Naurun tasapaino on loppu

Olin toissaviikolla jotenkin ihan kujalla. Hukassa, sumussa, jengalla. Ihmettelin vähän että mikäs tämä nyt. Kyllähän tässä työteliäs syksy on alla ja ressiä remeleissä, mutta fiiliksessä oli jotain muutakin. Luopumista. Vähän kipeää. Melankoliaa, vähän kuin joku olisi yhtäkkiä lähtenyt pois. 

Sitten luin Matti Patrosen FB-bloggauksen ja hoksasin. Naurun tasapaino. 2,5 vuotta olin päästäni kiinni tuossa ohjelmassa. Pitkä projekti, joka nappasi mielenkiinnostani kiinni heti ilmestyttyään huudeille eikä hellittänyt ennen kuin kun homma oli kokonaan ohitse (eli toisin sanoen neloskautta ei ole tulossa, ainakaan ihan hetkohta). Että se on nyt sitten loppu. Konfetit lakaistaan pois ja vitsikynään loksautetaan korkki. 

Sellainen on päättymisen mekaniikka maailmassa, usein. Päättymiset, erot ja kuolemat ovat monelti äkillisiä. Ihmismieli ei oikein tunnu hyväksyvän luonnossa yleistä menettelytapaa, jossa ensin jokin elää kauneinta kukoistustaan ja lakastuu heti seuraavana päivänä. Sudenkorennot ja koirasmuurahaiset eivät tästä harmistu, mutta isoaivoisen apinan osa on toinen. 

Siksi ajattelin kirjoittaa Naurun tasapainosta. Ei tämä mikään muistokirjoitus ole - uskon formaatin vetovoimaan edelleen ja siihen, että jossain vaiheessa kilpailu palaa töllöttimiin - vaan jonkinlainen...jäähyväispuhe läksiäisiin, ehkä. 

HAKU

Ekan kerran Naurun tasapainon haku tuli auki syksyllä 2012. Elämässäni oli muuttunut kaikki - ihmissuhteissa myllersi, opiskeluajan loppu oli lähellä, komiikka murroksessa. Vanhojen kuvioiden jäädessä taakse etsin nälkäisenä uusia mahdollisuuksia. Yksi oli Naurun tasapaino. 

Tein karsinnoissa helmikuussa hyvän keikan. En päässyt mukaan. Ei paljoa lohduttanut se, että tuottajamme Markku soitti minulle ja kertoi minun olevan varasijalla jos joku peruu. Kukaan ei perunut, koska kukaan ei ollut pösilö. Harmistuin ja vittuunnuin. Turhautti. Jopa niin paljon, että jätin ohjelman pitkälti katsomatta. En siksi että se olisi ollut hanurista vaan siksi, että minua harmitti etten päässyt mukaan. Vähän kuin olisi katsellut kavereiden lomakuvia reissulta johon ei kelpuutettu matkaan. 

Seurasin kuitenkin sen verran systeemiä että hoksin formaatin onnistuneeksi ja arvelin toisen kauden olevan tulollaan. Halusin mukaan, ehdottomasti, mutta takinvuoriin oli jo tarttunut ripaus kyynisyyttä. Suojauduin siltä varalta etten pääsisi mukaan ja suhtauduin koko hakuprosessiin jotenkin ylimalkaisesti. Tein karsintakeikan kuumeessa, hankalassa spotissa ja yleisesti ottaen täysin seiskan tasoisesti. Siksi olin niin häkeltynyt, kun matkasin tammikuussa 2014 Lappeenrannan festareille ja Markku soitti kertoakseen, että olin mukana. Varmistin asian noin kahdeksan kertaa, koska olin niin yllättynyt ja koska olen niin neuroottinen ihminen. 

Lähtiessäni kisaan minulla oli vain yksi tavoite: älä putoa ensimmäisessä jaksossa. 

