(Sisältää jonkin verran spoilereita, mutta toisaalta, kyllähän te kaikki tiedätte mikä lopputulos tällä tarinalla on.)
Pitkän linjan Star Wars -fanina minun on pakko sanoa tämä, vaikka vaikeaa se on.
Rogue One: A Star Wars Story on todella huono elokuva.
Se on yksi vuoden pahimmista flopeista, kauhein Star Wars -pettymys sitten Episode One: Phantom Menacen. En tarkoita tällä sitä, että Rogue One olisi huonompi elokuva kuin Episode II: Attack of the Clones tai Episode III: Revenge of the Sith, koska niiden karmeuteen se ei ihan yllä. Tarkoitan sitä, että Phantom Menacen jälkeen kukaan tuskin odotti seuraavilta osilta paljoa, mutta viimevuotinen Force Awakens palautti perusvarmalla suorituksellaan luottamuksen Tähtien sotaan ja Rogue One vaikutti jatkavan tasokasta linjaa. Rogue One näytti trailerissa parhaalta Tähtien sodalta sitten Imperiumin vastaiskun - siksi pettymys on niin kova.
Kaikki klassiset Star Wars -elementit tuntuivat olevan kasassa: selkeä vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä, isoja sotakoneita ja vielä isompia tunteita. Traileri sai silmäni vetistämään useaan otteeseen. Mutta elokuvan nähtyään joutuu toteamaan saman kuin sadun räätälihiiri: ei tullut takkia, hyvä kun henkselit. Rogue One muistuttaa tekoprosessiltaan paskan pirtelön puuhaamista - tehosekoittimeen on laitettu kaikki mikä tekee Tähtien sodasta hyvää ja painettu nappia. Lopputulos on hitaasti valuvaa, synkän väristä ja mitättömän makuista mössöä.
Arvostan Rogue Onea siitä, että se yrittää aidosti luoda uutta Tähtien sotaa: sukukohtaloiden ympärille kiertyvän maagisen avaruusoopperan sijaan käsissä on arkirealisuuteen pyrkivä sotaleffa, joka kuvaa Imperiumin ja Kapinaliiton sotaa ruohonjuuritasolla. Se myös kyselemättä siirtää Star Warsin mustavalkoista moraalia harmaalle alueelle: taisteluiden kuluttamat kapinalliset syyllistyvät sotarikoksiin ja Imperiumin sotilaat esitetään ajattelutavan muutokseen kykenevinä inhimillisinä olentoina kloonattujen murhapataljoonien sijaan.
Keskeinen kysymys on tietysti se, että onko tämä ylipäätään hyvä idea. Iso osa Tähtien sodan viehätyksestä rakentuu nimenomaan mustavalkoisen moraaliopin varaan: pahikset ovat pahoja koska nauttivat vallasta ja hyvikset hyviä koska oikein tekeminen on oikein. Star Wars on herättää lapsenomaista innostusta aikuisia myöten siksi, että se antaa meille mahdollisuuden palata hetkeksi lapsuusleikkien helppoon ja yksinkertaistettuun maailmaan.
En kuitenkaan ole sitä mieltä, että muutosta ei saisi tehdä: uusien näkökulmien etsiminen instituutioiksi nousseiden popkulttuuriteosten tematiikkaan on mielestäni progressiivisen ja terveen media- ja taidekulttuurin tunnuspiirre. Ongelma Rogue Onessa onkin ainoastaan se, miten tämä tyylinvaihdos ja sitä myöten koko elokuva on toteutettu.
Elokuvan kaikkein keskeisin ongelma asuu käsikirjoituksessa, joka ei toimi oikein millään tasolla. Tähtien sodan henkilökeskeinen kerronta vaihtuu tapahtumien tarkkaan kuvaamiseen ja juonen yksityiskohtaiseen kertomiseen, mikä on yksiselitteisen väärä valinta yhdestä ilmiselvästä syystä: lopputulos on kaikkien tiedossa. Rogue Onen keskeinen tarinalanka on Imperiumin superaseen, Kuolemantähden, kaavioiden varastaminen. Ja koska käytännössä koko maailma tietää, että Luke Skywalker räjäytti Episode IV: A New Hopessa Kuolemantähden juuri noiden samaisten piirustusten ansiosta, ei Rogue Onen tarinassa ole pätkääkään jännitettä. Jokainen matkaan tuleva mutka on tarpeeton, koska lopputulos on kaikkien tiedossa. Rogue Onen juoni muistuttaa ärsyttävällä tavalla huonoa pelisuunnittelua: pelaaja tietää kyllä, että tuosta ovesta pääsee taistelemaan viimeistä pomohirviötä vastaan, mutta oven avaamiseksi tarvitaan kahdeksan eriväristä avainta, jotka kaikki pitää käydä erikseen hakemassa.
Toisaalta kärjistäen voisi sanoa, että sama ongelma vaivaa lähes kaikkia blockbustereita: jokainen Dark Knightin starttaava katsoja tietää kyllä, että lopussa Batman kyllä vetää Jokeria turpaan, joten todellista jännitettä ei ole olemassakaan. Mutta Dark Knight hoitaa omaperäisyytensä ja yllätyksellisyytensä muualla. Se esittelee meille täysin ennenäkemättömän Jokerin, jonka seuraavaa askelta kukaan ei pysty arvaamaan. Rogue One kompuroi tässäkin rumasti - omien ideoiden sijaan se varastaa keskeiset tapahtumansa muista sotaelokuvista. Jokaikinen kohtaus ruudulla on nähty aiemminkin: kapinallisen vangin kasvu huipputaistelijaksi, henkeä nostattava puhe ennen taistelutoimintaa, toverinsa kuolemasta tappokoneeksi muuttuva jäyhä konekiväärimies. Mukana ovat jopa niinkin väsyneet kohtaukset kuin "Jättäkää minut ja pelastakaa itsenne" -puhe ja isän viimeiset sanat tyttärelleen hetki ennen väistämätöntä kuolemaa. Ainoa keino, jolla Rogue Onen einestason kohtauksista voi saada jotain hupia, on ottaa leffateatteriin mukaan sotaleffaklisebingokortti. Älkää tosin tehkö siitä juomapeliä, kuolette alkoholimyrkytykseen.
Koska juonikuvion lopputulos on päivänselvä ja avainkohtaukset ennestään nähtyjä, Rogue Onen tulisi ladata kaikki panoksensa henkilöhahmoihin ja heidän suhteisiinsa - mutta elokuva epäonnistuu siinäkin. Jokaikinen hahmo isäkriisissä kamppailevasta Jynistä (Felicity Jones) taisteluiden kovettamaan Cassian Andoriin (Diego Luna) jää katsojalle täysin etäiseksi ja hahmottomaksi klöntiksi. Ja kun henkilöhahmot eivät kiinnosta, on täysin yhdentekevää kuinka eeppisen lopputaistelun graafikot onnistuvat ruudulle loihtimaan: kun sen keskellä olevien ihmisten kohtalot eivät kiinnosta, ei itse taistelulla ole mitään painoarvoa. Ainoa hahmo, jossa tuntuu olevan edes jonkinlaista inhimillisyyttä on, ironista kyllä, K-2SO -droidi (Alan Tudyk). Mutta sekin johtuu vain siitä, että hahmon persoona on pöllitty Big Bang Theoryn Sheldonilta - superälykäs ja nihilistisen koominen suhtautumistapa ihmisyyteen on kaukana tuoreesta.
Henkilöhahmojen ohuuteen tiivistyy Rogue Onen epäonnistuminen: kun juonen lopputuloksessa ei ole mitään mahdollisuutta yllätykseen, tulisi elokuvan keskittyä nimenomaan kapinallisjoukkoon - heidän persoonallisuuksiinsa ja ryhmän kasvamiseen yhtenäiseksi. Tämä näkökulma tekee Avengersista toimivan: leffan juonen tärkein porkkana on se, että avaruusmöröt tekevät maapallolle invaasion ja supersankarit vetävät niitä porukalla pataan. Sitä ei kukaan jaksaisi töllöttää puolta tuntia pidempään, joten Avengers keskittyy tarinassaan viisaasti ristiriitaisten persoonien kasvamiseen yhteen pelaavaksi iskujoukoksi - Iron Manin ja Hulkin pikkunäppärä kuittailu toisilleen on elokuvan liima, eivät eeppisen mittakaavan tehostekohtaukset. Rogue Onen kohdalla en oppinut tuntemaan yhtäkään henkilöhahmoa kunnolla ja siksi minulle oli täysin yhdentekevää, montako AT-AT-kävelijää X-wingit onnistuvat lopputaistelussa kaatamaan. Mallia olisi voinut ottaa vaikka Star Wars Rebels -piirrossarjasta: vaikka sen yleissävy on paljon lapsellisempi, sen kaikki henkilöhahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja sympaattisia tyyppejä - minkä takia heidän kohtaloistaan välittää aidosti.
Perinteisesti Star Wars -elokuvan eduiksi voi laskea ainakin sen, että se näyttää ja kuulostaa hyvältä. Ja niin kieltämättä tekee Rogue Onekin - melkein. Planeettalokaatiot näyttävät erinomaisilta, Imperiumin uudet sotalelut ovat vakuuttavia ja lopputaistelu on visuaalisesti kertakaikkisen upea. Siellä olemisen tuntua luo steriilin greenscreenin välttäminen ja oikeissa lokaatioissa kuvaaminen - on lähellä, ettei Rogue One ole parhaimman näköinen Star Wars -elokuva koskaan. Mutta yksi täysin käsittämätön suunnitteluratkaisu ampuu koko muuta visuaalista ulkoasua polveen ja riuhtaisee joka kerta ruudulla ollessaan katsojan ulos elokuvan maailmasta: vanhojen hahmojen herättäminen henkiin CGI-tekniikalla. Sekä Kuolemantähden komendantti Moff Tarkin että nuori prinsessa Leia on tuotu leffaan tekemällä heidän A New Hopesta tutut kasvonsa uusiksi tietokoneella - ja se näyttää kertakaikkisen hirveältä. Ihmiskasvoissa on se ongelma, että jokainen meistä on asiantuntija sen suhteen, miltä niiden tulisi näyttää - ja animaatiotekniikka ei ole vielä lähelläkään sitä pistettä, etteikö eroa kykenisi huomaamaan. Jonkun verran edistystä Disneyn edellisestä yrityksestä (Jeff Bridgesin superkuumottava puunaama Tron Legacyssa) on toki tapahtunut, mutta ei tarpeeksi. Koeta siinä sitten suhtautua vakavasti kapinallisten uhrauksiin ja menetyksiin, kun niiden syypäänä on 2000-luvun TV-chatista tuttu Puhuva Pää.
