Kipeäksihän sitä pamahtaa ennen isoja juttuja meikäläinen, aina. Jos telkkariohjelman kuvaukset alkavat torstaina, kuume nousee maanantaina. Ja sitten makaa sohvalla ja noituu sitä kun ei voi tehdä mitään. Sitä kyllä tutkitaan että paljonko vaikuttaa positiivinen asenne tervehtymisen nopeutumiseen mutta siihen ei ole vielä kajottu, että paljonko vaikuttaa suomalainen itsensä syyllistäminen ja menetettyjen työtuntien murehtiminen. Ei fenno sen takia Ibumaxia rouhi että tulisi terveeksi vaan että pääsisi takaisin töihin. Ala-asteen rokotteissa sanotaan kurkkumädäksi vaan oikeasti on luterilaista työmoraalia liuoksena.
Keskiviikkona kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, laskeutuessa korvissa oli kaksi neulaa aivokuoreen asti - ei se ole ihme että huutaa sylikokoinen tällaisen infernon lävistäessä pään. Otettiin Päivin ja Peterin kanssa Finnairin bussi, Peter R-kioskilta Radlerin. Kansallismuseon kohdalla Peter ojensi tölkin minulle havaittuaan kyljestä tekstin "2,0%". Hotelli Vaakunan aulassa istui Teemu siten että ohikulkeva japanilaisturisti arveli olevan omistajan poika ja siksi luvallinen hallitsemaan tilaa näin. Peter lähti tatuoitavaksi, loput kolme nepalilaiseen syömään. Kyllä on hyvä lounaspaikka se. Siis ihan mikä tahansa nepalilainen. Ruoka tulee heti eikä ähkytä. Käytiin Teemun kanssa vielä asianmukaisen pelkistetyssä teehuoneessa. Olen siinä mielessä klisee että tykkään helsinkiläisistä pikkuputiikeista.
Vouhkasemisen päälle nosti kuumeen, otin hotellilla tirsat ennen illan On the Rocksia. Flunssa repi keuhkoja railoille ja astmalääkkeen annoslaskuri kävi vähiin toimintaelokuvan finaalikohtauksen edellyttämällä vauhdilla. Ja koska olisi liian tolkullista ja järkevää vain kävellä apteekkiin ja pyytää tarvitsemaansa lääkettä jonka tietää toimivan, soittelin keikkapaikan yläkerrasta Oulun yhteispäivystykseen anellen uutta reseptiä. Mutta ei käy, koska ei käy, koska reseptit uusitaan vain tällä hetkellä kiinni olevassa alueterveyskeskuksessa eikä mikään muu ole mahdollista, koska organisaatiouudistuksen aikana seinälle hallusinogeenisten suokaasujen lävitse projisoitu saukonpillu sanoi niin kadonneella inuiittikielellä. Ja sitä totellaan. Kiitin virkailijaa ja kerroin tukehtuvani täällä sitten ihan kaikessa rauhassa. Onneksi, onneksi klubia katsomaan tulleella erinomaisella ihmisellä oli mukanaan ylimääräinen astmapiippu - nimeä en voi tässä mainita, sillä laupias helsinkiläinen taisi teossaan syyllistyä lääkelain rikkomiseen. Systeemi, se on kyllä hieno, sillä vaikka se ei olisi hyvä, niin onpahan systeemi sentään.
Keikka meni ihan hyvin. On the Rocks on aina vaikea, työn takana jokainen nauru. Oma veto olisi ollut kutakuinkin olosuhteisiin nähden täydellinen jos olisi malttanut lopettaa ajoissa. Vaan eihän sitä malta, kiireellä sisään juttu jossa ei saisi kiirehtiä ja käyrä laskuun ennen lavalta poistumista - on se saatana kun tuota ei vieläkään opi, neljänkään vuoden jälkeen. Vaan hyvä mieli jäi ja hyvältä näytti nuori helsinkiläinen koomikkopolvi, kovaa kampetta on tulollaan. Chilissä Henric kauppasi ahkerasti HBO:n uutta rikossarjaa ja Sakari paljastui luontaiseksi aikavarkaaksi. Paikka on niin ahdas että lähtiessä ei mahdu halaamaan kaikkia vaikka haluaisi, ainakaan luontevasti. 600 metrin kotimatkalla keuhkoista tuntui olevan jäljellä vain jämät ja tuuttasin koneistoon neljä hittiä lääkkiä. Toimi, sanan monessa merkityksessä - henki kulki, kädet tärisi, naama punoitti ja sydän leikki koripalloa. Kohtuus, kohtuus. Toisilla sitä ei ole kemikaalien inhaloinnissa, toisilla yöpukeutumisessa.
