässä kisassa, sen tiesin enkä yllättynyt kun jouduin Aatun kanssa pudotusuhan alle. Onneksi ei nalli napsahtanut vaan armo kävi oikeudesta. 

Tuomariston valinta oli minusta täysin oikeutettu eikä minulla ollut mitään vastaansanomista kritiikkiin, yhtä asiaa lukuunottamatta. Liisa sanoi (ei näkynyt töllössä), että olisihan jalkapallosta saanut irti vaikka mitä yhteiskunnallista - ikään kuin se olisi kohdallani jokin kriteeri. Olen saanut huomata, että monet laittavat minut mielellään yhteiskunnallisen koomikon viitekehykseen (kyseisessä jaksossa samaa harrasti tuomareista myös Tuomisen Tommi). Se on minusta täysin älytöntä, sillä ei minulla ole mitään tarvetta erityisesti kommentoida ja vaikuttaa politiikkaan, yhteiskuntaan ja päätöksentekoon. Minä vain puhun niistä asioista jotka ovat hauskoja ja siitä maailmasta jossa elän. Ja siinä maailmassa on paljon muutakin kuin yhteiskunnalliset asiat. Esimerkiksi pubiruusuille kuittailu. Tai dildolla syöminen. Tai äärimmäinen ripulihuumori. Minä teen koomikkona sitä, mikä on hauskaa, en sitä mikä on tärkeää.



Tämä minua mukamas vitutti kun saavuimme hotellille, vaikka tosiasiassa vitutus pohjimmiltaan kumpusi omasta alisuorittamisestani. Tunnelma vapautui onneksi illallisella, mutta kyllä se kulli sojotti otsasta vielä sänkyyn mennessäkin ja uni oli tiukassa. Toista tällaista minulta ei katsottaisi sormien läpi vaan nyt pitäisi alkaa tsempata ihan oikeasti ja tosissaan. Tehdä muutakin kuin potkia maaliton tasapeli.