Naurun tasapaino - Jakso 4: Kallion seurakunta

Voihan vitun vitun vittu, niin kuin meillä Suomessa tavataan sanoa. Nämä olivat ensimmäiset ajatukseni, kun Kallion kirkon fallistinen muoto kohosi kipuamani mäen horisonttiviivan ylle. Että kirkosta sitten. 

Ei sillä, etteikö aihe olisi hyvä. Se on. Yksi parhaista yhteiskunnan tabuista ja kipupisteistä. Minusta yhteiskunta ja uskonto on terve silloin kun ne sallivat uskonnolle irvailun - olkoonkin, että silloin leikitään ihmisille pyhällä asialla. Mutta sillä saa leikkiä. Ja uskon pitää kestää leikki. Kuten Jaakko Heinimäki sanoo kirjassaan Pyhä Nauru, fundamentalismi on vakava itseironian puutostila. Ja niin kauan kuin Suomessa saa ja voi laskea leikkiä uskonnosta - valtion omalla tv-kanavalla - uskonto ei ole liian hallitsevassa roolissa (vaikka meillä onkin olemassa vielä sellaisia höpöhöpölakeja kuin uskonrauhan rikkominen, mikä on puhdas jumalanpilkkalaki ja siksi nykyisessä sekularistisessa järjestelmässä täysin naurettava perseilypykälä, jonka ainoa funktio tuntuu olevan rauhanhäiritsijöiksi koettujen ihmisten, kuten Jussi Halla-ahon, julkinen nöyryyttäminen). 

Itse ajattelen niin, että jos ihmisen pitää suojella kaikkeuden luojaa pilkanteolta, niin kovin on pieni sellainen jumala. Miksi ei täräytä vain salamalla naamaan jos lässytys vituttaa?

Mutta ongelma aiheen suhteen itselleni on kahdessa kohtaa: ensinnäkin, uskonto on yksi kulutetuimpia aiheita koomikoiden parissa - meillä ja ulkomailla. George Carlinia siteerataan joka kolmannessa Facebookissa käydyssä uskontokeskustelussa. On siis todella vaikea keksiä mitään tuoretta, sellaista mitä ei olisi jo sanottu. Ja kun aihe on minulle henkilökohtainen ja tärkeä, niin ihan millään kikkeliskokkelis-raamatunvääntelyllä ei kehtaa mennä. Jos sellainen riittäisi, olisin varmaan myös sitä mieltä että Raamattujen vaihtaminen pornolehtiin on oikeasti hauska, harkittu ja järkevä idea (ei ole, koska mielestäni jynkky ei ole seksuaalikasvattajana yhtään sen tervehenkisempi kuin uskonto).


Ja sitten on vielä tämä henkilökohtainen aspekti. Sain lapsuudessani uskonnollisen kasvatuksen - en liian överisti, sillä minulla oli aina lupa epäillä ja kyseenalaistaa ja tutkia asioita (ilman tätä mahdollisuutta minulla tuskin olisi Tyrannosauruksen luurankoa tatuoituna käteeni). Pyhäkoulussa sekä kristillisillä leireillä käyminen olivat lapsuuteni peruskauraa. Olin itsekin vannoutunut kristitty, rukoilin ja luin Raamattua. 

Ja jossain kohtaa se vain alkoi kulua pois. En enää kokenut tarvitsevani persoonallista luojaa pitämään minusta huolta eikä tieteeseen perustuva maailmankuvani tarvinnut yliluonnollista toimijaa selittäjäkseen. Ja kun tämä prosessi minussa alkoi, aloin samalla myös voimakkaasti kyseenalaistaa monet uskonnollisuuteen liittyvät tekijät, kuten homoseksuaalisuuden tuomitsemisen, rukoilemisen hyödyllisyyden, naisten asemaan suhtautumisen ja niin edelleen.

Minä en kasvanut uskonnosta ulos, uskonto kasvoi minusta ulos kuten jalkapohjaan koteloitunut lasinsirpale jossain vaiheessa työntyy ihokerrosten läpi. Ja jäljelle jäi tyhjä kolo, joka on myös monilta osin jäänyt tyhjäksi. Minulle uskonnosta erkaantuminen ei ollut vapauttava kokemus, se oli tyhjäksi jättävä kokemus. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan taivaallista Isää huolehtimassa minusta vaan olin kokonaan yksin ja minun piti selvitä yksin. Koska yksinhän meistä jokainen on tässä rajattomassa maailmankaikkeudessa, seilaamassa läpi avaruuden ja ajan yksinäisellä kivenmurikalla muiden yhtä ymmällään olevien apinoiden kanssa.
Ja ennen kuin yksikään militanttiateisti siellä liikaa pillastuu ja minuun samastuu, haluan samaan hengenvetoon todeta että haluan loppuun saakka puolustaa kenen tahansa oikeutta uskoa mihin tahansa - kunhan ei uskomuksillaan tee pahaa muille eikä mielellään myös itselleen. Monessa mielessä minä kadehdin uskovia ihmisiä: heidän elämällään on tarkoitus, rytmi ja suunta, joka minulta puuttuu nykyään kokonaan. On helpompaa uskoa johonkin varmaksi kokemaansa kuin elää jatkuvassa epävarmuudessa. Enkä edes kiellä yliluonnollisen jumalan olemassaoloa vaan pidän myös sen mahdollisuuden auki. Mutta en myöskään kuluta öitäni asiaa pohtien. Se on asia, josta minulla ei ole tietoa ja niin kauan kun tietoa ei ole, en kuluta aikaani asian murehtimiseen.

Mutta sukuni kokemus uskonnosta on värittänyt myös komiikkauraani - kaikki läheiseni eivät hyväksy sitä, että elätän itseni puhumalla usein varsin törkeään sävyyn kaikista mahdollisista asioista. Se ei ole Jumalan mielen mukaista, olen kuullut. Olen eri mieltä. Jos jokin Jumala on olemassa, hän on luoja kuten minäkin - ja näköjään hän on antanut minulle lahjan olla hävyttömän hauska ja luoda siihen liittyviä asioita muiden iloksi. Mutta sysiluterilaisen uskon kannattajan paskantärkeästä mököttäjäjumalasta sellainen kaveri on kieltämättä kaukana ja sitä kautta on ymmärrettävää, että minun arvellaan joutuvan helvettiin tekemäni työn takia. 

Tämä kaikki taakka oli yhtäkkiä selässäni kantamani rinkan lisäksi kun tarvoin hikistä ylämäkeä kohti potentiaalista Golgataani: miten minä voin tehdä tämän - ja miten minä voin tehdä tämän niin että voin oikeasti sanoa jotain merkittävää näin henkilökohtaisesta asiasta televisiokameroiden edessä?
Ensimmäinen kosketus aiheeseen oli tapaaminen kirkkoherra Teemu Laajasalon kanssa. Laajasalo osoittautui taitavaksi sosiaaliseksi toimijaksi ja suorastaan aggressiiviseksi argumentoijaksi - ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, kaiken sanatykityksen ja luulojen pois ottamisen (täällä ei homoja syrjitä ja ollaan moderneja ja rohkeita) - jäin mielessäni miettimään että miten noin älykkään ja ajattelevaisen kaverin mielessä kristinuskon tarina voi olla tosi? Miten rajattomassa universumissa voi käydä niin, että koko kosmoksen luoja ilmoittaa itsensä ainoastaan pienelle aavikkokansalle ja pelastaa meidät kaikki kuolemalla ristillä - eikö se ole aivan liian inhimillistä toimintaa koko kaikkeuden tekijälle (toisaalta voidaan ajatella myös niin, että totta kai Jumala ilmoittaa itsensä meille tavalla, joka on ihmisen ymmärrettävissä)? Tämä oli kysymys, jota kysyin joka ikiseltä vastaantulleelta kirkon työntekijältä - miten tieteellinen maailmankuva osuu yhteen teidän henkilökohtaisen uskonkokemuksenne kanssa? Ja vastaus oli yleensä sama: onhan se ristiriitaista, mutta en minä sitä niin kauheasti ajattele. Moni myös vastasi ettei tiedä. Se oli minulle tarpeeksi, itse asiassa yksi parhaista kokemuksistani viime aikoina on tavata pappi joka sanoo ettei tiedä. Minun kokemukseni uskonnollisista johtajista kun on tavallisimmin ollut se, että he ovat pelottavan varmoja lähes kaikesta - jopa siitä mitä mieltä Luoja on korvakoruista ja hitaiden tanssimisesta. 