Enempää Helsingin reissusta en saa kertoa, sillä minua sitoo vaitiolovelvollisuus (siis ei sellainen kuin esimerkiksi poliisilla on, sillä tämän rikkomisesta oikeasti rangaistaan). Torstaina aloitimme Naurun tasapaino-ohjelman kuvaukset ja niistä ei saa puhua mitään - mutta eipä hätiä, meikä kirjoittaa niistä päiväkirjaa kyllä ja julkaisen ne sitten tässä blogissa kun ohjelma alkaa töllössä pyöriä. Sen sanon, että helvetin jännää tekemistä ja helvetin hieno porukka meillä kasassa niin koomikoiden kuin tuotannon puolellakin. Mahtavaa olla mukana!
Lauantaiaamuna heräsin kuolleista, siltä tuntui. Koko helvetin yön olin tehnyt komiikkaa ja nyt kun haavemaailma haihtui, alettaisiin tehdä lisää komiikkaa. Joinakin hetkinä tämä homma ei naurata. Vaan perkeles, pitihän sitä, kun Paukutusjengi oli tulossa Remakkaan. Ekaa kertaa Oulussa, kaikki konstit käyttöön.
Ja hyvähän me tehtiin, yhessä. Säätäminen, ressi ja vimpan päälle vääntö palkittiin kahdella kovalla klubilla, joista jälkimmäisessä hurmos nousi lähes heinoslaislaisiin sfääreihin (Jukan finaalia sopii kuvata termeillä "eiss", "voiss" ja "huiss"). Ja vaikka intter neetin syövereistä löytyy Paukutusjengistä melko kovaakin tekstiä, niin meikällä ei ole tästä kvartetista kyllä pahaa sanaa - kaikki tapahtuu hyvässä hengessä ja kunnioittavalla asenteella plus että komiikka on helvetin hauskaa. Kavereitahan tässä kehun, toki, mutta vaikea tällaisesta skarppiudesta, positiivisuudesta ja rakkaudesta lajiin on olla innostumatta ja inspiroitumatta.
Klubin jälkeen Jukka ja toipuvaa Jonia tuurannut Aatu ottivat junan, Teemu ja Anders jalkapatikan hotellille. Istuttiin Awen, Niinan ja Tiinan kanssa tovi Nelivitosessa. Nainen on siinä määrin rehellinen että pää kääntyy puhelimeen ilman selityksiä kun puheenaihe vaihtuu kivesvaivoihin. Tommiin en enää saanut yhteyttä, lähetti tekstiviestin myöhemmin jossa kertoi olleensa jahtaamassa tuusmyyrää (kemiläisten jyrsijätuntemus se ei lakkaa koskaan yllättämästä, tämäkin laji oli minulle entuudestaan täysin tuntematon). Kävelin itsekseen kirkkaan kosmosikkunan alla puistoon, Mars loimotti matalalla ja Jupiter ylempänä. Istuin penkillä ja hengitin sisään - kaikki oli hyvin, planeetat linjassa ja minä samassa suorassa. Siinä missä haluan olla.
Kotona oli pimeää kun saavuin. Kömpiessäni mietin että muutaman tunninhan tässä ehtii ennen kuin poijat pitää viedä lentokentälle. Samassa luovasta aivolohkostani kuului paskainen, säälimätön nauru.
"Nukkua? HO HO HO. Elä unta näe. Tuossa on sulle kahdeksan juttua siihen kisaan mietittäväksi. Töihin, niljake."
Aamulla paluumatkalla alkoi jo tie erottua terävänä.
Paskanpuhuminen on taito. Tarkemmin ottaen taito, jolla minä tienaan elantoni.