Ja juuri tähän tiivistyy Rogue Onen ongelmallisuus: se on aikuisille suunnattu elokuva maailmassa, jota on äärimmäisen vaikea suunnata aikuisille. Se on kaikilta piirteiltään väärällä tavalla käsiteltyä "grittinessiä" (olkoon sen suomenkielinen termi tässä arvostelussa "synkistely"). Synkistelyllä tarkoitan sinänsä varsin lapsellisen alkuperäisteoksen - kuten Batmanin, Hämähäkkimiehen tai Teräsmiehen - muokkaamista realistisempaan ja synkempään suuntaan, koska sen arvellaan olevan aikuiseen makuun sopivaa, rajua ja ajatuksia herättävää. Ja koska Christopher Nolan onnistui tässä (ei kovinkaan hyvin elokuvataiteellisesti, mutta taloudellisesti), moni iskee kätensä ensimmäisenä tähän väsyneeseen työkaluun yrittäessään piristää pitkäikäistä leffasarjaa. Rogue One on tyyppiesimerkki siitä, miten tämä tehdään väärin.
Tähtien sota on tyhmä. Siinä on avaruusvelhoja, planeetan kokoisia superaseita ja hassuja alieneita. Ja siinä piilee Tähtien sodan vetovoima: se on tyhmä täysin rehellisesti ja ottaa siitä ilomielin kaiken irti. Koko elokuvasarjan keskeisiä symboleja on valomiekka, joka on valoa nopeampien avaruusalusten ja laseraseiden maailmassa täysin epäkäytännöllinen ase. Mutta samalla se on myös helvetin siisti vekotin, yksi popkulttuurin päheimmistä keksinnöistä. Sen kohdalla lapsenmieli ohittaa aikuisen rationaalisuuden: aivan sama onko se fysikaalisesti mahdollinen ja aivan sama vaikka sillä olisi maailman helpointa irrottaa oma jalka, mulle sellainen ja nyt heti! Star Wars on aina ollut tunteen ja unelman voitto järjestä.
Rogue One taas tekee Tähtien sodalle tasan päinvastaista: se lisää satumaailmaan kahmalokaupalla aikuisten realismia, jota kukaan ei tilannut. Jos kapinallisten pääuhkana on fysiikan lakien mukaan täysin järjetön, kuun kokoinen supertaisteluasema, sen vastapainona on täysin mahdotonta olla syvälle ihmisyyteen käyvää, moraalin harmaata aluetta tutkailevaa dramatiikkaa. Se on ratkaisuna samanlainen kuin jos Schindlerin listassa natsihirviö Amon Goeth olisi laittanut juutalaisorjansa rakentamaan Ahvenanmaan kokoista panssarivaunua. Elokuvan tyylilaji on täysin hukassa: se yrittää samaan aikaan tuoda Tähtien sodan maailmaan realismia ja laittaa meidät pelkäämään täysin epärealistista uhkaa.
Sille on syynsä, miksi massamurhan muistotilaisuuden päätteeksi ei järjestetä ilotulitusta.
Rogue One rakentaa lapsenomaisesta, yksinkertaisesta seikkailusta aikuisten vakavaa jaarittelua ja synkistelyä, poistaa kaiken riemun tarinasta, joka elää nimenomaan lapsenomaisesta riemusta. Se on tylsä, iloton ja tarpeettomasti synkistelevä elokuva, jonka olemassaololle on vaikea löytää minkäänlaista perustetta.
Rogue One tekee Tähtien sodan maailmalle saman kuin Man of Steel teki DC:n universumille: se ottaa värejä, isoja tunteita ja puhdasotsaista sankaruutta pursuavan maailman ja truuttaa sen täyteen harmaata sementtiä, jonka kuivumista persoonattomat hahmot kommentoivat parin tunnin ajan.
Täytyy vain toivoa, että betoniauton seuraava osoite ei ole Star Wars: Episode VIII.
Ääriajattelulla tehdään ruumiita tehdasmittakaavalla. Natsi-Saksa oli maailman ensimmäinen valtio, joka teollisti ihmisten tappamisen. Natsit edustivat niin överiä pahuutta, että sen tuntevat kaikki.
Mutta minkä osion ihmiset äärioikeistolaisuuden noususta muistavat? Keskitysleirit, Gestapon, SS-joukot, kansanmurhan. Natsismin nousun historia on monille hämärän peitossa - se ei toiminut siten, että yhtäkkiä Heinrich huomasi jotta kappas, tuohon naapuriinhan on pystytetty Birkenau, eipä tässä muuta kuin uunit täysille.
Ei. Äärioikeisto nousi pikkuhiljaa, salakavalasti, yksityiskohta kerrallaan. Vihapuhetta, katupartioita, ksenofobian ruokkimista, oman kurjuuden syyn vierittämistä tietyn ihmisryhmän niskaan. Tutkija Wendy Lowerin kirjasta Hitlerin raivottaret löytyy kaksi erityisen kylmäävää, natsivallankumousta edeltänyttä yksityiskohtaa, joiden yhtäläisyys nykypäivän keskusteluilmapiiriin on ahdistavan samanlainen:
"Saksalaiset elivät lähes jatkuvien vaalikampanjoiden ja uuvuttavan poliittisen kiihotuksen keskellä. Ajassa yhdistyivät karkealla tavalla joukkomainonta ja ihmisten uhkailu ja pelottelu."
Kuulostaako tutulta? Toinen esimerkki on yhtä ikävä:
"Naisten annettiin ymmärtää olevan uhanalaisia seksuaaliobjekteja, joiden oli varjeltava valppaasti koskemattomuuttaan juutalaisten varalta. Tämä juutalaisvastaisuuden muoto kannusti saksalaismiehiä myös miehiseen uhoon: naisten suojeleminen "vaarallisilta" juutalaisilta oli miesten kunnian ja miehuullisuuden mittapuu."
Auts. Näyttää siltä, että emme ole oppineet paljon.
Evoluution näkövinkkelistä se ei ole mikään ihme: geneettisesti 2010-luvun suomalainen on käytännössä täysin identtinen 1930-luvun saksalaisen kanssa. Me olemme fyysisesti tasan yhtä vietävissä, yhtä viisaita, yhtä tyhmiä, yhtä julmia ja yhtä lempeitä kuin ne ihmiset, jotka polkaisivat käyntiin massiiviseen kansanmurhaan johtaneen vihakampanjan.
Ainoa ero on se, että meillä on tietoa siitä, että näin on käynyt jo kerran aiemmin. Kykymme jäsentää ja tallentaa tietoa tekee meistä täysin poikkeuksellisen lajin koko eliökunnassa. Internet, kirjastot ja muut tietopankit ovat aivojemme ulkoistettu osa. Yhdelläkään muulla lajilla ei ole käytössä tällaista tietomäärää sen suhteen, miten se voisi tulevaisuudessa selviytyä ja menestyä.
Mutta aseen varmistinkin toimii vain silloin, kun sen muistaa ja osaa laittaa päälle. Ja tässä ihmiskunnalla tuntuu olevan suuria vaikeuksia: me kyllä tiedämme, mitä menneisyydessä tapahtui, mutta osaamme varsin huonosti suhteuttaa sitä pidemmän aikaskaalan ajatteluun. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä evoluution myötä jokainen yksilö pyrkii selviytymään ja lisääntymään lähinnä omia ja sukulaistensa etuja ajaen. Lyhytnäköisyys on ainoa vinkkeli, johon luonto pystyy.
Ymmärtämällä luontoa on helpompi ymmärtää ihmistä, mutta luonto ei vapauta meitä vastuusta. Luonto ei tunne moraalia eikä sitä näin ollen voi käyttää perusteluna moraalisissa valinnoissa: se on täysin ihmiselle ominainen asia ja varsin uusi keksintö koko maailmankaikkeudessa (ainakin sikäli kun tiedämme). Mutta vaikka sen toteuttaminen käytännössä voikin olla hankalaa, samalla pyrkimys tehdä mahdollisimman paljon hyvää läheisille on yksi kauneimmista ja hienoimmista asioista, mitä tähän kosmokseen on koskaan syntynyt.
Tämä on tietysti puhtaasti arvonäkökulma, uskomus. Mutta siihen uskomukseen nojaten ihminen on oppinut jatkuvasti vähemmän väkivaltaiseksi ja parantamaan omaa elämänlaatuaan. "Sivilisaatio on vain hidas prosessi, jossa opitaan olemaan kilttejä", sanoi Tennessee Williams.
Juuri nyt meillä on hyvä mahdollisuus todentaa, kuinka sivistyneitä lopulta olemme. Jos internetin vihapuheen määrää katselee, ero barbaarisina pidettyihin itäisiin kulttuureihin on erittäin ohut, silkka pintasilaus. Mark Twain sanoi jo 1800-luvulla, että "Maailmassa on monia huvittavia asioita, ja niiden joukkoon kuuluu valkoisen miehen käsitys, jonka mukaan hän on vähemmän raaka kuin muut raakalaiset.".
Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus osoittaa Twainin Markun olevan väärässä. Me olemme tietoisia olentoja. Me kykenemme tarkastelemaan omia ajatuksiamme, tuntemuksiamme ja tekojamme ikään kuin itsemme ulkopuolelta ja keräämäämme tietoon suhteuttaen. Siksi ei olekaan olennaista tarkastella, ilmestyykö peilikuvaan selän taakse kammottava natsi. Tärkeämpää on tutkia sitä, onko oma peilikuva muuttumassa.