Osa porukkaa oli nähnyt kuinka nistit piikittivät toisiaan kaulaan kirkon portailla. Jokaisella on oma tapansa tavoitella nirvanaa. 

Käytiin tapaamassa kanttoria. Finlandia kun jyrähti uruista niin selkäkarvat kiipivät pystyyn. On aina yhtä vaikuttavaa nähdä muusikko työnsä ääressä: pikkuinen ukko muuttuu joviaalista hassuttelijasta totiseksi tekijäksi ja ruumiissa liikkuu vavahduttava energia, voimakas tahto nostaa kuuluville kaikkeuden kaunein ääni. Välissä syötiin Sandrossa (käykää, käykää, pelkästään sen itse paistetun leivän takia!) ja sitten jututettiin Ilkka-pappia, joka oli ollut ennen kuvataiteilija ja päätynyt sitten tekemään papin hommia. Hän oli kertakaikkisen ajattelevainen, fiksu, hyvä kuuntelija ja selvästi lukenut mies (osti minut siinä kohtaa kun totesi ettei tiedekään kaikkea tiedä, esimerkiksi pimeän energian luonne on meille lähes kokonaan tuntematon). Jumalanpalveluksessa rauhoituin. Tilaan tulvi kaunista valoa, kaikki oli tyyntä, ajatus alkoi hajota tietoisuuden syliin - ja sitten pappi alkoi puhua. Sama fiilis kuin kun nainen puhuu seksin jälkeen - pitikö tähän nyt muka jotain lisätä kun kaikki oli niin hyvin kuin mahdollista.


Illalla mieleni oli entistä sekavampi, ei selkeämpi: olin luullut tapaavani yksinkertaisia hömelöitä, joiden yksinkertaiset olkiukot olisi helppo potkia nurin tieteellisillä täsmäiskuilla. Kaikkea muuta. Olin tavannut läjän toinen toistaan mukavampia, hyväntahtoisempia ja ajattelevaisempia ihmisiä, jotka tuntuivat kaikki vilpittömästi toimivan uskonsa eteen. En missään nimessä halunnut loukata heistä ketään - mutta miten voisin puhua rehellisesti omasta näkemyksestäni, joka poikkesi heidän kuvastaan niin radikaalisti? Kävin Rocksissa vetämässä illalla puhekeikan, eli vain kokeilin lavalla kaikkea mitä päivä oli mieleeni tuonut. Suurin osa ei toiminut oikein yhtään. Teemun, Tomin ja Sakarin seurassa istuminen antoi kuitenkin toivoa: kyllä tästä vielä setti tulisi! 

Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan Alppilan seurakuntaan, joka on liitetty osaksi Kallion seurakuntaa. Papit eivät kuulemma aina saa autojaan parkkiin, kun viereisen Linnanmäen asiakkaat vievät kaikki slotit. Ihmiset tarvitsevat iankaikkista elämää vähemmän kuin hattaraa. Käytiin tutustumassa nuorisotiloihin ja morjestettiin päiväkerhossa olevia lapsia. Olivat muuten skarppeja mukuloita: väittivät, että Jeesusta ei ole olemassa ja se on vain aikuisten keksimä hullutus. Ja jos Jeesus ja Tarzan tappelisivat, niin tulisi tasapeli. Totta kai, molemmat ovat apinoiden kuninkaita, kuten Ylimäisen Tommi sanoi. Jeesattiin myös kanttoria kirkkokahvien järkkäämisessä ja täräytettiin vielä sen jälkeen Kallion kirkkoon keskiaikaiseen messuun. Siitä minä nautin, koska vanhaa kirkkomusiikkia kuoroineen kuuntelen kotonakin - ei turhaa selitystä eikä lässytystä, vain kaunista ja korutonta laulua kaikkeuden kunniaksi. Siihen minäkin osaan samastua. Pää läjässä istuin YLE:n auton takapenkille ja lähdettiin Päivin kanssa lentokenttää kohden.


Oli muuten työstäminen tässä setissä. Kova, kova työstäminen. Lainasin aiheesta kirjoja joista en ehtinyt lukea kunnolla kuin Jaakko Heinimäen Pyhän naurun - opuksen kristinuskon ja huumorin suhteesta. Siitä kävi ilmi, että ennen muinoin papit olivat pitäneet ns. pääsiäissaarnoja, joiden tarkoitus oli ollut saada kirkkoväki nauramaan mahdollisimman härskeillä jutuilla (esimerkiksi tarinalla, jossa Jeesus kuolemansa aikana meni helvettiin ja rikkoi demonien kiinnipitämän portin - tosin demonit pitelivät porttia kulleillaan jotka luonnollisesti irtosivat - ihan tosi, lukekaa vaikka). Eli kirkossa on pidetty stand upia ennenkin, paineet pois, tämä ei ole mitään uutta eikä rienaavaa (takaraivossa istui sukulainen ja piti helvetin ovea raollaan kaikesta huolimatta). Suosittelen kirjaa kaikille lämmöllä, jos ei muuten niin tämän sitaatin vuoksi: 

"Juuri protestanttisuus, ennen kaikkea kalvinilaisuus kaikessa huumorintajuttomuudessaan, on selkeimmin valistuksen myllyn läpi käyneen ja täysi-ikäiseksi tulleen maailman uskonto. Se on myös uskonto, jonka kultissa ja liturgiassa on kaikkein vähiten tilaa leikkimielisyydelle ja draamalle."

Amen!
Keikkapäivänä olin kipeänä, kuten useimpina keikkapäivinä olin (kehoni reagoi jatkuvaan stressiin pienellä kuumeella ja räkäisyydellä, joten sen kanssa pystyy kyllä elämään). Pumppasin kaikenlaista apteekinjeesiä roppaan ja ihastelin jälleen kerran sitä, miten taitavasti tuotantotiimi rakensi seurakuntasalista aivan stand up-klubin näköisen tilan. Tuomarina toimi itseoikeutetusti jessehuumorin Suomen suurlähettiläs Mikko Vaismaa. Lineupissa sijoitin itseni viimeiseksi, lähinnä sen takia että minua pelotti mennä lavalle ennen kuin kaikki muut olisivat pehmentäneet yleisön osaamisellaan - niin ahdistavalta suora ja rehellinen puhe omista ajatuksistani yleisölle tuntui. 

Mutta hyvin se meni, kertakaikkisen hyvin. Ei mahtavasti, koska esimerkiksi alkupohjustuksen jälkeen lähdin peruuttelemaan aivan turhaan ("Ei tämä ollut vielä varsinainen juttu") ja muutama stoori oli vielä kovasti aihiovaiheessa, mutta kokonaisuutena onnistuin hyvin ja mielestäni esitykseni oli riittävän hyvä lopetus erinomaiselle illalle. Ja yleisö yllätti minut totaalisesti: keski-ikä oli normaaliklubia korkeampi ja silti irtosi isoja nauruja homojutuille ja muille. Kallion seurakunta tosiaan lienee erilainen kuin monet muut. Kotiin lähti Chezekin Henkka eikä se tuntunut vieläkään pätkääkään kivalta. Ei tästä porukasta pudotusta olisi ansainnut kukaan, sen verran kova juttu pistettiin taas kerran kasaan. 