Mutta on eroa paskanpuhumisella ja paskanpuhumisella. Minä teen sitä hyväntahtoisesti saadakseni ihmiset nauramaan. Joku muu taas käyttää sumutusta ja höpötystä hankkiakseen itselleen hyötyä - mutta takaisinantamisen kanssa ei ole ihan niin justiinsa. Eräs tärkeimpiä taitoja elämässä, väittäisin, on kunnollisen filtteröintijärjestelmän rakentaminen siihen kohtaan synapsisiltauksia, jonka läpi kulkevat lupaukset, aikomukset ja selitykset. Sille on nimittäin paljon käyttöä. Helppoheikkejä ja vasurivappuja pyörii keskuudessamme paljon.
Etenkin koomikkouran alkuaikoina on vaarana päätyä tilanteeseen, jossa CV:hen lisätään kuoriämpärin ja litranmitan pestit - kun nimeä ja naamaa hippasen tulee, suharit kömpivät koloistaan tekemään toinen toistaan epämääräisempiä ja epäedullisempia ehdotuksia. Minun oli aluksi vaikeaa sanoa niihin ei, koska olen kiltti. Ja sitten löysin itseni kiltisti keskeyttämästä kahdensadan keski-iän ylittäneen illanviettäjän karaokeriennot vain kertoakseni kullivitsejä hetki hetkeltä minua enemmän inhoavalle yleisölle. Kotimatkalla itkin ja hakkasin rattia nyrkillä, että on tämä nyt saatana kun näihin pitää lähteä vaikka tietää ettei pitäisi.
Syynä virhearviointeihin on omalla kohdallani ollut se, että minun on vaikea sanoa asioita suoraan, jos tiedän, että sanomiseni aiheuttaa toisessa mielipahaa tai pettymyksen. Mutta yhden ihmisen kokema mielipaha on parempi kuin sadan. Olen esimerkiksi kohteliaasti ja sinnikkäästi kieltäytynyt tarjouksesta tehdä keikka poliittisen puolueen vuosijuhlassa, ihan vain siksi, että tilaajan ei tarvitsisi puoluetovereilleen selitellä että miksi tuo syrjäytynyt pipopää tuli tänne pilaamaan kemut perse-eepoksillaan. Vaikka se monesti ikävältä tuntuu ja kapitalistisessa aivolohkossa vihlaisee sanoa rahalle ei kiitos, pankkitilin vaje korvautuu toisella sektorilla: itsekunnioituksessa.
Vaan mistäpä tietää koominen märkäkorva, mikä kuiske houkuttaa kapealle ja mikä lavealle tielle? Ei mistään, sen opettaa vain kokemus - omien kykyjen rehellisen arvioinnin, itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen hitaasti hioutuva yhdistelmä. Mutta eihän apu ikinä haitaksi ole ja informaatioyhteiskunnassahan tässä eletään, joten kerron lyhykäisesti yhden varman vinkin, jolla voi välttyä päätymästä perskassaraksi:
Koomikon alku, lavalle ensi kertaa hinkuva tahi muutoin vain tähtiportin kulkijaksi mielivä, älä osallistu tänä vuonna Jyväskylän Naama näkkärillä -komiikkakilpailuun. Älä, vaikka kuinka tekisi mieli.
Tämä ei johdu siitä, että minulla olisi mitään amatöörikilpailuja, komiikkakilpailuja tai Jyväskylää vastaan (paitsi että Kuokkalan siltaa minä kyllä vihaan, miten siellä voi aina tuulla aamuviideltä niin helvetin kylmästi ja kun kuitenkaan ei sitten voi pitkät kalsarit jalassa baariin mennä, tähän pitäisi jo puuttua). Minulla on ongelma sen kanssa, miten epäkunnioittavasti Naama näkkärillä -kisassa suhtaudutaan komiikkaan.