KUVAUKSET

Naurun tasapainon kakkoskauden kuvaukset alkoivat Kansallisteatterilla 2014 maaliskuussa. En pudonnut ensimmäisessä jaksossa. Minut valittiin jakson parhaaksi onnistujaksi. Se ihmetytti. Mukana oli kuitenkin niin kovaa kaartia, luunlujia ammattilaisia ja minä dallaskainaloisena höttöhousuna välissä. Kisan kuluessa huomasin pärjääväni ja sain itseluottamusta. Valkeakoski-jakson jälkeen huomasin, ettei minulla ole aikaa murehtia siitä, toimiiko matsku vai ei, koska se aika on matskun tekemisestä pois. Loputtoman hienosäädön sijaan aloin vain tehdä. Sillä sai hyviä tuloksia. Pääsin finaaliin. Muistan hyvin sen hetken kun minä, Tomi ja Jussi istuimme yhdessä Kalasatamasta startanneeseen metroon ja tuijottelimme toistemme naamoja ihan paskana ja lopussa. Olimmeko onnellisia saavutuksesta? Itse muistan vain äärettömän väsyn ja helpotuksen, herpaannuksen, ajatuksen että nyt otteen uskalsi vähäksi aikaa päästää irti. 

Suuri osa TV-kuvauksista on aika tylsää - kävelykuvia, kirjoituskuvia, fiilisten kertaamista, kuvituskuvia, voitteko vielä uudestaan mutta niin että et mene ihan eri kävelyrytmissä kuin muut. Mutta oli se siistiä silti. Luokkaretki. Hienojen koomikoiden ja huippujen tyyppien kanssa. Käytiin tutustumassa kohteisiin ja sitten annettiin yleisölle raportit niistä komiikkasettien muodossa. En minä äkkiseltään parempaa tapaa keksi kevättä viettää, mitä nyt tietysti sen kilpailuasetelman voisi aivan hyvin jättää veks. Mutta katsoja tarvitsee draaman ja ohjelma jännitteen. Parasta oli tavata ihmisiä ja saada kokemuksia - ennen kuvauksiin osallistumista en ollut ikinä kokeillut ilokaasua, ruokkinut laiskiaista tai ollut ADHD/ADD-jengin kanssa mökkitalkoissa. 

Ja satuin myös tekemään ohjelman kuvauksissa kenties parhaan keikkani, Savo-jakson tempaisun Pannuhuoneella. Parempaa paikkaa täysosumalle olisi saanut etsiä, sillä tuolla lavalla tein elämäni viidennen keikan ja varmistuin siitä, että tämä on justiinsakin se homma jota haluan tehdä. Kvanttisetti ei sikäli ole jäänyt systeemiin, sillä ei minulla ole tarvetta ylittää tuota keikkaa. Se oli sellainen kuin se oli ja muut keikat ovat muita keikkoja. Tokihan siitä osa porukasta innostui että nyt vietiin häkellyttävän pitkälle. Vietiin, juu, mutta ei sellaista välttämättä kannata kauheasti odotella yleiseksi tasoksi. Aikamoinen kulliparaati keikoilla kuitenkin kuullaan. 

(Jos kuvaukset kiinnostavat enemmän, niiden journaalia voi lueskella tästä).

OHJELMA ALKAA NÄKYÄ

Tämä oli outo vaihe - asia, josta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta. Päässä pyöri monenlaista. Mitähän ihmiset ajattelevat? Kuinka lihavalta minä näytän? Toimiiko matsku telkkarissa? 

Onneksi ekassa jaksossa pärjäsin, joten startti ei ollut hankala. Sain paljon hyvää palautetta. Läheispiiri antoi hyväksyviä ja kannustavia kommentteja. Se tuntui hyvältä. Tähän asti koomikkouraani oli monelta osin suhtauduttuepäluuloisesti siellä sun täällä mutta telkkari antaa monille sertifikaatin. Jos olet telkkarissa, et voi olla täysin perseestä, sillä perseestä olevia ihmisiä ei oteta telkkariin, tuntuu olevan logiikka. 