Nyt jos koskaan on tärkeää kysyä itseltään, millaiseen lopputulokseen omat teot voivat johtaa. Kyseenalaistaa omaa ajattelua, pohtia vihan oikeutusta. 1940-luvun saksalainen sentään saattoi vielä vedota siihen, että hän ei tiennyt, että näin tulee käymään. Meille historia ei tule antamaan samanlaista vaparia.
Me tiesimme erittäin hyvin.
En oikein tiedä, mitä Jukka Pojasta nykyään ajattelen. Toisaalta on ihan mukava, että monomaanisen oloinen "Polttakaa Babylon ja nyrkillinen kukkaa" -julistuksellisuus on jäänyt taakse, mutta en minä oikein piittaa siitäkään että Cumulus sponssaa jäbälle musiikkivideot. Aika äkkiä mies on heilahtanut vasemmistolaishipistä massintekomasiinaksi, mutta ehkäpä mainoshillo houkuttaa eri tavalla kun on vekaroita pirtissä. Parempi kun en lähde minkäänlaiseen moralisointiin, itte oon kuitenkin kymmenen vuoden päästä Lidlin mainoksissa kun jostakin pitää saada lisätuloja Tartu mikkiin -juontojen lisäksi.
Sitä paitsi Jukka Poika on ehtinyt tehdä niin hienon musiikillisen teon, että minulle on loppujen lopuksi sama mitä kaveri loppu-uransa puuhailee. Veikko Lavin vanhojen tanssibiisien uudelleentulkinta ja tietoisuuteentuonti Laulajan testamentti -levyn muodossa on jo itsessään kulttuuriteko ja sitten kun levy vielä sattuu olemaan alusta loppuun erittäin hyvä, niin mikäpäs tässä.
Veikko Lavi on nykyisille sukupolville melko tuntematon suomalainen suuruus, mikä on sääli: miehen kynässä yhdistyivät harvinaisella tavalla ymmärtäväinen huumori ja yhteiskunnan vähäosaisten asema taipumatta kuitenkaan liialliseen pateettisuuteen - hänet on helppoa nähdä esimerkiksi Gösta Sundqvistin sanoitustyylin edeltäjänä. Tietyssä mielessä hän on myös minun esi-isäni: hän irvaili biiseissään niin Kekkoselle kuin silloiselle suomalaisten viinaturismille ja oli aktiivinen yhteiskunnan kommentoija. Jotakin Lavin kovapirrisyydestä kertoo se, että hän on tehnyt laulusarjan kansalaissodasta. Kyllä, luit oikein.
Kaikeksi onneksi Jukka Poika on omissa tulkinnoissaan kunnioittanut Lavin työtä ja malttanut pistää omat maneerinsa täysin minimiin. Haukiputaan rastafari on melko lailla parhaita kavereita tekemään uusversioita Lavin biiseistä siksi, että tuotanto ja soitanta on minimalistista, mikä jättää erinomaisesti tilaa tekstille. Ja ne tekstit ovat ihan helvetin hyviä: Laulajan testamentti kuvaa viihdetaiteilijan elämää samalla karun rehellisesti ("Raha ei taskussani viihtynyt, sillä sehän tuli laulamalla") ja samalla elämän oikeasti tärkeitä asioita painottaen ("Talvinen hanki ja raikas sää, kotimaa joka kauniilta näyttää. Niin paljon kallista jälkeen jää, sitä saat sinä vapaasti käyttää").
Limperin Hilma on nykypäivänäkin hätkähdyttävän feministinen suomalaisen työkulttuurin kritiikki: kappaleen nimihenkilö Hilma päätyy naimisiin juopon kanssa, painaa duunia yötä päivää kasvattaakseen lapsensa ja kuolee täysin unohdettuna. "Vieläkö muistatte Limperin Hilman, vihdoinkin rauhassa levätä voi. Hauta on ruohoinen, ristiä ilman, Aukusti mökinkin viikossa joi. Valtiomiehet nuo patsaita saaden kansamme mielistä häivy ei pois - eikö sais Hilmakin sankaripaaden, väitätkö ettei hän sankari ois?". Nyt on kova.
Laulajan testamentti toimii erinomaisena väylänä Veikko Lavin rikkaaseen, havainnoltaan kirkkaaseen ja empaattisen huumorin maailmaan. Ihan sama montako Siideripissistä tämän jälkeen tulee, Rousun Jukka on myös oman sankaripaatensa tällä tempulla ansainnut.
Suomalainen poliittinen trilleri. Paperilla kammottavan kuuloinen idea, Pekko Pesosen kirjoittamana ja Aleksi Salmenperän ohjaamana yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä suomalaiselokuvista. Jättiläinen kertoo nimellisesti Talvivaaran kaivoskatastrofista, mutta pinnan alla kuplii väkevä kritiikki koko suomalaista hyväveli-hyväsisko-verkostoa kohtaan.
Elokuvassa valtiolliset instanssit ja liike-elämä ovat kietoutuneet yhteen moraalisesti erittäin epämiellyttävällä tavalla - kuva suomalaisesta korruptiosta on asiallisen tyly eikä pätkääkään liioitellun tuntuinen. Tämä näkyy erityisesti Jani Volasen esittämässä kaivoksen toimitusjohtajassa Pekka Perässä, josta ei ole tehty demonista manipulaattoria vaan perusyrittäjä, joka ottaa tarpeettomia ja vaarallisia riskejä lyhytnäköisessä voitontavoittelussaan. Jättiläinen muistuttaa myös siitä, että jos Perän kaivosoperaatio olisikin onnistunut eikä syytänyt uraania vesistöön, toimitusjohtajaa olisi juhlittu sankarina.
Salmenperä ja Pesonen onnistuvat lähes mahdottomassa: suomalaisesta byrokratiasta ja sen laillisuuden rajoilla tapahtuvata kiertelystä saadaan loihdituksi kasaan viihdyttävä, jännittävä ja silti tiukasti asiassa kiinni oleva ajankohtaisteos. Välillä puhetta tuntuu piisaavan pökerryttäviä määriä eikä kuvalliseen viestintään luoteta tarpeeksi, mutta aiheen monimutkaisuuden huomioon ottaen Jättiläinen onnistuu käsikirjoituspuolella ennenäkemättömän hyvin. Kuvaukseen ja leikkaukseen olisin toivonut kovempaa tyylittelyä - sellaista mitä nähdään päähenkilön purkaessa pahaa oloaan humalaiseen rumpujensoittoon -, mutta toisaalta asiapitoinen ote ja kuvauksen ahtaus sekä harmaus tukevat tarinaa hyvin.
Dialogi on realistista eikä ollenkaan niin kapulaisen kuuloista kuin suomifilkoissa yleensä - mikä on ihan mahtava juttu, koska tekstiä tulkitsemaan on valittu kertakaikkisen mainio näyttelijäkaarti. Joonas Saartamon ja Elina Leeven pariskunta tulkitsee hienosti moraalisesti arveluttavan työn ja sen tarjoaman korkean elintason ristiriitaa. Saara Kotkaniemen tieteelliseen dataan luottava kovapäinen tutkija tarjoaa hienon vastapainon metsästysseurojen äijäsolidaarisuuteen nojaavaan bisnekseen. Leffan kovin roolisuoritus luetaan väistämättä Jani Volasen nimiin: mies ei pelkästään näyttele Pekka Perää vaan muuntautuu häneksi, astuu oman itsensä ulkopuolelle - eikä tee hahmosta karikatyyria vaan ajoittain jopa pidettävän oloisen tyypin.
Liioittelun sekä kliseiden välttäminen roolisuorituksissa ja käsikirjoituksessa on syy, minkä takia Jättiläinen toimii. Se on uskottava, pelkistetty ja itseensä luottava elokuva - puhutteleva teos, jonka lopetus on kutakuinkin täydellinen.
Ainahan sitä on Suomessa yritetty Hollywoodia tehdä, mutta nyt päästään rinnalle.
Hoj!
Tästä se alkaa. Uusi juttusarja meikäläisen blogiin.
Maailmassa on nykyjänsä niin paljon hyviä juttuja, että valintahalvaus uhkaa. Ei tiedä mihin tarttuisi ja sitten pistää vanhan lempparin uusintana. Hyvähän se on, mutta kun ei siinä mitään uutta päähän pärähtele. Jäätelökuppi tyhjenee ja mukavuusalueen muuri paksunee (eli maha).
Itte kulttuurin suurkuluttajana kahlaan läpi vaikka mitä koko ajan ja paljon siellä tulee hyvää vastaan. Tässä juttusarjassa - joka ilmestyy joka viikko maanantaisin - esittelen aina yhen hyvän teoksen, johon kannattaa tutustua. Aloitetaan!
PIMEÄ HISTORIA (2015)
Olen aina diggaillut historian oppimisesta ja nimenomaan sen synkillä kujilla pyörimisestä - Viiltäjä-Jack, musta surma, toinen maailmansota, you name it. Omilla reissuillani olen vieraillut Unkarin salaisen poliisin kidutustyrmissä, Auschwitzin keskitysleirillä ja Kambodzhan punakhmerien kuulustelukeskuksessa Tuol Slengissa. En kuitenkaan hae hirmutekojen temppeleistä kikkeliä pärisyttelevää nekrofiilistä vaan oppia. Kun on omin silmin nähnyt, miten kammottaviin tekoihin ihmiset pystyvät, se tekee ihmiskunnan kauhuista konkreettisia ja tekee täysin selväksi sen, että näin ei saa enää tapahtua uudelleen.