Hotellilla olo oli hontelo ja tyhjä. Teinkö minä mitään todellista muutosta mihinkään? Sainko sanotuksi mitään sellaista, mitä ei olisi kerran jo sanottu, onnistuinko tuomaan ihmisille palasen omaa peittelemätöntä itseäni? 

Noh, ainakin tein sen minkä tein rehellisesti ja avoimesti. Loppu olkoon Herran hallussa. 

Naurun Tasapaino - Jakso 3: Kätilöopisto

Aamulla pakuun astuessa oli outo olo: ai niin, kaksi meistä on tosiaan poissa eikä tule enää takaisin. Peli, tuo kaikkien kisailijoiden vihaama osa ohjelmasta, oli alkanut. Kyllähän se lähtiessä tiedettiin ja on töösän miljoonasta tosiohjelmasta nähty millaista tämä on, mutta ei siihen voi sisäisesti valmistautua. Katkeruutta Peterin lähdöstä oli systeemissä vielä paljon. Peter oli tehnyt hyvän keikan eikä sillä päässyt jatkoon. Jos kerran näin olisi, miten itsellä olisi mahdollisuuksia selviytyä? Epävarmuutta lyötiin sisään, painetta kasvatettiin - näin sitä telkkaria tehdään, muistutin itseäni.

Tällä kertaa vaunumme seisahtui rosoisenrumana taivaaseen kurottavan monikerroksen eteen - olimme saapuneet Kätilöopiston synnytyssairaalaan. Sisäsiittoisen teekkariaiheen jälkeen elämän synnyn äärelle saapuminen tuntui kosmoksen uumenesta puhaltavalta raikkaalta tähtipölytuulelta: tässä aiheessa riittää skaalaa ja kokoa, leikkikenttää ei reunusta kapeaksi käytettyjen kortonkien ja lasinsirpaleiden juoksuhautaverkosto.


Merkillinen kunnioitus hiipi sieluun kun ovista kävi: täällä alkaa ihmisen elämä. Siihen väkisinkin suhtautuu tietyllä vakavuudella. Siis hetken, oma perseilyvaihde iskeytyi silmään siinä vaiheessa kun tukikohtana pitämämme tieteellisen kirjaston hyllystä löytyi kirja nimeltä THE VULVA. Sitä tautisten tussujen määrää. Tullessani laitokseen ajattelin että ehkä täältä löytyy varmuus isyyspäätökseen, kirjan syfilissinfoniaa sisäänhengittäessä tuumin että ehkä homoseksi, selibaatti ja kastraatio ovat asioita, joita en ole vielä harkinnut tarpeeksi. Onneksi kalmakanjoniatlaksen lisäksi kirjastosta löytyi myös synnytysopas vuodelta 1978 - pohja setille oli löytynyt yllättävän nopeasti. Ruokailimme rattoisasti (siis ei siten kuin siinä pornolehdessä) Päättömässä kanassa, burgeri oli juuri sopivasti vasurilla tehty, tuli kotiruoan tuntu.

Ruoan jälkeen pääsimme tiiraamaan kahden kätilön ja Aatun toimittamaa simulaatiosynnytystä. Feikkipunnertelujen jälkeen aloin tajuta, miten erilaisessa työympäristössä kätilöt duuniaan toimittavat. "Hei, eikö meillä ollut se istukkaämpäri täällä jossain" irtosi huulilta samalla kepeydellä kuin bileiden keskivaiheen "Hei, eikö meillä ollut se Alias täällä jossain". Siinä sitä sitten tollotettiin, naisen sisältä luiskahtanutta soluräiskälettä. Kätilö pyöritteli ja esitteli istukkaa samalla sujuvuudella kuin opiskelija esittelee Lidlistä löytämäänsä pakastealtaan viimeistä meetvurstipitsaa. Että tämmönen se on. Paitsi että meetvurstipitsassa ei ole isoja haavauma-alueita osoittamaan että mistä se isoin verenvuoto on tullut. Kauhukuvaston jälkeen otettiin loikka hupempaan suuntaan, kun päästiin tutustumaan synnytyssalin välineistöön - ja ennen kaikkea ilokaasuun. Kyllä minä tukevat tuutit imeskeltyäni hyvin ymmärsin, miksi tätä bileroinana kiskotaan  - kropan valtasi huikea hyvänolontunne jalkapohjiin asti, päässä surisi ja Aatun otettua seuraksi tuhdit hitit tipahdimme molemmat katatoniseen nauruun. Olo oli kyllä äkkiä myös ohitse, eli ei kannata tripin toivossa lähteä penikkaa tekemään. 

Kätilöihin jotenkin samastui: epäsäännölliset työajat (usein yötyönä), pitää pysyä läsnä tilanteessa kuin tilanteessa ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin oma tyyli työn tekemiseen löytyy. Sitten sanoi polla että nyt jumalauta jätkä, et IHAN ole näiden ihmisten kanssa samalla viivalla. Nämä kun tekee hyvän päivän niin ne auttaa kolme ihmiselämä alkuun, minulla jos on hyvä päivä niin on saatu tietoliikennefirma nauramaan pedofiliavitsille. Että nyt lähti! Ja nämä ihmiset menevät seuraavana päivänä takaisin töihin ja tekevät saman uudelleen, minä annan itselleni luvan kolmeen päivään käteenvetoa ja viinereitä. 

Päivän sinetiksi Jukka lupasi viisiminuuttisen Milenkasta ja tunti Kättäriltä lähdön jälkeen töröttelin jo lavalla uusien juttujen kanssa. Tämä se on terapeuttinen tapa tehdä komiikkaa, tuoreilla ideoilla kaikessa rauhassa lavalle ja yleisön kanssa hiomaan ideoita, vailla suorituspaineita. Pitäisi tehdä useammin jos vain pystyisi. Menisi vaan ja puhuisi. Ja katsoisi mitä tapahtuu. 

Aamulla jatkettiin pitkälti samaa latua: juteltiin kätilöiden ja ylilääkärin kanssa. Kätilöiden kontrollihuoneessa oli kertakaikkisen rauhallinen tunnelma, vaikka viidessä huoneessa oli pusku päällänsä. Tämä rauhallisuus teki lujan vaikutuksen - miten ihminen voi olla näin isojen asioiden äärellä näin tyyni, miten voi istua koneelle ja avata Excelin ja vasta sitten sanoa että ai niin, kolmosessa oli todella kaunis synnytys. Ja näille ihmisille maksetaan tässä järettömyysjärestelmässä surkean pientä palkkaa. Siitä virisi mielenkiintoinen keskustelu, että pystyykö robotiikka jossain vaiheessa korvaamaan kätilön. Taitojen puolesta kuulemma pärjäisi, mutta kuitenkin kätilön työssä tärkeintä on olla synnyttäjälle läsnä ihmisenä - että miten se robotti sitten tukisi, kysyivät kätilöt (pääni vastasi että varmaan ihan normaalisti sieltä välilihasta, mutta suu onneksi aina välillä näistä kieltäytyy). Kätilöiden juttujen perusteella synnärillä olevan isän sen sijaan voisi ihan hyvin korvata robotilla. Itse asiassa sellainen robotti on jo keksitty, sitä sanotaan itsenäiseksi robotti-imuriksi. Samalla tavalla pyörii ympäri huonetta ja pitää tarpeetonta meteliä. Mutta on niistä aina välillä ihan pientä hyötyäkin.

Lennolla kotio ja jutut sorvuuseen. Tällä kertaa huomasi, että koomikko on vanha koira, joka löytää jo kerran opitut metodit käyttöön uudestaan. Nimittäin en pitkään aikaan ollut käyttänyt työskentelytapaa, jossa jo kertaalleen puhtaaksi kirjoitettu juttu puhutaan ulos uudelleen ja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sitä kun höpöttelee menemään niin tulee mieleen ihan äkkivääryyksiä kun vaan antaa asian virrata ulos - settiin tuli monta hyvää uutta pikkulisää kun vain pälpätti itseään rajoittamatta. Tämä työkalu on sittemmin ollut pakissa kunniapaikalla. Ensin testisetti Oulun Hekotuksessa, hyvä palaute yleisöltä ja usko teekkarikatastrofin jälkeen takaisin kotelon sisälle. Viilasin juttuja etiäppäin ja tein toisen koevedoksen Helsingin Janossa, lähti kyllä ihan helevetin kovaa ja tuntui siltä, että tässä on nyt oikeasti hyvää kampetta käsillä. Aina sitä toivoo ja joskus valheellisesti luottaa, mutta joskus myös tietää. Ja se tunne on vakaa.