Kisalla on huono maine syystä. Olin katsomassa osakilpailua parisen vuotta sitten ja jo silloin minua suoraan sanoen vitutti se, että kisassa ei ollut kunnon MC:tä ja että jokaisen esiintyjän jälkeen pidettiin tauko. Syitä tällaiseen toimintaan on tasan yksi: raha. Kun lavalla ei ole MC:tä vaan juontaja, se maksaa vähemmän rahaa - hyvät MC:t ovat arvokkaita, koska he ovat hyviä työssään. Harva komiikkaa huonosti tunteva ymmärtää todella, miten elintärkeä hyvä MC on onnistuneelle komiikkaklubille - ja mitä vähemmän esiintyjillä on kokemusta, sitä tärkeämpää on että MC tietää koko ajan mitä tekee ja miten saa yleisön tunnelman pysymään hyvänä. Ja kun jokaisen esiintyjän välillä on tauko, ihmiset ostavat enemmän viinaa. Sillä ei ole väliä, kuinka huono tunnelma on ja kuinka vaikean paikan eteen amatöörit joutuvat - kaljanmyynnillä on.
Näistä asioista on annettu palautetta koomikoiden taholta järjestäjille, mutta palautetta ei ole kuunneltu (järjestävä taho tosin väittää, että palautetta ei ole annettu, mutta...jos koomikko jotain osaa, niin kritisoida asioita, jotka eivät ole kunnossa. Usein liikaakin, mutta ei koskaan liian vähän). Kisan huono maine on kiirinyt jo siinä määrin, että nuorten koomikoiden keskuudessa Näkkäreiden ylimalkainen suhtautuminen taiteenlajiin on hyvin selvä. Niinpä en suuresti ihmetellyt, kun sain itse Facebookissa sähköpostia kisan järjestäjiltä. He pyysivät minua välittämään tietoa kilpailustaan eteenpäin. Kieltäydyin, sillä mielestäni osaavan MC:n puuttuminen kisasta tarkoittaa sitä, että komiikkaa lajina ei kunnioiteta kilpailussa tarpeeksi - enkä halua olla saattamassa ketään tilanteeseen, joka ei ole edullinen esiintyjille tai stand upin maineelle.
Sain vastaukseksi pitkän, jäsentelemättömän tekstivuodatuksen, jossa todettiin että "kisasta ei saada parempaa kierrättämällä huhuja ammattilaisten keskuudessa". Se on totta. Samasta tekstistä käy ilmi myös se, millä kisasta saisi oikeasti paremman. Jos tekijöitä kiinnostaisi panostaa siihen - tai jos he ylipäätään ymmärtäisivät lajista pintaraapaisua enempää:
"MC tuntuu olevan teille komiikan ammattilaisille suuri ongelma tässä meidän kilpailussamme. Olemme miettineet useampaan otteeseen otammeko juontajan vai MC:n, mutta tänäkin vuonna päädyimme ravintolan kanssa juontajaan. Tämän vuoden juontaja on kuitenkin erittäin lähellä MC:tä, sillä kyseinen henkilö meinasi osallistua kilpailuumme, mutta nappasimme hänet juontajan rooliin.
[...] Ammattilaiset tuomaristossa tai lavalla eivät tee kisasta sen parempaa. Tarkoituksenamme on saada ensikertalaisia lavalle, mikä voi olla ammattilais-mc:n jälkeen todella vaikeaa."
Kuinka pihalla voi komiikan konventioista ihminen olla? Ammattimainen MC on ammattimainen MC juuri siksi, että hänen jälkeensä kenen tahansa on helppo tulla lavalle ja tehdä parhaansa, sillä isäntä on lämmittänyt yleisön ja tehnyt heidän olonsa mukavaksi. Ensimmäistä kertaa komiikkaa lavalla esittävälle keltanokalle hyvä MC on kultaakin kalliimpi ja vaikuttaa älyttömän paljon siihen, miten ensimmäinen keikka menee (itselläni kävi niin hyvä tuuri, että omaa neitsytvetäisyäni oli pohjustamassa Zaani, joka on Suomen parhaita seremoniamestareita). On nimittäin aika iso ero siinä, onko aloittelijoita lämmittelemässä vuosia tehnyt ammattilainen vai kilpailuun osallistua meinannut henkilö (vailla minkäänlaista koomista lavakokemusta).