Jännästi tuli huomatuksi myös se, että myös televisiossa koomikko on yhtä hyvä kuin hänen viimeisin keikkansa. Valkeakoski-jakson räpellyksen ja tuomareiden eteen joutumisen jälkeen sosiaalisessa mediassa oli hiljaista kuin huopatussutehtaalla. Ihminen väistää epäonnistumista, muidenkin, enkä minä sitä henkilökohtaisesti ottanut. Osin olin kiitollinen tästä todellisuustarkistuksesta, sillä on läksyjä joita ei voi kerrata liian usein. Ja "Katoavaista on mainen kunnia" on yksi niistä keskeisimmistä. 

Ihmiset alkoivat tunnistaa ja tulivat juttelemaan. Oulussa komiikkaa tekevänä miniminijulkisenahahmona siitä oli saanut esimakua, mutta ei siihen oikein totu. En ole tottunut vieläkään. Minusta se vain tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että joku voisi olla ehdottoman kiinnostunut puhumaan MINUN kanssani. Minähän olen se outo jäbä joka bongaa lintuja eikä osaa puhua tytöille. 

Tosi moni kannusti ja toivotti tsemppiä jatkoon. Se oli hienoa. Pelkäämiäni negatiivisia kommentteja ei näkynyt juuri missään. Kukaan ei pysäyttänyt kadulla ja kertonut minun olevan ihan paska. 

Mitä lähemmäs finaali tuli, sitä kovemmaksi kävi paine. Joka päivä pahemmaksi. Ihmiset vakuuttelivat minulle, että voitat varmasti. En kuunnellut heitä yhtään. Annoin paljon haastatteluita. Ilmassa oli hypeä. Olin huomaavinani, että nyt tämä homma taitaa lähteä isommalle vaihteelle, mutta en kiinnittänyt ajatukseen paljon huomiota. 

FINAALI JA SEN JÄLKEINEN AIKA

En ole koskaan jännittänyt yhtään stand up-keikkaa samalla tavalla kuin Kansallisteatterin finaalia. Iso lava, live, iso yleisö, legendaarinen näyttämö, kaikki. Ja se myös näkyi. Tein erittäin keskinkertaisen keikan, rytmi katoili ja ajatus pätki. Siinä vaiheessa kun seisoimme Jussin kanssa kaksissa tuumin yleisön edessä, olin täysin varma siitä että Jussi voittaa, koska Jussi oli tehnyt niin kovan keikan. 

En koskaan kuullut sitä, kun Sanna sanoi nimeni julistaessaan voittajan. Maailma jotenkin kiertyi yhden pisteen ympärille. Seisoin, katsoin hurraavaa yleisöä, en tajunnut mitään, meteli oli niin kova ettei mitään ääniä kuulunut. Vasta kun Sanna kääntyi ympäri ja halasi minua, tajusin että okei, taisin voittaa. Seuraavana aamuna olin krapulassa aamutelevisiossa. Harvalla haastateltavalla siellä on ollut sekä appelsiinimehulasi että vesilasi. 

Homma läjähti yllättävän isoksi. Tuntui, että joka toinen lehti halusi kirjoittaa, tuntui että kaikki halusivat minut firmakeikalle (usein myös ottamatta selvää millasita komiikkaa teen), jokainen halusi onnitella ja kehua. Työtilanne lähti nousuun: syyskuussa tein yhden rahakeikan, marraskuussa 28. 

On vaikea kuvailla sellaista elämänvaihetta, jossa kaikki on koko ajan ihan helvetin siistiä ja samaan aikaan äärettömän raskasta. Nautinnollista tuskaa vai päinvastoin? Kaikki tuntuivat haluavan jutella. Se oli kivaa mutta välillä piti annostella sosiaalinen energia millilitran mitalla, että jaksoi koko päivän läpi olematta kellekään kyrpä. Koska eihän sitä saa olla kenellekään ilkeä siksi, että itseä väsyttää. Aina en onnistunut, se harmittaa vieläkin joskus. Anteeksi. 

Yritin olla kelaamatta liikaa ja tein vain keikkoja. Onnistuin puolittain pitämään homman näpissä: kaikki keikat tuli tehdyksi puhtain paperein, mutta jouluksi iski pieni burnout. Otin Kuusamoon lomamökille mukaan tähtikaukoputken, pelikonsolin ja läjän kirjoja. Eniten aikaa vietin pimeässä huoneessa kattoon tuijottaen ja miettien että ei vittu, ei vittu. 