Keikkapäivä oli kuuma, ensimmäinen kesän hellepäivä, harmitti kun ei voinut uutta hienoa takkia pitää haastattelussa. Bäkkärillä oli jotensakin levoton tunnelma, Jussi esitteli siskonpanemista tabletin Games of Thronesissa ja Aatu maskeerattiin drag queeniksi (maskeeraajan sivukorva poimi työstään niin monta roisia vitsiä viiteen minuuttiin että sikäli ei ihme jos ilme oli hippaisen tuohtumusta viestivä). Syötiin ulko-Hesellä, kilpailijakoordinaattorimme Marleena otti kolmesta itseään kovana pitävästä jäppisestä luulot pois haisukellustarinoillaan (oikeasti, kun kertomusten aiheena on pelkojen voittamisesta niin "katsoin valkohaita suoraan silmiin" on selkeä finalisti).

Tuomarina Leikolan Ismo, Tuomisen Tommi oli myös tapittamassa tekemistä. Onneksi oli, koska yleisöä ei saapunut paikalle. Tai no jos seitsemän työntekijää yleisöksi laskee. Ilmeisesti oli käynyt niin, että tiedonvälityksessä oli ollut rutkasti roplemia ja paikalle valui vain muutama lapsenpäästäjä. Meinasihan siinä hiki lyödä vakoseen, mutta olo omasta setistä oli sen verran hyvä ettei vähäinen väkimäärä hirvittänyt mahottomasti - semminkin kun ammottavia rivejä täytettiin tuotannon porukalla.

Hyvä klubi tehtiin, jälleen kerran ja tällä kertaa varsinkin, kun otetaan huomioon yleisöaineksen vähäinen määrä. Parhaaksi spotattiin Aatu ja meitsi, voittajan viitta läsäytettiin toistamiseen allekirjoittaneen kiikarienalistamille harteille. Pudotukseen pistettiin Risto ja Henkka, kotiin lähti Risto, kirkkain otsin ja ryhti suorassa. Paha mielihän siitä taas illan päälle tuli, komiikan dynamiikkaan kun huonosti istuu se että hyvän klubin päätteeksi laitetaan yksi pois kuvioista. Met ei semmosta tehä.

Mutta hyvin meni. Vaikka oli vähän...(rumpujen pärinää)...synnytysvaikeuksia! 

Hetkinen. Mihin jäi badum-tss? Ai ei ole niin isoa peltiä tehty että sillä noin huonon vitsin saisi läsäytetyksi läpi? Selevä homma. 

Naurun tasapaino - Jakso 2: Teekkarit

Aamulla heräsin ja totesin huojentuneena, että Arimon viininmaistajaisten lavea toimitustapa ei ollut aiheuttanut läppärilleni sisäistä vahinkoa. Sanomatalon kohdalla tuuli kylmästi, energiajuomariippuvuus oli alkanut jo tässä vaiheessa kisaa. Markun hyväntuulinen torniolemus saapui hillitsemään pirskahtelevaa jännitystä, pesue puskettiin veronmaksajan rahoilla maksettuun autoon ja ajettiin poispäin kaupungista. Kun vauhti hiljeni, yllä kaartuivat isot liikerakennukset. Arvuuttelua johti Jussi: Rovio vai Neste Oil? Ei kumpikaan, Otaniemessä piili pysähtyi lopullisesti. 

Teekkarit! Minä en tiedä teekkareista mitään enkä jostain syystä ole ikinä halunnutkaan tietää. Minulle teekkari on vähän kuin käärme - jokin tärkeä osa sillä tässä systeemissä on, mutta pysyttelen niistä silti kunnioittavan välimatkan päässä. Jos rannalta löytyy teekkarin haalari, en mene siihen kohtaan uimaan. Ei opiskelijameiningissä mitään tuomittavaa ole, onhan tuota itsekin tullut Ylivieskan Macusa-grillin kohdalla tullut stripatuksi syyskuisessa vesisateessa rastikisan voitto mielessä, mutta kun ei jaksa enää. Vaikealta tuntui lähteä tekemään aiheesta komiikkaa, haalaribilekeikkoja kun olen Oulussa puuhannut ja sitä kautta opiskelijahuumorin jumalalle oman uhrilahjani antanut. Verrattuna aiheisiin joista yleensä tykkään komiikkaa kirjoittaa - maailmankaikkeus ja sen elämä monimuotoisuudessaan (ja usein myös kullin toiminnot) - teekkariaihe tuntui kertakaikkisen kapealta ja laihalta. 

Vaan nillitys helvettihin ja töihin! Tällä kertaa meillä oli mahdollisuus toimia entistä enemmän off-camerana ja todella tutustua kohteeseen, otimme Tomin kanssa tilanteesta kaiken irti. Oppaamme Riina oli parasta mahdollista sortimenttia ja roudasi meidät kyselemättä eri tiloihin kyselemään. Fyysikoiden kiltahuoneessa tiedustelin että väittelevätkö fyysikot mistään oppiaineeseensa liittyvästä - ei tietenkään, koska nehän ovat faktoja. Mitäpä siihen lisäämään. Puunjalostuskillan lehti oli täynnä tissejä, Fortumin voimalaa vastapäätä toimivaa ydinreaktoria majoittava rakennus ja joka paikka täynnä pieniä, vain asiaan vihkiytyneelle sisäpiirille avautuvia kikkoja ja jippoja. Mitä pidempään alueella olin, sitä ulkopuolisemmaksi itseni koin. Eikä kyse siitä ollut, etteivätkö teekkarit olisi olleet mukavia ja avoimia. Olivat. Minä vain tajusin hetki hetkeltä paremmin, että kahdessa päivässä en ehtisi päästä aiheeseen juurikaan syvälle ja pillu pullo puupallo -kliseosastolla mentäisiin tällä kertaa.

Teekkarimuseossa minulle tuli yhä vahvemmin olo, että teekkarius ei eroa kovin paljoa mistään muusta uskonlahkosta - kukaan ei tiedä mistä traditiot tulevat mutta niitä noudatetaan silti, kiusaantuneille ihmisille lyödään lehtiä käteen ja fukseja vihitään vuosi initaatioriittien kautta teekkareiden maailmaan. Pakko asiassa on olla jotain perää, sillä ei muuten kukaan voi suhtautua näin haudanvakavasti hattuihin. Museossa oli esillä teekkarin pyhäinhäväistys: ylioppilaslakki, johon oli kiinnitetty oikeasta teekkarilakista tupsu. Minulle kerrottiin vailla ironian häivää, että lakin pitäjä oli saanut ansaitsemansa perkeleelliset huutomyrskyt ja luvan hakea lakkinsa teekkareilta, mitä hän ei ollut ikinä uskaltanut tehdä. Ymmärrän häntä hyvin, sillä jos joku vetäisi minulle helvetilliset raivarit pitämästäni päähineestä, pysyisin ihmisestä ja kaikista hänen kaltaisistaan loppuelämäni mahdollisimman kaukana. Väkisinkin sitä ihmetteli, että miten tämä kaikki liittyy siihen, että saadaan markkinoille parempia kännyköitä. 