Ja jos asenne Naama näkkärillä -kisassa on lähtökohtaisesti se, että ammattilaiset tuomaristossa tai lavalla eivät tee kisasta parempaa, niin mitä se kertoo asenteista lajia kohtaan? Sitäkö, että stand upissa ammattilaisuus ja ammattimaisuus eivät tarkoita oikeastaan yhtään mitään - jos kerran heidän läsnäolonsa ei millään tapaa kohota komiikkakilpailun tasoa? Entä jos Naama näkkärille olisikin bändikilpailu, lämmittelypumppunaan PMMP ja tuomaristossa Vesalan Paula ja Luodin Mira - ajattelisiko joku silloin, että kyseisten huippumuusikoiden läsnäolo ei tosiasiassa tuo kilpailulle mitään lisäarvoa tai parempaa tasoa?
"Erittäin lähellä MC:tä" on sanajono joka ei tarkoita yhtään mitään ja jonka aisapariksi sopii "erittäin lähellä stand up -komiikkaa". Ja kun tätä touhua on Suomessa tehty jo toistakymmentä vuotta, erittäin lähellä olemisessa ei ole enää mitään mieltä. Valtakunnasta kun löytyy kymmeniä ja kymmeniä tekijöitä, jotka osaavat homman justiinsa eikä melkein. Ja kun uusia ihmisiä tämän lajin pariin tuodaan - mikä on kisojen yksi parhaista puolista - niin erityisesti silloin on tärkeää, että hommat tehdään juuri oikein eikä sinnepäin. Eikä paiskata aloittelijoita juontajan kylmäksi jättämän yleisön eteen.
Itsekunnioitusta tarvitaan jokaisen koomikon kohdalla erikseen, mutta myös kollektiivisesti kaikkien koomikoiden kesken. On selvää, että näkemyseroja piisaa ja jonkun mielestä toimiva konsepti on toisen silmissä hirveintä pukamaa ikinä, mutta näin selkeän räikeissä tapauksissa tulkintaan ei jää paljoa väljyyttä. Jos tuottajatahon lähtökohta on se, että ammattimainen tekeminen ei homman tasoa paranna, sitten juttuun ei tarvitse koskea. Ei vaikka tikku olisi miten pitkä.
Syy tähän kirjoitukseen ei kuitenkaan ollut se, että haluaisin jollain tapaa tuhota Naama näkkärillä-kisan ja sen parissa puuhastelevien ihmisten työpanoksen. Ei. Haluan vain sitä, että tuo työpanos kohdennettaisiin kunnolla ja asiat tehtäisiin paremmin, jotta kisa voisi palvella sitä tarkoitusta minkä vuoksi se on ylipäätään olemassa. Siksi kehotan kaikkia, niin yleisöä kuin koomikoita (tasosta riippumatta), pysymään tänä vuonna kaukana Näkkäreiltä. Ehkä touhuun saadaan ensi vuodeksi jotain tolkkua.
Ja komiikan näkeminen Jyväskylässä ei ole tästä kekkeristä kiinni - Ilokiven Seisomapaikkaklubi, Rentukan Stand Up Club ja Vakiopaineen Alipaine-klubi pitävät huolen siitä, että hörinässä löytyy.
Sikahauska-festarit Lappeenrannassa 2014 (7.-8.2.)
Ei ole kyllä sielua mainosihmisellä. Reissumiehen sisätaskussa voi lukea "Täysjyvän voimaa vailla lisäaineita" ja takaosan etiketissä olla 28 E-koodia. Eikä näy palkassa eikä omassatunnossa. Vittu mitä touhua.
Kolmas viikonloppu putkeen Itä-Suomen festarointia: pari viikkoa sitten helvetin hienot Kerubin pikkukekkerit Joensuussa, viime viikonloppuna Kuopion komedian kymmenvuotissynttärit (siistiä että sai olla mukana) ja nyt sitten Lappeenrannan Sikahauska-festarit. Tähän väliin minun pitäisi kehua Itä-Suomea erikseen, mutten osaa. Korkeuseroista minä pidän. Ja siitä että näkee hyppyrimäkiä junan ikkunasta.