Talveksi toivuin ilman laitoksia tahi nappikuureja. Hype ja meininki hiipuivat jouluun mennessä ja tammikuussa television täyttivät uudet lärvit. Hyvä niin. 

KIERTUE

Helmikuun lopulla minä, Jussi ja Tomi lähdimme Suomen-kiertueelle. 33 paikkakuntaa ja 35 keikkaa 2,5 kuukauteen. Ei mahdoton rypistys mutta kohtuu kova tahti silti. Meillä oli suunnitelmia kiertueen varalle - videoproggista ja uuden materiaalin kirjoittamista. Emme ehtineet emmekä jaksaneet tehdä mitään muuta kuin olla kiertueella. 

Kiertäminen on rytmiltään outoa touhua. Jokainen päivä on periaatteessa samanlainen. Ajetaan kohdekaupunkiin. Etsitään keikkapaikka. Pystytetään lavalle rollupit ja testataan äänet. Venkoillaan bäkkärillä tunti. Tehdään keikat. Tavataan ihmisiä keikan jälkeen. Puretaan kamat. Ajetaan pois kohteesta. Mietitään saako mistään ihmisten ruokaa. Majoituksessa tuumitaan, että juodako vai ei. Nukutaan liian vähän ja seuraavana päivänä sama ralli uusiksi. 

Oudointa oli huomata, että rutiineja kehittyi myös lavan ulkopuolelle - esimerkiksi valokuvaussessioissa meille kehittyi aika lailla vakiovitsit, joita kerroimme paikasta toiseen. Koomikko ei useimmiten osaa olla olematta koomikko. 

Olen erittäin tyytyväinen ja jopa vähän ylpeä siitä duunista, jota teimme. Haluttiin toteuttaa ihmisille viimeisen päälle tehty show. Oli headsetit, yhdessä tehtävä lopetus ja ihmisten tapaaminen keikan jälkeen - Jussi oli jopa tuumannut helvetin tarkkaan, millaista taustamusiikkia kannattaa soittaa tauoilla. Minäkin otin homman siinä määrin tosissaan, että pidättäydyin Taide-Iikan ideoista tehdä vähän kokeellisempaa matskua kiertueella - toimitin vain joka ilta yleisölle parhaan mahdollisen materiaalin mitä minulla oli enkä lähtenyt säätämään. Siinä kyllä kehittyi esiintyjänä, paljon, kun ei runkannut koko ajan matskua edestakaisin. 

Kiertue teki meistä ystäviä. Kuten arvata saattaa, huumori vääntyi niin sisäpiiriin että sitä vapaamuurarikin jo vähän kavahtaa. Nähtiin paljon hienoja paikkoja, naurettiin älyttömät määrät. Ja kuunneltiin yllättävän paljon Cheekkiä. 

En selitä. Sisäpiirihuumori. 

DUUNIIN TUOTANTOON

Naurun tasapainon tuottaja Markku oli jo keväällä uhitellut, että haluaa minut seuraavaan tuotantoon töihin. Minun pitäisi kuulemma värkätä NT:lle menestyksekäs some-kampanja. Ei minulla mitään käsitystä ollut, miten sellainen tehdään, mutta sehän työssä kiinnosti. 

Yleä dissataan aina ihan hitosti. Totta kai, koska se on verorahoilla maksettu ja suomalaisille verorahojen käytöstä nillittäminen on suosituin harrastus heti lottovoiton odottamisen jälkeen (tietyssä mielessä olemme hyvin paska kansa). Mutta vaikka tämä kehu johtaakin nopeasti itseeni, silti on pakko antaa kiitosta: Naurun tasapainon porukka tajusi ensimmäisten joukossa Suomessa, että jos haluaa some-markkinointiinsa hauskaa sisältöä, kannattaa palkata ammattikoomikoita tekemään sitä. Halusin aisaparikseni Haustolan Tomin, joka on kirjoituskamraattina ykkönen ja hiton hyvä jäbä tekemään duunia. 