Museokierroksen jälkeen huilattiin hetki Dipolin kahvilassa ja suunnattiin sen jälkeen radioamatöörikerhoon - ja hyvä fiilis hulahti saman tien sisälle kun näin nörttipoppoon paistamassa radioaalloilla pitsaa. Luojan kiitos, että geekkejä on vielä olemassa - kyllähän kaltaisiani videopeliblogeja pitäviä ja kasibittisnostalgialla ratsastavia trendinörttejä on kolmetoista tusinaan, mutta nämä jätkät ovat tosissaan! Heillä on oma huone jossa kuunnellaan viestejä ympäri maailman, lähetellään postikortteja ja rakennellaan mitä häröimpiä härveleitä - sekä suhtaudutaan omaan tekemiseen haudanvakavasti, vailla ironian hitustakaan. Kun silmälasipäinen teekkari julistaa suorastaan juhlallisella äänellä että "AVARUUTTAKIN ON KUUNNELTU" ja kertoo havainneensa kosmisesta taustasäteilystä vedyn 1-isotoopin taajuuden, minun sydämeni on sulaa vahaa. Vittu miten siistejä jätkiä! 

Tässä vaiheessa iltaa energiatasot alkoivat olla suhteellisen alhaalla - paitsi sillä koomikko-osastolla, jota oli Julkun toimituksessa lääkitty Jaloviinalla - ja ajatus iltabileistä ei suuremmin kiehtonut. X-Grillillä oli kertakaikkisen kauniisti hymyilevä aasialaistaustainen nainen ja niin hyvää kebapia hän minulle tarjosi, että hyvä ettei ollut sormusta takataskussa, olisi muuten saattanut iskeä hätiköinti. Salaisessa lokaatiossa pyörittelin toisessa kädessä huolella veistettyä puukullia ja toisessa gin tonicia, laskien päässäni sekunteja siihen jotta koska kohteliaisuus on täytetty ja saa lähteä lepäämään. Olihan se hauska tilanne, kun kaksi introverttipoppoota, koomikot ja teekkarit, istuvat pienen tilan eri puolilla ja pohtivat, että koska humalatila puhkoo estyneisyyden muurin. Aamulla kuulin, että tunnelma oli loppuyöstä kasvanut suorastaan satumaisiin mittakaavoihin - Risto oli paininut kääpiön kanssa ja unohtanut kenkänsä juhlapaikalle.

Aamulla hoksasin, että minullahan on tuuria tässä kisassa - puolet porukasta lähti matematiikan differentiaaliluennolle, me taasen pelilaboratorioon. Ainoa paska puoli siinä visiitissä oli se, että se loppui aikanaan. Kinectin edessä hypitiin trampoliinilla tasolta toiselle ja kiipeiltiin projektorin maalaamia boulderreittejä napakalla seinällä - itse innostuin jälkimmäisestä siihimmalliin että reväytin housut halki. Tomille tulen olemaan ikuisesti katkera siitä, että stop motion-puku oli minulle liian pieni ja Tomille ei. Äiti oli väärässä, kyllä isona voi ruveta Mortal Kombat-hahmoksi. Kävin vaihtamassa housut Ylen pakussa ja kiitin kaikkeutta siitä, että olin mukana juuri tällaisessa ohjelmassa - toisenlaisessa tuotannossa housut olisivat pysyneet poissa jalasta ja kameraryhmä olisi kuvannut sitä seuraavaa toimintaa suoraan pakettiautossa. 

Loppupäivään kuului lähinnä uupunutta lojumista Design Factoryssa. Huomion kiinnitti kaiken innovaation ja modernin tsäigädäigän keskellä seissyt huivipäinen musliminainen. Että me täällä vapautamme maailman historian painolastista ja menneisyyden orjuudesta - mutta tälle asialle ei vain pystytä tekemään mitään. Manuaalikin on 800 vuotta vanha.

Välipäivinä juttujen kirjoittaminen oli tervaista ja työlästä. Ideoita ja ajatuksia oli kyllä vaikka kuinka, mutta hauskoiksi jutuiksi ne eivät meinanneet kristallisoitua eivät niin millään. Isommat teemat jäivät ajatusleikin asteelle ja vahvimmin toimivat erilaiset viina- ja piparivitsit. Testasin niitä Remakassa ja tulin siihen tulokseen että puolet on vahvaa, puolet ihan jees, tällä on vain mentävä. 

Yöuni jäi keikkaa edeltävänä päivänä neljään tuntiin klubivelvoitteiden ja aikaisen lennon vuoksi. Keikkapaikalla oli aivan eri tavalla hermostunut tunnelma kuin viimeksi - tuntui siltä, että aihe ei ollut kenellekään se paras mahdollinen ja pelko tulevasta pudotuksesta painoi konkreettisena perseessä. Viime kerralla tunnelma oli jännittynyt, nyt se oli kireä, mikä näkyi myös tuotannon päässä - aikaa oli vähän ja tekemistä paljon. Suunnittelin lineupin - "palkinto" ensimmäisen osakilpailun voitosta - puhtaasti hyvää iltaa ajatellen, en jaksanut pätkääkään tositeeveedraamailua ja suhmurointia.


Lämmin huhtikuun ilta porotti Servin mökin tulikuumaksi ja hetki ennen starttia tunnelma oli hikinen ja ainakin omalta kohdaltani hyvin ahdistunut. Tiedättekö sen fiiliksen, kun soluneste tuntuu koostuvan limaisesta hiestä ja pyllyssä vaanii koko ajan lyhyen kantaman ohjus? Pistäkää tuo tunne kuudenteen potenssiin ja miettikää, miten kiva silloin olisi nousta 200 ihmisen ja useamman tv-kameran eteen naurattamaan ihmisiä viideksi minuutiksi. Ja niinhän se meni kuin se tuntui - jengi oli väsynyttä kuumuuden ja pilluvitsipotpurin päätteeksi enkä tuntenut oloani lavalla pätkääkään hyväksi. Materiaali pelasi juuri niin hyvin kuin sen arvelin toimivan - puolet kohautti koko salin, puolet sai aivan hyviä nauruja. Työvoitto, ei mitenkään kummoinen keikka. 

Pudotukseen joutuivat Janne ja Peter. Peterin kohtalon otin henkilökohtaisesti helvetin raskaasti, onhan mies hyvä ystävä. Hänen keikkansa ei missään nimessä ollut huonoin naurujen suhteen - olkoonkin jakso sitten miten tahansa leikattu - ja kun minusta komiikassa on kyse ensisijaisesti naurattamisesta, miehen passittaminen himppeen tuntui minusta epäreilulta.

Hotellilla Janne, Päivi, minä ja Peter söimme S-ryhmän mitäänsanomattomuutta ja otimme paskaan fiilikseen sellaisen räväkän nousuhumalan, että kolmannen annoksen jälkeen oli pakko ottaa pullon sijasta käteen järki ja mennä nukkumaan. Vitutti niin paljon että päätä särki - aiheen kökköys, tuomareiden (sinänsä oikea mutta sillä hetkellä väärältä tuntunut) palaute ja Peterin kotiinlähtö. Tosi-tv alkoi tuntua tosi-tv:ltä, kisa koveta ja panokset kasvaa. Ennen tipahtamista Tirsamaahan menevään junaan päässä soi kuitenkin kirkas ajatus: älä ota henkilökohtaisesti mitään, älä lannistu vaikka et nyt onnistunut - ensi kerralla teet taas parhaasi, niin kuin teit tänäänkin. 

Ja hyvin sulla kuitenkin menee. Voisit myös olla teekkari. 

Naurun tasapaino - Jakso 1: Kansallisteatteri

(Katso jakso Areenasta!)
(Katso ekstraklippi Areenasta!)
(Kuuntele Iikan ja Peterin podcast ykkösjaksosta)

Ensimmäisenä kuvauspäivänä sanoin tuottajalle että josko meikä sitten ohjelman ulostullessa julkaisee journaalia tästä, hän nyökkäsi hyväksyvästi. Tuon päänliikkeen takia tässä nyt kirjoitellaan, vähän niin kuin olisi tullut luvatuksi jotain. Väkisinkin sitä miettii, että ehkä olisi holokaustiltakin vältetty jos ei olisi Adolfille tietyssä kohtaa leukaa nytkäytetty. Vaan hyvähän tämä, että muistoja raapustaa. Ainutkertainen homma ja kaikkea. 