Kaikkien valtioiden ja kansojen historiaan mahtuvat omat äärimmäisen julmat hetkensä, mutta Suomessa niistä on puhuttu vähemmän. Opettaja-koomikko Marko Kämäräisen ja Teemu Keskisarjan luotsaama Pimeä historia vie kotimaisten kauheuksien tapahtumapaikoille. Ennen sarjan tiiraamista en tiennyt, että ihan tuossa naapurissa möllöttävästä Hailuodosta vietiin isonvihan aikaan orjia Venäjälle ja tehtiin Suomen historian kenties suurin joukkomurha, kun venäläiset kasakat pilkkoivat venepakolaisia kirveellä rantahiekalle. Tai sitä, että 1900-luvun alussa Suomi oli terrorismin suhteen yksi Euroopan nousevia valtioita.
Varsinaista faktatietoa tarjoillaan maltillisesti pienellä lusikalla, pala kerrallaan, ja aina kunkin tietopaketin päsähdettyä kupoliin vietetään tarpeeksi aikaa fiilistellessä synkillä kuvilla ja mieltä kaihertavalla, kertakaikkisen erinomaisella musiikkiraidalla. Verrattuna perinteisten historiasarjojen pänttäämismentaliteettiin tai jenkkisarjojen perkeleelliseen ylihehkuttamiseen Pimeä historia tuntuu selvästi luottavan itseensä. Se tarjoaa sopivan määrän informaatiota ja sen jälkeen antaa aikaa sisäistää se, laittaa väkisinkin miettimään kaikkea kerrottua. Näinä ADHD-viihteen ryteikössä tarpomisen kulta-aikoina sarjan pohdiskeleva ote on kuin saapuisi synkän kuusikon reunustama mustavetiselle lammelle miettimään syntyjä synkkiä.
Toinen pimeän historian ehdoton vahvuus on juontajakaksikko. Teemu Keskisarja on suoranainen televisioilmiö: miehen vankka tietämys, kyynisyyteen taipuva ja mustalla huumorilla sävytetty katselukulma ja älyttömän mielenkiintoisessa epärytmissä oleva puhetapa muodostavat paketin, jota jaksaisi kuunnella tuntitolkulla. Kämäräisen Marko tarjoaa Keskisarjan ajoittain lohduttomalle otteelle erinomaisen vastaparin optimistisella ja ihmettelevällä otteellaan. Marko kysyy viattomat kysymykset, Teemu muistuttaa että viattomuus on illuusio. Toimii, toimii hiton hyvin.
Kuuden jakson mittainen Pimeä historia löytyy vielä vuoden verran YLE Areenasta ja on niin sujuvaa katsottavaa, että sarja solahtaa helposti läpi yhtenä maratonsessiona. Sen istunnon päätteeksi päähän on tarttunut paitsi paljon uutta tietoa, myös ymmärrystä maailman tilasta. Sivistyneeseen valtioon syntyneenä on helppo unohtaa se tosiasia, että tie hyvinvointiyhteiskuntaan kulki julmuuksien ja väkivallan kautta.
Ohjelman näet tästä.
Olin ennen maahanmuuttokriitikko.
Äänestin perussuomalaisia. Luin Jussi Halla-ahon blogeja ja siteerasin niitä nettikeskusteluissa. Pelottelin ihmisiä maahanmuutolla Facebookissa. Pidin islamia läntisen maailman suurimpana uhkana ja olin varma siitä, että suomalaisen ihmisen etu on aina lähtökohtaisesti jonossa ennen ulkomaalaistaustaisen etua.
Nykyään asiat ovat toisin. Minua kutsutaan nettikeskusteluissa suvakiksi. Kritisoin äänekkäästi perussuomalaisten, maahanmuuttokriitikoiden, ulkomaalaisvastaisten ja rasistien näkemyksiä. Puhun inhimillisen näkökulman puolesta ja pyrin pakolaiskriisin keskellä muistuttamaan jengiä siitä, että myös turvapaikanhakijat ovat ihmisiä.
Takinkäännöksihän tällaista sanotaan, jos lytätä halutaan. Silmien ummistamiseksi, vaaleanpunaisten lasien ostamiseksi, punavihermädättymiseksi. Isänmaanpetturuudestakin joku mielessään puhuu.
Maltillisempaa ehkä kiinnostaa kuulla, miten tällainen iso muutos ihmisessä etenee ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Kerron.
Maahanmuutosta ja sen problematiikasta kiinnostumiseen ei kohdallani vaikuttanut mikään ulkomaalaisen kohtaamiseen liittyvä negatiivinen tilanne tai vastaava traumatisoiva tekijä. Olin itse asiassa aika erikoista tarttumapintaa maahanmuuttokriittisyydelle: 25-vuotias vasemmalle kallellaan oleva journalistiopiskelija, joka oli reissannut useamman kesän pitkin maailmaa - siis ihan toisenlainen tyyppi kuin se ihmisjäte jollaiseksi Jari Tervo kolumnissaan maahanmuuttovastaiset laiskuuttaan ja vihaansa yksinkertaisti. Toki mieleni maaperä oli hedelmällinen ulkomaalaisiin kohdistuvalle epäluulolle: Ylivieskassa varttuneena kontaktit maahanmuuttajiin olivat olleet käytännössä olemattomat, joten minulle oli helppo myydä mielikuva vaarallisesta ihmismassasta, joka on ihan kohta tulossa viemään kaiken.
Toimittajanalkuna olin kiinnostunut maailmasta, halusin kertoa siitä totuuden, penkoa näkyville sen mikä oli piilotettu kulisseihin - minulla oli sellainen olo, että maailmassa oli jokin pielessä, mutta minulle ei ollut vielä kerrottu mikä se on. Ja sitten löysin ensimmäiset tiedot maahanmuuttokriittisyydestä - ja maailmankuvani koki jonkinlaisen murroksen. Huomasin, että oli olemassa valtava määrä tietoa, jota ei kerrottu muulle maailmalle - melkein kuin salaliitto, jota saisin olla paljastamassa.
Tuohon kokemukseen liittyy paljon samaa tunnemaailman kokemista ja ajatuksia kuin uskoontulemiseen (josta minulla on myös kokemusta kristinuskon puolelta): oikean ja salatun tiedon vastaanottaminen, taisteluun pahaa vastaan käyminen ja samanmielisten tuki ympärillä olivat elämänsä suuntaa etsivälle nuorelle mielelle niin voimakas paukku, että olin välittömästi myyty. Data näytti niin vakuuttavalta ja perustelut hyviltä. Oli kuin minulle olisi uskottu pala salatusta todellisuudesta ja olin erittäin onnellinen, kun pääsin siihen käsiksi: halusin kertoa siitä mahdollisimman monelle ja suhtaudun erittäin negatiivisesti ihmisiin, jotka eivät suostuneet näkemään minun totuuttani. Olin käännyttänyt itseni häkellyttävän nopeasti.
Tämä voimakas kokeminen on asia, johon maahanmuutto- ja rasismikeskustelussa kiinnitetään aivan liian vähän huomiota: mikä on se kokemus, joka yhtäkkisesti saa ihmisen suhtautumaan vieraaseen kulttuuriin ja sen edustajiin lähtökohtaisen negatiivisesti? On liian helppoa lytätä kaikki ulkomaalaisvastaiset vähä-älyisiksi reppanoiksi ja luusereiksi: normaaliälyinen yksilökin voi nopeasti alkaa uskomaan sopivassa tilanteessa täysin irrationaalisiin asioihin, olkoon se sitten somalin pelko tai yksisarvisen parantava voima.
Uskon, että vastaus maahanmuuttovastaisuuden nousun syihin löytyy samasta suunnasta kuin salaliittoteorioiden suosion avaimet: epäluottamuksesta mediaa ja vallanpitäjiä kohtaan, medialukutaidon puutteesta, disinformaation huikeasta määrästä ja ihmisten irrallisuuden tunteesta suhteessa yhteiskuntaan. Nämä olivat ainakin omalla kohdallani niitä tekijöitä, jotka veivät minua maahanmuuttovastaiseen suuntaan. Uskoin, että juuri maahanmuuttovastainen tieto on oikeaa tietoa ja sitä pimitetään kansalta - mutta minä ja nettitoverini olimme totuuden tiellä, oikealla tiellä.
Maahanmuuttovastainen ihminen ajattelee usein tekevänsä hyvin ja oikein. Näin ainakin itse koin. Ajattelin, että kansalta pimitetään tietoa maahanmuuton haittapuolista. Halusin auttaa ja saattaa tuon tiedon mahdollisimman monen ulottuville, varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta. Olin tarkoitusperissäni täysin vilpitön: kyse ei oman pääni mukaan ollut siitä, että olisin halunnut tehdä tietylle ihmisryhmälle pahaa vaan sitä, että halusin suojella toista ihmisryhmää.
Ja tässä törmätään maahanmuuttovastaisuuden mielestäni suurimpaan ongelmaan, jolle itsekin sokeuduin: tietyn ihmisryhmän edes kuvitteellinen suojeleminen ei onnistu, ellei ole olemassa jonkinlaista vastapuolta, vihollista, jolta omaa viiteryhmää suojellaan. Ja tässä kohtaa maahanmuuttokriittisyys alkoi kääntyä maahanmuuttovastaisuudeksi: kyse ei ollut enää siitä, että olisin kriittisesti tarkastellut maahanmuuttopolitiikan heikkouksia ja median ajoittaista silkkihansikkaista tapaa uutisoida maahanmuuton ongelmakohdista (jotka siis olivat ja ovat osin edelleen ihan todellisia ilmiöitä), vaan siitä, että aloin vittumaisesti kytätä maahanmuuttajien tekemisiä.
Jos Ampparit-uutispalveluun ilmestyi raiskausuutislinkki, petyin kun sen tekijänä ei ollut maahanmuuttaja - jos olisi ollut, kyseinen tieto olisi vahvistanut uskomustani siitä, että kaikkia maahanmuuttajia on syytä epäillä. Jos pahoinpitelyn tekijänä oli kantasuomalainen, en linkannut uutista Facebookiin, sillä se ei buustannut tärkeäksi kokemaani viestiä maahanmuuton vaarallisuudesta. Valikoin ja seuloin, löysin aina maahanmuutolle negatiivisia näkökulmia ja kirjoitin Jussi Halla-ahon blogitekstejä imitoivia kirjoituksia, joille toivoin positiivista huomiota muilta maahanmuuttovastaisilta. Pyrin kaikin keinoin rakentamaan itselleni ja läheisilleni kuvaa siitä, että maahanmuuttoon tulee suhtautua äärimmäisen penseästi.