Perjantainen junamatka kesti seitsemän tuntia. Monia komiikkatyöhön olennaisena osana kuuluva reissaaminen rassaa ja ymmärtäähän sen: vuorokaudessa tehtävä Levi-Tampere-Oulu ei ole mitään kuplivan kevyttä vissyvesimainosreissailua vaan naama irveessä tehtävää pakkomatkaamista, jonka jälkeen kanjoni tuntuu kulkeneen koko matkan kiskoja pitkin. Mutta osaan minä näistä matkoista myös nauttia: ehtii lukea (Kari Enqvistiä menossa, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat), kirjoittaa peliarvosteluja ja tahkota Rogue Legacya. Matka kestää sen verran kuin kestää ja perillä ollaan kun ollaan. Juna on zen. Kesken kööräyksen tuli tieto Naurun tasapainosta. Mukana ollaan. Otin sen takia Lappeenrannassa taksin hotellille. Huomaamaton, leuhottamaton omien onnistumisten juhliminen on Suomessa kansalaistaito siinä missä jäykkä halaaminen ja Putous-hahmoista innostuminen.
Hotellilla TV meni päälle kun astuin huoneeseen. Miten ne sen ajoittavat? Peilistä katsasteli turvonnut ja väsynyt turilas. Maha vitutti, kompensoin runsaalla deodorantilla - että jos joku vaikka huumaantuu tuoksusta ennen kuin ehtii sanoa että kylläpä sinä olet taas lihonut. Old Cockissa ensimmäinen keikka, keskikerros on kiva ja tunnelmaltaan tiivis. Vähän vaisuksi silti oma veto jäi, jotenkin en saanut flowsta kiinni sillä tavalla mitä klo 19 alkaneen klubin yleisö olisi tarvinnut. Söin pitsaslaissia yläkerrassa ja katselin Teemun keikkaa screeniltä: sinne se taas vaan menee lavalle ja alkaa puhua pyöräilykypärästä, ihme hiihtäjä.
Toinen keikka olikin sitten vähän erilaisessa lokaatiossa, naapurissa kököttävässä Punaiset lyhdyt -erotiikkaravintolassa. En ollut koskaan käynyt moisessa, joten tein sen mitä jokainen ensimmäistä kertaa strippibaariin menevä tekee halutessaan ottaa tilan haltuun: tilasin teen. Bäkkärinä toimi privaattitanssikoppi, punaisessa valossa kylpevän tilan hallitseva elementti olivat karulla metallitelineellä lepäävät Serlan käsipyyhkeet. Luojan kiitos, etten omista ultraviolettivalolamppua, olisin varmaan tullut sokeaksi. MC:nä Fredi ja headlinerinä Rikuista Sottinen. Oli kyllä hiljaista menoa! Ehkä jengi jännitti strippibaarissa olemista siihen malliin, että eivät oikein uskaltautuneet hommaan mukaan. Kaikkemme yritin ja tiukalla puskemisella mentiin maaliin, mutta helpolla ei irronnut ei sitten mikään. Tilattiin Roopen kanssa oluet ja juotiin niitä siihen asti, että baarin omistaja kertoi kaikkien tanssijoiden peruuttaneen siltä iltaa.
Ehdittiin sopivasti Upsideen katsomaan Tuomisen Tommin keikka. Miehellä oli lavalla kertakaikkisen hauskaa ja hyvä fiilis tarttui itseen nopsaan. Otettiin baarikompleksissa maltillisesti keittoa ja käytiin keskustelua Wiin softamodaamisesta. Olympialaisista ei puhunut kukaan, useampaa turinatuokiota sävytti ankara spekulaatio Naurun tasapainosta. Kuten Kuopiossa, myös täällä kirkonmäki on kaunis ja käymisen arvoinen. Kahden jälkeen keittolasta ulos ja norppapatsaan ohi, näytin pitserian ikkunasta myöhemmin saapuneille ikkunasta tissit. Susanna Indrenin tissit. Ilmankin olisi kuulemma pärjännyt.