Mitenkä meikä tähän sitten pääsi? En tiiä. Hain viime vuonna, olin varasijalla jos joku peruu, harmiinnuin kun kukaan ei (yllättäen) jättänyt välistä - ollen toki samalla iloinen kamraattien menestyksestä, hienoja tyyppejähän se oli ykköskausi väärällään. Kakkoskaudesta ilmoitettiin, tein hakemuksen jotenkin puolivillaisesti - kai takaraivossa oli se suomalaiselle tuttu ajattelumalli, että jos minä vasurilla pikku nousuissa vippaan niin ei sitten muka harmita kun tikan kaari taittuu liian aikaiseen ja seiskaksi löpsähtää heitto. Karsintakeikka oli Jyväskylässä, meikä kuumeessa, jännitystä ei rungossa juurikaan ja semmonen meininki, että kunhan nyt saa jutut ulos ja suoritussulan päähineeseen. Lähtökohtaisesti vaisua omaa tunnelmaa pahensi vielä se, että Päivi kävi ennen meikäläistä takomassa sellaisen pommituksen kehiin, että Dresdeniä olisi pitänyt seuraavaksi yleisölle tarjota - eikä siihen riittänyt se viimeinen ropassa jäljellä ollut rahje. Kun tuottaja sitten soitti Lappeenrantaan matkalla olevaan junaan, minun piti varmistaa neljä kertaa luurin päähän että tämä on totta ja olen mukana. Oli se.

Ainutkertainen homma. Ja ainutkertaista on ollut myös kisaa edeltävä koomikkoautismi. Humoristislangissa tällä viitataan keikkaa edeltävään jännityksen aiheuttamaan epäsosiaaliseen tilaan, jossa arvon vitsitaiteilija linnoittautuu päänsä sisälle ja reagoi kaikkiin muihin kuin päihteiden tarjoamiseen liittyviin sosiaalisiin ärsykkeisiin pääsääntöisesti murisemalla ja puristelemalla kiveksiä (ei aina omia). Toisin sanoen jännittää niin paljon, että toinen aivolohko on koko ajan Narniassa. Vaan että se kestää monta päivää, useamman viikon, kun jännittää niin paljon, oli uutta. Aina välillä pää molahti reaalimaailman pintaan lailla juoksuaan hyrisevän hylkeen kuupan (paitsi että hylkeet eivät juokse - jos kissoilla on  juoksuaika niin onko hylkeellä sitten uintiaika? Paitsi että ihan hölmöksi menee jos ala-asteikäisille tuollaista terminologiaa tuputtaa. Viisastelevat sitten baarissa että hylkeet ui ainoastaan silloin kun niitä panettaa ja muuten laiskasti kelluvat eivätkä yhtään ropoa laita saimaannnorpan suojeluun kun halveksivat tuollaista ainoastaan nussimahimon liikkeellepanevaa reliikkiä vaan ostavat sillä lisää valkovenäläisiä joilla pilaavat elämänsä.). Mutta valtaosa ajasta meni kallobiljardia pelatessa.

Keskiviikkona On the Rocksin keikan jälkeen ei meinannut tulla uni. Sikäli sama homma kuin valtaosana edeltävistä öistä. Minusta on ihan helevettiä se että on olemassa laitos josta pitää kirjautua ulos keskipäivään mennessä ja sitten hohtaa pimeässä unettoman silmään säälimätön digitaalitaulu, joka laskee tunteja pois levosta. Ja kun viimein lupsahtaa mieli ja antaa luvan irrottaa, niin tulee takavasemmalta hiljainen tieto: mutta niin, aamupalalle jos meinaat ehtiä etkä halua juoksemishiessä nauttia aamupalaksi energiajuomaa ja lisäainepullaa asemalaiturilla niin tosiasiassa unta on kaksi tuntia vähemmän. 

Aamulla kulutin vaatteiden valitsemiseen enemmän aikaa kuin koko tänä vuonna yhteensä enkä ollut pätkääkään tyytyväinen, maha vitutti ja suklaa oli loppu (kuvaillessani kahdelle naisihmiselle tuntemuksiani kuvauksista molempien keskeinen viesti oli se, että vaikka en voittaisikaan niin voitan siinä mielessä että opin ymmärtämään vastakkaista sukupuolta paremmin). Aulassa kolmen oululaisen läjä täydentyi ruotsalaisella Jannella ja laputettiin Rautatieasemalle ison kyltin alle käskyjen mukaisesti pällistelemään. Sieltä löytyi tuotannon poppoo, seistiin ringissä kuin teinit tanssilattialla ja odoteltiin - ei ollut viimeinen kerta kuvauksissa kun tekemisen rytmistä tuli SA-INT mieleen (tosin näillä juttuja kertoessa baaripöydässä mielenkiinto säilyy 2,5 sekuntia inttitarinaa pidempään, mikä on piparinpaiston kannalta merkittävä etulyönti). 

Määränpää saavuttui yllättävän helposti, sillä naapuria kauemmas ei tarvinnut lontsia. Kansallisteatterin isoon saliin käveltiin pari kertaa ja kuvattiin eri viisillä, sen jälkeen Sanna kertoi meille tehtävänkuvauksen. Aiheeksi paljastui Kansallisteatteri. Reagoin tietoon kirjoittamalla muistiinpanovihkooni "No voi nyt kyrpä".

Sen jälkeen kaikki onkin enemmän tai vähemmän sekavaa puuroa (on muuten ihan tarpeeton lisä tuo "sekava" tuossa. Niin kuin olisi olemassa organisoitunutta puuroa. Tai onhan sitä. Sitä sanotaan viljaksi. Siinä pysyy voisilmä huonosti. Etenkin jos tuulee.). Ekana päivänä tutustuttiin tiloihin ja ihmisiin, kuvattiin haastatteluita. Ja käveltiin. Kävelyn kuvaamista on tv-tuotannosta noin 96,58 prosenttia (paitsi jos Sormusten herraa kuvataan niin sitten laitetaan kaksi prosenttia vielä lisää. Ja Stephen Hawking-dokkareista vähennetään saman verran.). Tarmo-näytelmä näytti jo syntyvaiheissaan sen verran hyvältä - Varis puristi lavalle monta tinktuuraa aitoa suomalaisen miehen ahdistusta - että suosittelen perstuntumaltani lämpimästi.

Oikeastaan jo kuvausten alkuvaiheissa nakkasin jutuntekopaineet nurkkan ja keskityin pelkästään elämään ja olemaan tilassa, kuuntelemaan ja vastaanottamaan dataa - ne huumoripalat kyllä kuplisivat keitoksesta esiin kun olisi aika. Taktiikka osoittautui hyväksi, pystyi keskittymään informaatioimurointiin ja juttuja alkoi myöhemmin plopsahdella esiin sillä herkkyydellä kuin syksy nostaa madonlakin varrelleen. Haastattelussa näyttelijän ja ohjaajan kanssa tuntui tunnelmaruuvi kiristyvän hippasen, kun tiedustelin että pitävätkö näyttelijät stand up-komiikkaa taiteena. Hiirihaukankin kadehtimien kaartelujen jälkeen vastaus kuului, että onhan se urheilukin kulttuuria ja koomikkokollega totesi, että onhan traktorilla ajaminenkin taidetta kun tekee tarpeeksi hyvin. Lienee vähättelyä sanoa, että vastaukset eivät minua ihan tyydyttäneet. 

Illalla töllöttämään Laura Ruohosen ohjaus Luolasto. Meikäläisen kuva teatterista - että eiralainen mummo kietaisee työttömän puuhkaksi kaulaan ja lähtee katsomaan köyhien hippien hikoilua - muuttui nopeasti. Kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiähän Kansallisteatterissa näki. Siis kaikenlaisia ja kaikenikäisiä valkoisia. 