Päässäni pyöri kiero prosessi: samaan aikaan kun mieleni yhä useammin liitti ulkomaalaiset negatiivisiin mielleyhtymiin, se pystyi vakuuttamaan minut siitä etten ole pätkääkään rasistinen enkä ulkomaalaisvastainen. Minähän vain tartun ilmiön ongelmakohtiin enkä pyrkinyt leimaamaan kokonaista ihmisryhmää. Tällainen yhtälö on kuitenkin mahdoton: jos toistuvasti leimaa ulkomaalaiset mielessään potentiaalisiksi ongelmatekijöiksi, rikollisiksi ja menoeriksi, se vaikuttaa myös suhtautumiseen yksilötasolla ja luo lisäksi ilmapiiriä siitä, että ulkomaalainen on lähtökohtaisesti todennäköisempi rikollinen kuin kantaväestön edustaja. Toki mieli loi jatkuvasti muistutuksia siitä, että hyviäkin mamuja on eikä kaikkia voi tuomita, mutta se oli vain vararengas jonka olemassaolosta itseään muistuttaa kun jalat ovat jo polvia myöten ksenofobian meressä.
Pahinta kaikessa oli, ettei mikään loppujen lopuksi muuttunut muutaman vuoden aikana juurikaan. Maahanmuuttokriittisyys saatiin kyllä äänenä läpi sekä mediaan että eduskuntaan, mutta loppujen lopuksi asiat olivat aika lailla samalla tavalla. Maahanmuuttajien vallankumousta ei kuulunut, osa ihmisistä näytti selvästi vielä luottavan eriväriseenkin porukkaan ja kaikki muutokset tapahtuivat äärimmäisen hitaasti. Oikeastaan ainoa mitä tapahtui oli oma suuttumukseni ja turhautumiseni: olin toistuvasti vihainen, ärtynyt ja kulutin tunteja ja taas tunteja hyödyttömissä nettikeskusteluissa, joissa nakeltiin täsmäammuksiksi luultuja suutareita poterolinjan molemmin puolin.
Sellainen elämä on äärimmäisen turhauttavaa, hedelmätöntä ja väsyttävää. Ei tarvitse ihmetellä, miksi hankalimmat nettiin kirjoittavat mamuvastaiset ihmiset käyttäytvät niin perseellä tavalla: sellainen köntti kun on sisällä turhautumusta, pelkoa, ahdistusta ja vihaa, niin se myrkyttää puheen ja valuu huomaamatta saumoista.
Tämän kaiken kirjoitan siksi, että maahanmuuttovastaisia ei pidettäisi automaattisesti huonoina ihmisinä. En minäkään ollut sellainen. Olin vain hukassa elämäni suunnan suhteen ja luulin löytäneeni ratkaisun siihen, miten voisin tehdä maailmasta paremman paikan. En tahtonut kenellekään pahaa, pelkästään hyvää. En ollut lähtökohtaisesti ulkomaalaisvastainen, en pitänyt itseäni rasistina enkä ajatellut lietsovani ulkomaalaisvastaista mielialaa, vaikka jokapäiväisessä toiminnassani nuo elementit vahvistuivat päivä päivältä.
Uskon, että suurin osa ilkeästi ja epäreilusti maahanmuuttajiin, turvapaikanhakijoihin ja muihin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin on samanlaista porukkaa. Ihan tavallista väkeä, jotka ovat vain erehtyneet sen suhteen, mikä on maapallon, ihmislajin ja heidän elämänsä suurin ongelma. Ja he ovat täysin sokeita omalle erehtyväisyydelleen ja jokainen vasta-argumentti kimpoaa kilvestä pois vahvistaen virheellisiä näkökantoja entisestään - niin kuin minunkin kohdallani tapahtui.
He eivät ole pahoja ihmisiä. En minäkään ollut. Ja heidän näkemyksensä voivat muuttua, sillä minunkin näkemykseni muuttuivat.
Tässä kohtaa olisi mahtava kertoa eeppisestä tarinasta varjoista valoon, miten ärjyvästä suomileijonasta tuli rationaalinen oksalla istuva pöllövaari yhden mahtavan havainnon myötä. Tiedättekö, sellainen elokuvakohtaus, yksi maahanmuuttaja näyttää minulle taivaalta uuden galaksin ja sen myötä kuvani muuttui koko porukasta.
Ei. Mitään sellaista ei tapahtunut. Maahanmuuttovastaisuus vain hävisi johonkin ja jonain päivänä sitä ei enää ollut.
Olen pohtinut syitä, jotka vaikuttivat tähän. Yksi selkeä tekijä on se, että työni myötä tapasin yhä enemmän maahanmuuttotaustaisia koomikoita ja muita ulkomaalaislähtöisiä ihmisiä - ja mitä enemmän ihmisiä tuntee, sitä selkeämmin tajuaa kaikkien olevan yksilöitä. Sitten käy mahdottomaksi niputtaa heitä minkään viiteryhmän mukaisiksi muuten kuin rajusti yksinkertaistamalla ja käsitteellistämällä (mikä on jo itsessään lievä väkivallanteko, survoa nyt ihminen ulkokohtaisten ominaisuuksien perusteella johonkin kategoriaan).
Toinen tärkeä tekijä oli se, että sain tekemistä. Koulun loputtua löysin stand up -komiikan duunina ja puuhaa olikin yhtäkkiä niin paljon, ettei minulla ollut aikaa miettiä maahanmuuttajien ryöväämiä työpaikkoja, omassa työmäärässä oli ihan tarpeeksi tekemistä. Ja kun elämään ilmestyi ihan oikeita ongelmia joihin pystyin omalla toiminnallani välittömästi vaikuttamaan, kaikkien kaukaisempien ongelmien merkittävyys tuntui putoavan nopeasti. Ei jotenkin jaksanut pelätä tulevaa islamistivallankumousta kun setissä ei ollut edes viittä minuuttia hyviä vitsejä. Lisäksi työn parista löysin myös oman porukan, mukavamman samastumiskohteen mielenkiinnolleni kuin maahanmuuttovastaiset.
Iso vaikutus oli myös niillä ihmisillä, jotka kuuntelivat minua. Eivät tuutanneet omilla mielipiteillään minua hiljaiseksi tai poistaneet FB-kavereista, vaan antoivat ajatuksilleni ja tuntemuksilleni tilaa kehittyä, olivat myötätuntoisia ja pitivät minusta kaikista omituisista näkemyksistäni huolimatta. Ei se varmasti helppoa ole ollut, niin ärsyttävä olin mamuvastaisuuteni kiihkeimpinä päivinä. Tärkeintä oli se, että he eivät pyrkineet muuttamaan minua vaan sain olla sellainen kuin olen - ja loppujen lopuksi siinä tilassa sain kasvaa silloisesta elämänvaiheestani eteenpäin.
Kaikkein isoin ja merkittävin tapahtuma oli kuitenkin omien uskomusjärjestelmien jonkinasteinen romahtaminen muutama vuosi sitten. Uskonnollisuuteni, isänmaallisuuteni ja maahanmuuttovastaisuuteni päätyivät aikuistumisen kynnyksellä ankaraan uudelleenarviointiin eikä mikään niistä selvinnyt mukaan uudelle kierrokselle sellaisenaan. Joitakin elementtejä poimin mukaan, mutta suurin osa oli roskistavaraa. Maahanmuuttovastaisuus ei ollut tähän mennessä antanut minulle mitään rakentavaa, nautittavaa tai kehittävää, se oli vain lisännyt pelkojani, vihaani ja turhautumistani. Ja kun tässä elämän murroksessa alitajuisesti aloin kehittää itseäni paremman hyvinvoinnin suuntaan, maahanmuuttovastaisuus jäi pois kuin itsestään. En yksinkertaisesti tehnyt sillä mitään.
(Jäikö siitä mitään hyvää? Jäi. Pystyn suhtautumaan maahanmuuttoon ilmiönä siinä missä kaikkiin muihinkin asioihin ja ymmärtämään, että myös siinä on omat selkeät haasteensa ja ongelmakohtansa - ja niistä kaikista pitää pystyä puhumaan. Lisäksi pystyn suhtautumaan maahanmuuttovastaisiin ihmisiin realistisemmin - en demonisoiden, vaan myötätuntoisemmin. Olenhan itse ollut samassa tilanteessa.)
Arvojeni uudelleenarvioinnin yhteydessä maailmankuvani laajeni. On valtava, ääretön kosmos, jossa me asumme yhden galaksin reunamilla yhdellä ainoalla kivensirulla valtavassa tyhjyydessä. Olemme kaikki samaa lajia, veljiä ja siskoja. Tässä tilanteessa voisi olla järkevämpää pyrkiä tulemaan kaikkien kanssa toimeen, kun nyt kerran samassa avaruusveneessä möllötellään. Ja kun kaikki kerran samaa lajia ollaan, niin meissä lienee kaikissa kuitenkin enemmän yhteistä kuin erillistä. Ehkä meidän kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota siihen. Maailma on niin laaja ja monimutkainen paikka, että sen käsitteleminen ei taida onnistua kirjoittamalla pilkallissävytteisiä maahanmuuttokommentteja Facebookiin. On varmasti jokin rakentavampi tapa elää elämäänsä.