Aamulla posotin unta aamupalan ohi, kello yhdeltä kerääntyi läjä koomikoita respaan. Pöräytettiin lentokentän lähelle kiipeilemään - kiipeilystä on tullut äkkiä koomikoiden golf. Ja ymmärtäähän sen. Sekä komiikassa että seinäkiipeilyssä yritetään jatkuvasti vaikeampia reittejä ja onnistumisen tunne katoaa siinä samassa hetkessä kun tajuaa, että ei perrkele, tässähän on vielä vaikka kuinka paljon kapuamatta ja tuo toinen venkoilee jo seinää ylös. Paljon hyviä ja helppoja reittejä, mutta pari kuukautta kun on kamaralla pysynyt, niin eihän siitä oikein mitään tule kun hapotus iskee käsiin hetkessä (olisikin muuten kova kun lihaksiin kertyisi treenin myötä maitohapon sijaan lysergihappoa). Tietynlainen vitutus omaan paskasäkkikuntoon hommasta kuitenkin jäi ja kävin Fredin ja toisen Rikun kanssa pelaamassa pari tuntia tennistä. Teki höpöä. Mitä nyt vähän vitutti se, että kun ei ole kesän jälkeen pelannut, niin ei osaa kauhean hyvin. Ei ikinä pitäisi jättää vähäksi aikaa tekemättä jotain, mitä osaa, koska omalle tasolle uudelleen hakeutuminen se vasta kyrpiikin. Tai sitten voisi olla aloittamatta mitään, ikinä. Harkitsemisen arvoinen vaihtoehto sekin.
Peluun jälkeen laajennettu alapesu hotellilla ja kärsä kohti Old Cockia. Tällä kertaa ehti tehdä kymppiä pitempään, MC-vuoro ja nautittava sellainen. Oli kertakaikkisen mukavaa höpötellä ihmisten kanssa. Lisäksi pääsin myös vaalimaan ihmisvihaani, kun eturiviin tälläytyi kaksi elämänsä GPS:n sammuttanutta naisihmistä joille muiden päälle puhuminen on uusi ja hieno harrastus. Viljan Heikki teki helvetin hyvin ja Riku vissiin myös, en nähnyt kun piti joutua Kolmeen lyhtyyn. Siellä tulikin töräytetyksi festarin finaaliksi koko reissun paras keikka, reilun kympin mittainen paraati törkyä maustettuna parilla tanakalla improlla. Käväisin mutkan Upsidessa ja lähdettiin Roopen kanssa Punaiseen lyhtyyn korjaamaan eilisillan tappio. Nähtyäni elämäni ensimmäisen striptease-esityksen oli päässäni kirkas ajatus: miten tällaisen katsomisesta voi vaimo vihastua, minen käsitä. Tokkiinsa jos tolpannokka punaisena pyrkii kourimaan lavataiteilijan haitaria tai muuten käyttäytyy huonosti, niin sitten. Mutta vähemmän likainen olo tuon katsomisesta tuli kuin Miley Cyrusin musiikkivideon vahtaamisesta - keskiverrossa teemainoksessakin on enemmän pornoa. Ja erona mainoskuvien pintakiiltoon nyt sentään katsottiin oikeaa, elävää ihmistä. Juotiin oluet loppuun ja keskusteltiin tanssijattaren kanssa tämän ankarasta lentopelosta. Joka siis liittyi lentomatkustamiseen, ei siihen että joku lennättää takarivistä äkkiarvaamatta ruikkeet silmään.
Lyhdystä suunnattiin Old Cockin saunatilaan missä oli hyvää ruokaa ja mukavia ihmisiä. Kyllä nykyaikaa siinä mielessä arvostaa, että nuoret naiset puhuvat avoimesti dinosauruksista ja FPS-räiskintäpeleistä. Baarin puolella ihailtiin Sottisen Captain Jack-tanssia ja streittarin komeita kauhuleffatatuointeja. Tomin ja Rikun kanssa lompsittiin hotellille, Rikun huoneessa katsottiin Youtubesta Tenho Tuiskua ja salviapariskuntaa.
Tomi sattui aamulla samaan junaan, kerrattiin elämäntilanne läpi ja jatkettiin eri suuntiin Kouvolan kohdalla. Tuoremehua on vielä puoli purkkia jäljellä, kannettavan akkua saman verran.