Aamulla pistin päälle saman paidan kun tajusin etteihän hiki haise kameroille. Tutustuttiin tarpeistoon (joka siis ei ole hyllytettyjen kakkojen osasto vaikka ala-asteikäinen tuon tulkinnan nimestä tietenkin tekee) ja lavasteisiin ja teknisiin härveisiin. Lounas syötiin Peterin kanssa Everestissä, nepalilainen ei petä (paitsi kukkotappeluissa saattaa kyllä laittaa sinut veikkaamaan väärää tirppaa, ole skarppina). Loppuiltapäivä kului haastatteluita odottaessa ja timelapsea kuvatessa - hauska puoli tosi-tv:n tekemisessä on se, että tekemisen kuvaamiseen kuluu enemmän aikaa kuin itse tekemiseen. 

Raatona lentokenttäbussiin, lentokentällä ylihintainen kalja. Ärsyttävän aggressiivinen kauppiaanretku tyrkytti solmionsa yltä minulle Mastercardia. Kun sanoin että se on liian kallis, hän sanoi että läheisessä kahvilassa pulla ja vesi maksavat melkein saman verran. Sanoin että niinpä, kuka hullu syö pullaa lentokentällä (ja jos malttaa välttää kaksi pullaa niin saa kaljan). Vessassa mieskaksikko puhui huolestuneeseen sävyyn Ukrainan kriisistä ja Natoon liittymisestä - ei meitä kuulemma kukaan auta, jos Putin tuosta rajan yli tulee. Pippeli vielä kourassa arvelin, että jos niillä tosiaan siellä Venäjällä on valtionvelasta pula, niin tänne vaan. Paitsi ettei taida olla.

Paukutusjengin keikan päätyttyä kävelin yksin puistoon ja istuin penkille, selän takana loimotti ruosteinen Mars ja kaupungin yllä kellui kaasujätti Jupiter, päässä surisi ja sielussa hyrisi. Oli hyvä olla. Kömpiessä peitto-onkaloon alkoi kuula päristä - makasin pimeässä peitonmutkassa puoli tuntia juttua älypuhelimeen tähläten, haptisen palautteen puute pistää sielun pimeimpään syvänteeseen. Tulevaisuuden ihminen saattaa päästä nettiin nanosekunnissa mutta kirjoittaa pelkästään hymiöillä.  Materiaalia syntyi niin paljon, että se tuntui melkein huijaukselta. Tätä vissiin tarkoitti Teslan Nikolai, kun kertoi olevansa vain kanavointiväylä jostain muualta tuleville ideoille. Paitsi että Tesla ei kirjoittanut pilluvitsejä.

Ylen ystävällisesti tuottajat mahdollistivat Helsinkiin lentämisen jo maanantaina. Päivin kampetta taottiin koko matka sitä tahtia, ettei neidin tavara ole saanut tuollaista kyytiä sitten teinikesien, Peter antoi laskeutumiselle arvosanan. Hyvä tuli molemmista. Teemu tuli hotellille, käytiin Kampin thaimaalaisessa syömässä Janne völjyssä, puikoilla tahti on sopiva eikä ähky ehdi. Vessan edessä mies harmitteli ettei ehtinyt ovenaukaisuvaihdolla sisään, ei kuulemma haluaisi maksaa euroa kun on niin huono näkö. Kohteliaisuuttani jätin syy-yhteyden kyselemättä. Hotellilla palloteltiin Jannen huoneessa lisää. Janne on ehkä maailman mukavin ihminen. Peili teki sateenkaaren eteiseen. 

Illalla uuden materiaalin testausta Oulunkylän Janossa. Bussissa tyttö neuvoi oikean kohdan ja pyysi venyttämään illan alkua jotta ehtisi mukaan. En tiedä ehtikö, mutta ainahan nainen pyytää venyttämään jotta ehtisi itsekin. Ja kun on ehtinyt, niin paikat kuivuvat eikä enää kiinnosta. Vaikea tehdä oikein. Klubi oli hyvä ja Teemu teki tärkeät kaverisuosinnat, pääsin päättämään illan ja meni kyllä helvetin kovaa - nyt viimeistään tuli varmuus omasta materiaalista. Ei kusta päähän vaan loputkin kuset pois housuista. 

Nukuin yhtä huonosti kuin edellisinä öinä, puolen päivän maissa lontsittiin Kansallisteatterille. Päivä voi alkaa huonomminkin kuin Krista Kososen näkemisellä (paitsi jos Krista seisoo sängyn yläpuolella irtileikattu jäsenesi kädessään). Kello taittui itsestään kohti kuutta, vuorottelin Super-Mario-Bros-3-PSP:llä-nollauksen ja setin pollaantakomisen välillä. Jännitys iski kroppaan puoli tuntia ennen klubin alkua, tanssi teknoa hetken ja lähti menemään.

Sen kummemmin en muiden esityksiä halua tässä ryhtyä analysoimaan, sen tehköön jokainen itse. Itse pääsin esiintymään viimeisenä kertakaikkisen lämpimälle yleisölle ja koska materiaalini oli omintakeista (tämä ei tapahdu todellakaan joka kerta, kuten tulevaisuus todistaa), ei tarvinnut jännittää päällekkäisyyksiä. Flow oli kohdillaan ja ainoastaan viimeisen jutun paska rytmitys oli harmitti. Ilman mitään egolisiä voi sanoa, että kyseessä oli yksi meikäläisen parhaista vitosista, päässä kristallisoitui lavalla se fiilis että miksi ylipäätään lähdin kisaan mukaan. Ja heti lavalta palatessa se, miksi karsastin osallistumista - lavalta tullessa on aivan helvetin kamalaa kun tungetaan kamera lärviin ja kysytään, että miltä nyt tuntuu. Yleisimmin kun tuntuu siltä etten halua puhua en kenellekään. Nyt ymmärrän täysin, miksi huippu-urheilija loistaa paitsi lajissaan myös ympäripyöreiden puhumisessa Ylen tuulisuojalla varustettuun mikrofoniin. Höpöttää hetken niitä näitä niin saa sen jälkeen olla rauhassa.

Luojan kiitos todellisuudentajuni oli sen verran kohdallaan, että myös tuomarit olivat onnistumisestani samaa mieltä ja minut valittiin jakson parhaaksi. Ja kuten luonteenlaadulleni sopii, tieto oli kertakaikkisen hämmentävä ja ahdistava. Miten niin paras? Mitä siitä voi sanoa? Tuomaripäätöksen jälkeen kädet eivät heiluneet tuuletuksesta vaan hämmennyksestä. Sekavaa fiilismattoa tomutti entisestään se, että hyvä ystävä Peter joutui pudotusuhan alle. Tunnelma bäkkärillä vapautui, kun koko konkkaronkka marssi takaisin eikä ketään pistetty maitojunaan - tässä lyhyessä hetkessä näkyi kauniisti se, että toisia vastaan kilpailemista tärkeämpää meille on se, että kaikki onnistuvat. 

Kaislassa purettiin fiiliksiä kahden oluen verran, jalluprikan jälkeen käveltiin Henricin kanssa asemalle ja syötiin kylmät makkaraperunat. Arimo ja Peter myllersivät huoneeseen yhden maissa, pyysivät bileisiin, uskoivat kahdennentoista ein kohdalla. Ennen tajunnan sammumista päässä pyörivät ajatukset. Jukka Puotila kehui tänään meikäläisen komiikkaa. Eipä sitä olisi penskana arvannut, kun poikaporukalla räkätettiin Lihaksia ja Luoteja -sarjan Perverssin terroristin äärellä. 

Maailma on monestakin kohtaa ihmeellinen paikka. 

Nousevan komiikan festivaalit 2014

Viime vuonna pidettiin ensimmäistä kertaa Tampereella Nousevan komiikan festivaalit.