Kaikkein tärkein oppimani asia oli se, kun jossain vaiheessa ymmärsin, että minun ajatukseni ja niiden synnyttämät tunteet ja taas niiden synnyttämät ajatukset ovat vain tunteita ja ajatuksia - eivät totuuksia. Jos minun pääni väittää minulle, että kaikki mamut ovat vaarallisia, se ei silti välttämättä ole totta. Ei vaikka minusta kuinka tuntuisi siltä ja vaikka netissä olisi kuinka paljon yksipuolisesti minun näkökantaani tukevaa tietoa. Maahanmuuttajan uhka on vain ajatus ja sen herättämä pelko on ainakin omalta osaltani täysin aiheeton - en ole koskaan joutunut minkäänlaisen väkivallan tai muun rikoksen uhriksi ulkomaalaistaustaisten ihmisten taholta. Toki värikoodattu turpasaunaki on kohdallani edelleen mahdollinen, mutta koska olen suomalaisilta saanut jo muutaman kerran kotelooni elämäni aikana enkä järjestelmällisesti pelkää heitäkään kaikkia, ehkä maahanmuuttajapelkoni on aiheetonta.
Tämä on kaiken ytimessä: omien ajatusten ja tuntemusten merkityksen ymmärtäminen. Kun tajuaa, että ääni päässä ei ole totuus, irtoaa tuhansista ja tuhansista kahleista. Silloin ihminen vapautuu oman mielensä vankilasta. Ja kun sain kotiutumispaketin käteeni, en ole hetkeäkään pohtinut palaamista tuohon pelon linnakkeeseen. Minä elän mielummin elämän jossa on sekä vapautta että riskejä kuin sellaisen, jossa vapaus on riistetty riskittömäksi tekemisen nimissä.
**********************************
Kirjoitin tämän kaiken siksi, että saisimme maahanmuuttokeskusteluun uutta näkökulmaa.
Haluan, että ihmiset pohtivat itseään: mistä tämä pelko ja viha ja epäluulo oikein tulevat? Saattavatko ne kummuta omasta elämäntilanteestani? Koenko oman elämäni suunnattomaksi ja etsin vastausta sieltä, missä sitä ei ole? Olenko turhautunut huonoihin mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämääni ja puran turhautumistani turhaan muihin ihmisiin? Olenko antanut tarpeettomasti pelolle valtaa? Miksi maahanmuutto tuntuu niin vaaralliselta? Onko pelko aiheellinen? Jos on, mikä olisi rakentava ja vihaton tapa käsitellä tuota pelkoa? Annanko ajatusteni ja tunteideni ohjailla tekojani sen sijaan että päättäisin niistä itse, tietoisesti?
Ja haluan myös, että ihmiset pohtisivat läheisiään, etenkin niitä, joita maahanmuuttovastaisuus tuntuu kovasti puhuttelevan. Onko heillä kosketuspintaa maahanmuuttajiin yksilöinä? Mitä tiedotusvälineitä he lukevat? Onko heillä kunnolliset vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä? Onko heillä järkevää tekemistä? Onko heillä joku joka kuuntelee ilman pyrkimystä kontrolliin? Onko heillä joku johon luottaa? Mikä olisi hyvä tapa keskustella asioista, mikä olisi hyvä tapa olla heille myötätuntoisesti läsnä?
Jos jotain olen viimeisen muutaman vuoden sisään oppinut, niin se on suuren kliseen sisäistäminen: me kaikki olemme ihmisiä. Maahanmuuttovastaiset, suvakit ja maahanmuuttajat. Koko hiton remmi.
Se on helpottava asia - kun me kaikki kerran olemme samasta puusta veistettyjä, meillä on erinomaiset eväät ymmärtää toisiamme ja pyrkiä katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Sitä ymmärrystä tarvitaan kaikkialla. Maahanmuuttovastaisten automaattinen teilaaminen kaljaveikkoluusereiksi, inhimillistä näkökulmaa tarjoavien haukkuminen suvakeiksi ja kaikkien maahantulijoiden syyttely potentiaalisiksi rikollisiksi ei johda kuin lisääntyvään vihaan ja väkivaltaan.
Ihmisessä ei ole mitään niin vahvaa kuin empatia. Käytetään sitä.
Olin toissaviikolla jotenkin ihan kujalla. Hukassa, sumussa, jengalla. Ihmettelin vähän että mikäs tämä nyt. Kyllähän tässä työteliäs syksy on alla ja ressiä remeleissä, mutta fiiliksessä oli jotain muutakin. Luopumista. Vähän kipeää. Melankoliaa, vähän kuin joku olisi yhtäkkiä lähtenyt pois.
Sitten luin Matti Patrosen FB-bloggauksen ja hoksasin. Naurun tasapaino. 2,5 vuotta olin päästäni kiinni tuossa ohjelmassa. Pitkä projekti, joka nappasi mielenkiinnostani kiinni heti ilmestyttyään huudeille eikä hellittänyt ennen kuin kun homma oli kokonaan ohitse (eli toisin sanoen neloskautta ei ole tulossa, ainakaan ihan hetkohta). Että se on nyt sitten loppu. Konfetit lakaistaan pois ja vitsikynään loksautetaan korkki.
Sellainen on päättymisen mekaniikka maailmassa, usein. Päättymiset, erot ja kuolemat ovat monelti äkillisiä. Ihmismieli ei oikein tunnu hyväksyvän luonnossa yleistä menettelytapaa, jossa ensin jokin elää kauneinta kukoistustaan ja lakastuu heti seuraavana päivänä. Sudenkorennot ja koirasmuurahaiset eivät tästä harmistu, mutta isoaivoisen apinan osa on toinen.
Siksi ajattelin kirjoittaa Naurun tasapainosta. Ei tämä mikään muistokirjoitus ole - uskon formaatin vetovoimaan edelleen ja siihen, että jossain vaiheessa kilpailu palaa töllöttimiin - vaan jonkinlainen...jäähyväispuhe läksiäisiin, ehkä.
HAKU
Ekan kerran Naurun tasapainon haku tuli auki syksyllä 2012. Elämässäni oli muuttunut kaikki - ihmissuhteissa myllersi, opiskeluajan loppu oli lähellä, komiikka murroksessa. Vanhojen kuvioiden jäädessä taakse etsin nälkäisenä uusia mahdollisuuksia. Yksi oli Naurun tasapaino.
Tein karsinnoissa helmikuussa hyvän keikan. En päässyt mukaan. Ei paljoa lohduttanut se, että tuottajamme Markku soitti minulle ja kertoi minun olevan varasijalla jos joku peruu. Kukaan ei perunut, koska kukaan ei ollut pösilö. Harmistuin ja vittuunnuin. Turhautti. Jopa niin paljon, että jätin ohjelman pitkälti katsomatta. En siksi että se olisi ollut hanurista vaan siksi, että minua harmitti etten päässyt mukaan. Vähän kuin olisi katsellut kavereiden lomakuvia reissulta johon ei kelpuutettu matkaan.
Seurasin kuitenkin sen verran systeemiä että hoksin formaatin onnistuneeksi ja arvelin toisen kauden olevan tulollaan. Halusin mukaan, ehdottomasti, mutta takinvuoriin oli jo tarttunut ripaus kyynisyyttä. Suojauduin siltä varalta etten pääsisi mukaan ja suhtauduin koko hakuprosessiin jotenkin ylimalkaisesti. Tein karsintakeikan kuumeessa, hankalassa spotissa ja yleisesti ottaen täysin seiskan tasoisesti. Siksi olin niin häkeltynyt, kun matkasin tammikuussa 2014 Lappeenrannan festareille ja Markku soitti kertoakseen, että olin mukana. Varmistin asian noin kahdeksan kertaa, koska olin niin yllättynyt ja koska olen niin neuroottinen ihminen.
Lähtiessäni kisaan minulla oli vain yksi tavoite: älä putoa ensimmäisessä jaksossa.
KUVAUKSET
Naurun tasapainon kakkoskauden kuvaukset alkoivat Kansallisteatterilla 2014 maaliskuussa. En pudonnut ensimmäisessä jaksossa. Minut valittiin jakson parhaaksi onnistujaksi. Se ihmetytti. Mukana oli kuitenkin niin kovaa kaartia, luunlujia ammattilaisia ja minä dallaskainaloisena höttöhousuna välissä. Kisan kuluessa huomasin pärjääväni ja sain itseluottamusta. Valkeakoski-jakson jälkeen huomasin, ettei minulla ole aikaa murehtia siitä, toimiiko matsku vai ei, koska se aika on matskun tekemisestä pois. Loputtoman hienosäädön sijaan aloin vain tehdä. Sillä sai hyviä tuloksia. Pääsin finaaliin. Muistan hyvin sen hetken kun minä, Tomi ja Jussi istuimme yhdessä Kalasatamasta startanneeseen metroon ja tuijottelimme toistemme naamoja ihan paskana ja lopussa. Olimmeko onnellisia saavutuksesta? Itse muistan vain äärettömän väsyn ja helpotuksen, herpaannuksen, ajatuksen että nyt otteen uskalsi vähäksi aikaa päästää irti.
Suuri osa TV-kuvauksista on aika tylsää - kävelykuvia, kirjoituskuvia, fiilisten kertaamista, kuvituskuvia, voitteko vielä uudestaan mutta niin että et mene ihan eri kävelyrytmissä kuin muut. Mutta oli se siistiä silti. Luokkaretki. Hienojen koomikoiden ja huippujen tyyppien kanssa. Käytiin tutustumassa kohteisiin ja sitten annettiin yleisölle raportit niistä komiikkasettien muodossa. En minä äkkiseltään parempaa tapaa keksi kevättä viettää, mitä nyt tietysti sen kilpailuasetelman voisi aivan hyvin jättää veks. Mutta katsoja tarvitsee draaman ja ohjelma jännitteen. Parasta oli tavata ihmisiä ja saada kokemuksia - ennen kuvauksiin osallistumista en ollut ikinä kokeillut ilokaasua, ruokkinut laiskiaista tai ollut ADHD/ADD-jengin kanssa mökkitalkoissa.
Ja satuin myös tekemään ohjelman kuvauksissa kenties parhaan keikkani, Savo-jakson tempaisun Pannuhuoneella. Parempaa paikkaa täysosumalle olisi saanut etsiä, sillä tuolla lavalla tein elämäni viidennen keikan ja varmistuin siitä, että tämä on justiinsakin se homma jota haluan tehdä. Kvanttisetti ei sikäli ole jäänyt systeemiin, sillä ei minulla ole tarvetta ylittää tuota keikkaa. Se oli sellainen kuin se oli ja muut keikat ovat muita keikkoja. Tokihan siitä osa porukasta innostui että nyt vietiin häkellyttävän pitkälle. Vietiin, juu, mutta ei sellaista välttämättä kannata kauheasti odotella yleiseksi tasoksi. Aikamoinen kulliparaati keikoilla kuitenkin kuullaan.
(Jos kuvaukset kiinnostavat enemmän, niiden journaalia voi lueskella tästä).
OHJELMA ALKAA NÄKYÄ
Tämä oli outo vaihe - asia, josta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta. Päässä pyöri monenlaista. Mitähän ihmiset ajattelevat? Kuinka lihavalta minä näytän? Toimiiko matsku telkkarissa?
Onneksi ekassa jaksossa pärjäsin, joten startti ei ollut hankala. Sain paljon hyvää palautetta. Läheispiiri antoi hyväksyviä ja kannustavia kommentteja. Se tuntui hyvältä. Tähän asti koomikkouraani oli monelta osin suhtauduttuepäluuloisesti siellä sun täällä mutta telkkari antaa monille sertifikaatin. Jos olet telkkarissa, et voi olla täysin perseestä, sillä perseestä olevia ihmisiä ei oteta telkkariin, tuntuu olevan logiikka.
Jännästi tuli huomatuksi myös se, että myös televisiossa koomikko on yhtä hyvä kuin hänen viimeisin keikkansa. Valkeakoski-jakson räpellyksen ja tuomareiden eteen joutumisen jälkeen sosiaalisessa mediassa oli hiljaista kuin huopatussutehtaalla. Ihminen väistää epäonnistumista, muidenkin, enkä minä sitä henkilökohtaisesti ottanut. Osin olin kiitollinen tästä todellisuustarkistuksesta, sillä on läksyjä joita ei voi kerrata liian usein. Ja "Katoavaista on mainen kunnia" on yksi niistä keskeisimmistä.
Ihmiset alkoivat tunnistaa ja tulivat juttelemaan. Oulussa komiikkaa tekevänä miniminijulkisenahahmona siitä oli saanut esimakua, mutta ei siihen oikein totu. En ole tottunut vieläkään. Minusta se vain tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että joku voisi olla ehdottoman kiinnostunut puhumaan MINUN kanssani. Minähän olen se outo jäbä joka bongaa lintuja eikä osaa puhua tytöille.
Tosi moni kannusti ja toivotti tsemppiä jatkoon. Se oli hienoa. Pelkäämiäni negatiivisia kommentteja ei näkynyt juuri missään. Kukaan ei pysäyttänyt kadulla ja kertonut minun olevan ihan paska.
Mitä lähemmäs finaali tuli, sitä kovemmaksi kävi paine. Joka päivä pahemmaksi. Ihmiset vakuuttelivat minulle, että voitat varmasti. En kuunnellut heitä yhtään. Annoin paljon haastatteluita. Ilmassa oli hypeä. Olin huomaavinani, että nyt tämä homma taitaa lähteä isommalle vaihteelle, mutta en kiinnittänyt ajatukseen paljon huomiota.
FINAALI JA SEN JÄLKEINEN AIKA
En ole koskaan jännittänyt yhtään stand up-keikkaa samalla tavalla kuin Kansallisteatterin finaalia. Iso lava, live, iso yleisö, legendaarinen näyttämö, kaikki. Ja se myös näkyi. Tein erittäin keskinkertaisen keikan, rytmi katoili ja ajatus pätki. Siinä vaiheessa kun seisoimme Jussin kanssa kaksissa tuumin yleisön edessä, olin täysin varma siitä että Jussi voittaa, koska Jussi oli tehnyt niin kovan keikan.
En koskaan kuullut sitä, kun Sanna sanoi nimeni julistaessaan voittajan. Maailma jotenkin kiertyi yhden pisteen ympärille. Seisoin, katsoin hurraavaa yleisöä, en tajunnut mitään, meteli oli niin kova ettei mitään ääniä kuulunut. Vasta kun Sanna kääntyi ympäri ja halasi minua, tajusin että okei, taisin voittaa. Seuraavana aamuna olin krapulassa aamutelevisiossa. Harvalla haastateltavalla siellä on ollut sekä appelsiinimehulasi että vesilasi.
Homma läjähti yllättävän isoksi. Tuntui, että joka toinen lehti halusi kirjoittaa, tuntui että kaikki halusivat minut firmakeikalle (usein myös ottamatta selvää millasita komiikkaa teen), jokainen halusi onnitella ja kehua. Työtilanne lähti nousuun: syyskuussa tein yhden rahakeikan, marraskuussa 28.
On vaikea kuvailla sellaista elämänvaihetta, jossa kaikki on koko ajan ihan helvetin siistiä ja samaan aikaan äärettömän raskasta. Nautinnollista tuskaa vai päinvastoin? Kaikki tuntuivat haluavan jutella. Se oli kivaa mutta välillä piti annostella sosiaalinen energia millilitran mitalla, että jaksoi koko päivän läpi olematta kellekään kyrpä. Koska eihän sitä saa olla kenellekään ilkeä siksi, että itseä väsyttää. Aina en onnistunut, se harmittaa vieläkin joskus. Anteeksi.
Yritin olla kelaamatta liikaa ja tein vain keikkoja. Onnistuin puolittain pitämään homman näpissä: kaikki keikat tuli tehdyksi puhtain paperein, mutta jouluksi iski pieni burnout. Otin Kuusamoon lomamökille mukaan tähtikaukoputken, pelikonsolin ja läjän kirjoja. Eniten aikaa vietin pimeässä huoneessa kattoon tuijottaen ja miettien että ei vittu, ei vittu.
Talveksi toivuin ilman laitoksia tahi nappikuureja. Hype ja meininki hiipuivat jouluun mennessä ja tammikuussa television täyttivät uudet lärvit. Hyvä niin.
KIERTUE
Helmikuun lopulla minä, Jussi ja Tomi lähdimme Suomen-kiertueelle. 33 paikkakuntaa ja 35 keikkaa 2,5 kuukauteen. Ei mahdoton rypistys mutta kohtuu kova tahti silti. Meillä oli suunnitelmia kiertueen varalle - videoproggista ja uuden materiaalin kirjoittamista. Emme ehtineet emmekä jaksaneet tehdä mitään muuta kuin olla kiertueella.
Kiertäminen on rytmiltään outoa touhua. Jokainen päivä on periaatteessa samanlainen. Ajetaan kohdekaupunkiin. Etsitään keikkapaikka. Pystytetään lavalle rollupit ja testataan äänet. Venkoillaan bäkkärillä tunti. Tehdään keikat. Tavataan ihmisiä keikan jälkeen. Puretaan kamat. Ajetaan pois kohteesta. Mietitään saako mistään ihmisten ruokaa. Majoituksessa tuumitaan, että juodako vai ei. Nukutaan liian vähän ja seuraavana päivänä sama ralli uusiksi.
Oudointa oli huomata, että rutiineja kehittyi myös lavan ulkopuolelle - esimerkiksi valokuvaussessioissa meille kehittyi aika lailla vakiovitsit, joita kerroimme paikasta toiseen. Koomikko ei useimmiten osaa olla olematta koomikko.
Olen erittäin tyytyväinen ja jopa vähän ylpeä siitä duunista, jota teimme. Haluttiin toteuttaa ihmisille viimeisen päälle tehty show. Oli headsetit, yhdessä tehtävä lopetus ja ihmisten tapaaminen keikan jälkeen - Jussi oli jopa tuumannut helvetin tarkkaan, millaista taustamusiikkia kannattaa soittaa tauoilla. Minäkin otin homman siinä määrin tosissaan, että pidättäydyin Taide-Iikan ideoista tehdä vähän kokeellisempaa matskua kiertueella - toimitin vain joka ilta yleisölle parhaan mahdollisen materiaalin mitä minulla oli enkä lähtenyt säätämään. Siinä kyllä kehittyi esiintyjänä, paljon, kun ei runkannut koko ajan matskua edestakaisin.
Kiertue teki meistä ystäviä. Kuten arvata saattaa, huumori vääntyi niin sisäpiiriin että sitä vapaamuurarikin jo vähän kavahtaa. Nähtiin paljon hienoja paikkoja, naurettiin älyttömät määrät. Ja kuunneltiin yllättävän paljon Cheekkiä.
En selitä. Sisäpiirihuumori.
DUUNIIN TUOTANTOON
Naurun tasapainon tuottaja Markku oli jo keväällä uhitellut, että haluaa minut seuraavaan tuotantoon töihin. Minun pitäisi kuulemma värkätä NT:lle menestyksekäs some-kampanja. Ei minulla mitään käsitystä ollut, miten sellainen tehdään, mutta sehän työssä kiinnosti.
Yleä dissataan aina ihan hitosti. Totta kai, koska se on verorahoilla maksettu ja suomalaisille verorahojen käytöstä nillittäminen on suosituin harrastus heti lottovoiton odottamisen jälkeen (tietyssä mielessä olemme hyvin paska kansa). Mutta vaikka tämä kehu johtaakin nopeasti itseeni, silti on pakko antaa kiitosta: Naurun tasapainon porukka tajusi ensimmäisten joukossa Suomessa, että jos haluaa some-markkinointiinsa hauskaa sisältöä, kannattaa palkata ammattikoomikoita tekemään sitä. Halusin aisaparikseni Haustolan Tomin, joka on kirjoituskamraattina ykkönen ja hiton hyvä jäbä tekemään duunia.