Käkätyskekkereiden idea on helvetin hieno: otetaan samalle viikonlopulle läjään kolmisen tusinaa kotokomiikan potentiaalista puskijaa, pistetään heät klubeille ja tuottajat yleisöön, rakennetaan vimosen päälle näytön paikka. Ja koska Tuomisen Tommilla, Haustolan Tomilla ja Syrjän Antilla on takin sisällä muutakin kuin turvonnut ego ja eilisen krapulan viipyilevä haju, festarit toimivat myös käytännön tasolla - viime vuonna melkein jokainen klubi oli loppuunmyyty. Ihmisiä selvästi kiinnostaa lärvien ja stoorien tuoreus ja kun Tampesterin trio pisti koko osaamisensa hyvän paketin sitomiseen, niin helevetin hyvähän siitä tuli. 

Perjantaiaamuinen otsan kurtistelu ei siis johtunut määränpäästä vaan koomikolle ruokottoman aikaisesta ylösponkaisusta (kello kahdeksan). Päivin ajohanskat hallinnoivat sportti-Opelin koivukujalle, moottoritien rampille ja Jyväskylään johtavasta liikenneympyrästä vasemmalle. Istuin Pulkkilaan asti takapenkillä, yritin etsiä rakennuksen kyljestä geokätköä vaan hoksaamatta jäi. Hännilänsalmella söin aivan kelvollisen Scanburgerin pitakebapin ja kävin vastapäisellä harjulla toista kätköä etsimässä, tällä kertaa löytyi. Huuhtelin käsiä viilenevässä järvessä, rannan kivistä jotenkin näki ettei kesästä nyt niin pitkä aika ole. 

Johannan luona ehti istua kahvin verran, sitten kaksvitonen vei minut ja Tommin keskustaan. Päivi jäi, Peter oli lähtenyt jo aiemmin. Peter elää keikkamatkoilla täysin omassa rytmissään koska siihen on mahdollisuus, kotona marssitahdin takoo kaksi pientä lasta. Syksyn alkamisen hoksasi siitäkin, että puhelimeen ilmestyi noin viiden minuutin välein jotain stand upiin liittyvää. Tuomisella ei ollut huonekaluja mutta sauna oli lämmin. 

Lompsimme kolmeen ukkoon Teerenpeliin ja tiirasimme ensimmäisen esityksen. Vähän oli yleisössä vaisua eikä homma ihan liitoon lähtenyt, mutta tasaista oli silti tekemisen laatu. Tiiä sitten jännittikö jengi tuottajien läsnäoloa, kun vähän oli sellaista varman päälle pelaamisen makua. Toisessa klubissa oli samanlainen tunnelma ja sitä jäi illanpieleen sitten vähän miettimään, että mistä moinen johtuu. Kaljalasia kaljalasin perään ja keskustelun kiihdyttämistä, pohdimme bäkkärillä kilpalaulannalla että miten voisi vielä edelleen Suomi-komiikkaa tällä tasolla kehittää. Omaperäisyyttä on ja erilaista tyyppiä ja hyvää lavaesiintymistä, ehkä eniten kehityskohteena on kirjoittamisen tekninen taso. Sukulaiskääntöjä ja peruspillunvonkuutarinaa on aika paljon kehissä, terävämpää ja äkkiväärempää näkemystä jäin itse kaipaamaan. 

Ja tähän väliin on sanottava, että yleisesti ottaen nousevan komiikan taso on Suomessa helvetin korkealla, kun tällaisiin lillukanvarsiin tartutaan. Pointtina ei ole arvostella, vain pohtia että millä mentäisiin vielä pidemmälle. 

Joonatanin ja Tommin kanssa irtautuminen noin kahden maissa, Tammelan torilta lihapiirakka ja suklaalevy joka maistui kahden palasen verran, parvekkeella tiukkaa keskustelua Jurassic Parkin edelleen vaikuttavista efekteistä (robotit ovat se juttu, ei todellista fyysistä objektia koskaan voine tietokone korvata) ja sisällä Tähtien sodan insestisivujuonteen omituisuudesta. Joonas ja Tuominen ilmestyivät kämpille, neljään asti myllyt kävivät ja sitten iski uni. Mietin ennen nukahtamista että jos minä nyt unissakävelen parvekkeen reunan yli niin kaikki pitävät itsemurhana koska muitakaan todisteita ei ole. Hermostuneena varmistin, että onhan ovi varmasti kunnolla kiinni. Aamulla Tuominen kysyi, että onko sinulla sitten tapana kävellä unissasi. Vastasin, että ei. Ei neuroosi tarvitse tosiasioita kuin mausteeksi. 

Viisi miestä nousi vaivoin jaloilleen kalusteettomassa asunnossa ja vaappui Aamuruskoon erinomaiselle kahville. Outlet-myymälästä löysin tuparilahjaksi Tony Halmeen runokirjan (vitun härski jätkä, ottanut "Kun sinä tuijotat kuiluun, kuilu tuijottaa sinua" -ajatelman itselleen ilman mitään porstuaa) ja Aasia-marketista M150-energiajuomaa. Olin luullut että sitä ei saa tuoda Suomeen koska se sisältää niin paljon energiajuoman aineksia että se luokitellaan täällä huumausaineeksi. Harvemminpa ne reissussa kuullut urbaanilegendat loppuun asti kestävät. Setin rakennus ja Pancho villan wingsit. Kyrvän tempun olivat tehneet ravintelissa: vesikannu on pöydällä ansana ja jos siihen tarttuu, niin lasku lihoo. Oli pakko sen verran vittuilla että paljonko on ketsupin hinta ja haarukoiden vuokra, onneksi harjoittelija oli juonessa mukana ja tajusi ettei kritiikki ole kohdennettu hänelle. 

Hällän teatterinäyttämöllä klo 18 alkaneessa klubissa oli hieno energia ja helvetin hauskoja esityksiä. Paria tuntia myöhemmin Teeressä ei ollut ihan niin kova meno, sen verran ehdin sivusilmällä seurata kun omaa keikkaani murehdin. Oli jotenkin pää niin täynnä komiikkaa, reissun väsy ja pitkä aika omasta edellisestä HL-spotista että tuumin väkisinkin, että tuleekohan tästä mitään. Ja kun Oulun komediapatterin vuoro lauteilla koitti niin muilla tuli mutta minulla oikein ei. Siis nauruja tuli ja aplodeja, mutta itse olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Olin jotenkin keskittymätön ja rytmi haki paikkaansa koko ajan. Välillä mentiin liian kovaa ja välillä taas jumituttiin tasapaksuun maastoon. Tuli myös kilahdetuksi heklerille oikein kunnolla, ei saisi lavalla mennä hermot mutta meni, vitutti se jatkuva mölinä niin paljon (onneksi yleisö oli puolella, muuten olisi ollut katastrofi näpeissä). Epätasaista, epätasaista, jonkin uuden tuntua. Omituinen keikka. Mietin välillä lavalla ollessani että nyt tämä homma on ehkä menossa uudelle tasolle, hetkittäin taas oli päässä ajatus ettei tässä ole mitään järkeä ja lopetan. Hyvä. Näiden fiilisten ja tällaisten keikkojen jälkeen homma yleensä nytkähtää eteenpäin.


Loppubileissä olin vaisulla tuulella oman vetoni vuoksi, onneksi paikalla oli monta kollegaa jolta sai hyvää näkemystä hommaan. Ja kyllähän se apina selästä irtosi viimeistään Hankosen saunaseuratarinoiden myötä. Hetken vielä nautin siitä että tämä omituinen ja rakas perhe - täysin kaikesta kyräilystä vapaa ja toisiaan tsemppaava, mikä on jopa komiikkamaailmassa harvinainen homma - oli yhdessä, kahden aikaan kävelimme Tommin kanssa poispäin kaupungista taskulamppu nurmikkoa valaisten.