Alussa käsissämme oli vain hahmoton möhkäle marmoria, jota ruvettiin takomaan. Ihan jullilleen ei joka taltanveto mennyt, mutta keskimääri hyvin. Kerättiin kahdessa kuukaudessa tuhansia tykkääjiä lisää eri someväyliin ja tehtiin satoja vitsejä. Muutama niistä oli jopa tosi hyvä.
Duuni oli välillä raskasta, lähinnä siksi, että mitään aiempaa kokemusta ei ollut ja otin pyytämättä omille hartioille jonkin verran vastuuta kampanjan onnistumisesta. Reaaliaikainen seuraaminen ei helpota stressiä vaan lisää sitä kun koko ajan kyttää että tuleeko niitä tykkäyksiä.
Toinen aspekti YLE-puuhissa oli radio-ohjelman tekeminen YLE Puheelle. Se oli siistiä, helvetin siistiä. Ensimmäiset radio-ohjelmat olen tehnyt systerin kanssa mankalla C-kasetille nauhoittaen noin kahdeksanvuotiaana ja ystäväni Jeren kanssa puuhailimme lukioaikana kavereille radiolähetyksen muotoon puettuja synttärionnitteluja. Ja nyt sitten pääsi valtakunnan verkkoon tekemään, ihan oikeasti.
Eka lähetys meni juuri niin hyvin kuin sen voisi kuvitella menevän: hirveä jännitys, minibläkäreitä, rytmisekoilua, hakemista. Niin kuin olisi ensimmäistä komiikkakeikkaa tehnyt uudelleen - on käsitys hommasta mutta ei mitään käytännön taitoa sen tekemiseen. Onneksi ekassa lähetyksessä haastateltavana istui Teemu, johon luotin ja joka ohjasi venettä tiukoissa paikoissa. Jatkossa hommaan tuli rentoutta ja nautin. Oli hienoa puhua komiikasta syvällisellä tasolla niin monen eri ammattilaisen kanssa. Ja koska ainakin yksi kuulija kertoi ymmärtävänsä stand upia paremmin kuunneltuaan ohjelmaa, sen olemassaolo on ainakin ohuelti perusteltua.
Kolmas roolini, hyvin pieni sellainen, oli toimia jonkinlaisena kaksoisagenttina tuotannon sisällä. Koska olin ollut ohjelmassa kilpailijana, pystyin keskustelemaan tuotannon kanssa siitä miten koomikot saattavat kokea tietyt ohjelmaa koskevat ratkaisut. Ja koska olin tuotannossa töissä mutta tiesin millaista kisaaminen on, pystyin myös pitämään yhteyttä koomikoihin ja kuuntelemaan heidän mahdollisia murheitaan, jotka tuotannon paineessa saattavat kasvaa melko suuresti. Arvostan Tasapainon tiimin tapaa ottaa koomikoiden näkemykset huomioon ja kuunnella niitä. Aina ei onnistuta sataprosenttisesti, mutta kaikki työryhmässä tekivät koko ajan parhaansa saadakseen ohjelmasta mahdollisimman hauskan ja koomikoille mahdollisimman paljon ruutuaikaa.
Neljäs rooli tuli minulle vähän yllättäen. Tein lopputeksteihin omaa lyhyttä osiotani ja esiinnyin yhdessä semifinaalissa sekä finaalissa. Näitä hommia oli toisaalta helvetin hauska tehdä ja toisaalta ihan hirveää. Etenkin 20 tonnin shekki -sketsi Heikki Silvennoisen kanssa jännitti niin kauheasti, etten uskaltanut lukea sketsin käsikirjoitusta kuin vasta päivää ennen kuvauksia - olen lapsesta asti ollut kova Kummeli-fani ja mahdollisuus tehdä uudelleen klassinen sketsi Silvennoisen kanssa oli yhden unelman täyttymys.
Teflon Brothersin kanssa tehtyä musiikkinumeroa jännitin vielä enemmän, koska nyt oltiin todella rajusti jo ulkona omalta mukavuusalueelta. Olin varma, että nyt tulee hirveä määrä paskaa niskaan. Ei tullut yhtään. Ei mitään. Tässä on opetus. Oma mielikuva tilanteen kulusta on yleensä 800 % pahempi kuin aktuaalinen tilanne.
Tuotannossa työskenteleminen oli raskasta ja helvetin kivaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Vaikka kuka niitä muka vaihdossa ottaa? Ei ole paljon ilmoituksia lehdissä näkynyt.
MITÄ JÄI KÄTEEN?
Mitä jäi käteen? Kasvanut työtilanne, isompi preesens julkisuudessa, paljon seuraajia someen, taloudellisen tilanteen kohentuminen, uutta yleisöä, läjä tuoreita juttuja, paljon työkaluja oman koomikonammatin kehittämiseen, kontakteja, tuttavia, ystäviä. Uusia legoja (aika hienoja).
Entä mitä menetti? Henkilökohtainen tila pieneni, terveys kärsi (painoa lisää se 12 kiloa ja stressi on kuormittanut nuppia), vapaa-aikaa on paljon vähemmän, stressin määrä on tuplaantunut, välillä ahdistaa olla julkisilla paikoilla, joskus pelottaa että joko on noussut kusi päähän, unettomia öitä, liian monta tuoppia kaljaa, tarpeetonta luonnon kuluttamista lentokoneella ja taksilla.
Kannattiko? Totta helvetissä. Lähtisinkö uudestaan? Lähtisin. Puolivälissä kiroaisin että ei perse, taasko. Ja jatkaisin.
On selvää, ettei urani olisi tällä hetkellä ollenkaan samassa pisteessä ilman Naurun tasapainoa. Olen sille paljon velkaa. Siksi tuntui myös hyvältä olla tuotannossa duunissa ja antaa takaisin.
Sain itse ohjelmasta paljon, mutta vielä enemmän sai suomalainen stand up-kulttuuri. Naurun tasapaino teki stand stand up-komiikkaa tunnetummaksi Suomessa, toi lajille paljon uutta yleisöä ja nosti monia uusia koomikoita tietoisuuteen. Ja toivon mukaan hoksautti teeveetuottajia siitä, että aina huumoriohjelmaa ei tarvitse tehdä pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ja tekoviiksillä, vaan katsojien älyä voi aina välillä myös haastaa.
KIITOKSET
Haluan kiittää ihmisiä Naurun tasapainon tiimoilta. Älkää suuttuko jos unohdan jonkun. Muistan sinut seuraavana hetkenä.
Teemu haastaa ja rauhoittelee sopivissa vuoroissa, inspiroi eikä jätä ikinä pulaan. Sakari tarjoaa aina majoituksen, laittaa lämpimät voileivät uuniin ja nauhoittaa oleelliset tv-tärpit digiboksille. Tomilla on idea, aina aikaa kuunnella. Jussi pitää asiat liikkeessä, estää murehtimisen, karsii lahot oksat. Aatu opettaa vaatimista, aina voi saada aamun Hesarin. Oulun porukka - Päivi, Awe, Tommi, Matti, Peter, Efi - ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään. Eikä etenkään ilman sinua, Zaani.
Janne, Arimo, Risto, Henric, kiitos kun olitte Luokkaretkellä mukana. Robert on maailman ystävällisin ja mukavin ihminen, Walamiehellä on aina yksi vitsi ja Tuomisen Tommin kanssa tuntuu olevan mahdotonta käydä huonoja keskusteluita. Ja kiitos tämän kauden Naurun tasapainon kaikki koomikot, oli ilo tehdä duunia kun tiesi sen antavan lisäbuustia noin taitaville ja innokkaasti duuniinsa suhtautuville koomikoille.
Kiitos Juha ja Jari kun luotitte ja annoitte keikkoja. Kiitos Antti ja Anni kiertueesta ja Sanna siitä, ettei (liha)pää levinnyt enempää. Ja kiitos kaikki tuottajat, jotka ohjelman jälkeen otitte todesta ja annoitte töitä. Kiitos Toni, kun hoidat keikka-asiat ja siedät täydellistä ymmärtämättömyyttäni verotusasioissa.
Markku on kenties maailman paras pomo - luottaa, vaatii ja ymmärtää. Taku huolehtii teeveessä esiintyvästä tarkasti. Miia tilaa aina liput kun pyytää, vaikka olisi vähän myöhässä. Kaisalla on näkemystä ja taito toteuttaa se. Erno härnää taidolla, osaa ohjata noviisin radiotyöhön ja omaa loputtomat määrät bändisidonnaisia anekdootteja. Roosa on paras työharjoittelija johon olen törmännyt. Teemu jaksaa hämmentää ja härvätä, mutta äijällä on aina uusia, hyviä ideoita. Kiitos Mika, Sakke, Ilari ja Tiina - kevensitte kuvauspäiviä merkittävästi. Ja kiitos Ilari, Liisa, Anna ja vierailevat tuomarit vaikean duunin hyvästä tekemisestä. Ja tietenkin Sanna, joka jaksaa aina olla ihku.
Kiitos kotoväki ja suku. Kiitos ystävät, kiitos Juoppojen askartelukerho. Kiitos Leea, kun olet ollut tukena ja pitänyt asiat pyörimässä silloin kun en ole jaksanut osallistua. Kiitos äänestäneille, kiitos yleisöille, kiitos sanaa levittäneille ihmisille, kiitos kriitikoille, kiitos jututtaneille.
Kiitos.
ENTÄS NYT?
No eipä tässä mitään. Ihmeitä.
Tehään pikkujoulukeikat ensin. Sitten pidetään joululomaa. Pelataan Star Wars: Battlefrontia joulukuu. Aattona rakennan legoja ja uutena vuotena ostan liikaa raketteja ikääni nähden.
Ensi vuoden puolella sitten? Teen keikkoja. Kirjoitan uusia juttuja. Kehitän oululaista komiikkatoimintaa Komediapatterin kautta. Pari Youtube-sarjaa starttaa. Pistän vireille uuden blogin. Menen kirjoittamaan ainakin yhteen telkkarisarjaan. Ehkä kahteen, jos kaikki menee hyvin.
Huh. Tulipa tästä jotenkin kevyempi olo.
Jes. Nähään!