Alussa käsissämme oli vain hahmoton möhkäle marmoria, jota ruvettiin takomaan. Ihan jullilleen ei joka taltanveto mennyt, mutta keskimääri hyvin. Kerättiin kahdessa kuukaudessa tuhansia tykkääjiä lisää eri someväyliin ja tehtiin satoja vitsejä. Muutama niistä oli jopa tosi hyvä. 

Duuni oli välillä raskasta, lähinnä siksi, että mitään aiempaa kokemusta ei ollut ja otin pyytämättä omille hartioille jonkin verran vastuuta kampanjan onnistumisesta. Reaaliaikainen seuraaminen ei helpota stressiä vaan lisää sitä kun koko ajan kyttää että tuleeko niitä tykkäyksiä. 

Toinen aspekti YLE-puuhissa oli radio-ohjelman tekeminen YLE Puheelle. Se oli siistiä, helvetin siistiä. Ensimmäiset radio-ohjelmat olen tehnyt systerin kanssa mankalla C-kasetille nauhoittaen noin kahdeksanvuotiaana ja ystäväni Jeren kanssa puuhailimme lukioaikana kavereille radiolähetyksen muotoon puettuja synttärionnitteluja. Ja nyt sitten pääsi valtakunnan verkkoon tekemään, ihan oikeasti. 

Eka lähetys meni juuri niin hyvin kuin sen voisi kuvitella menevän: hirveä jännitys, minibläkäreitä, rytmisekoilua, hakemista. Niin kuin olisi ensimmäistä komiikkakeikkaa tehnyt uudelleen - on käsitys hommasta mutta ei mitään käytännön taitoa sen tekemiseen. Onneksi ekassa lähetyksessä haastateltavana istui Teemu, johon luotin ja joka ohjasi venettä tiukoissa paikoissa. Jatkossa hommaan tuli rentoutta ja nautin. Oli hienoa puhua komiikasta syvällisellä tasolla niin monen eri ammattilaisen kanssa. Ja koska ainakin yksi kuulija kertoi ymmärtävänsä stand upia paremmin kuunneltuaan ohjelmaa, sen olemassaolo on ainakin ohuelti perusteltua. 

Kolmas roolini, hyvin pieni sellainen, oli toimia jonkinlaisena kaksoisagenttina tuotannon sisällä. Koska olin ollut ohjelmassa kilpailijana, pystyin keskustelemaan tuotannon kanssa siitä miten koomikot saattavat kokea tietyt ohjelmaa koskevat ratkaisut. Ja koska olin tuotannossa töissä mutta tiesin millaista kisaaminen on, pystyin myös pitämään yhteyttä koomikoihin ja kuuntelemaan heidän mahdollisia murheitaan, jotka tuotannon paineessa saattavat kasvaa melko suuresti. Arvostan Tasapainon tiimin tapaa ottaa koomikoiden näkemykset huomioon ja kuunnella niitä. Aina ei onnistuta sataprosenttisesti, mutta kaikki työryhmässä tekivät koko ajan parhaansa saadakseen ohjelmasta mahdollisimman hauskan ja koomikoille mahdollisimman paljon ruutuaikaa. 

Neljäs rooli tuli minulle vähän yllättäen. Tein lopputeksteihin omaa lyhyttä osiotani ja esiinnyin yhdessä semifinaalissa sekä finaalissa. Näitä hommia oli toisaalta helvetin hauska tehdä ja toisaalta ihan hirveää. Etenkin 20 tonnin shekki -sketsi Heikki Silvennoisen kanssa jännitti niin kauheasti, etten uskaltanut lukea sketsin käsikirjoitusta kuin vasta päivää ennen kuvauksia - olen lapsesta asti ollut kova Kummeli-fani ja mahdollisuus tehdä uudelleen klassinen sketsi Silvennoisen kanssa oli yhden unelman täyttymys. 

Teflon Brothersin kanssa tehtyä musiikkinumeroa jännitin vielä enemmän, koska nyt oltiin todella rajusti jo ulkona omalta mukavuusalueelta. Olin varma, että nyt tulee hirveä määrä paskaa niskaan. Ei tullut yhtään. Ei mitään. Tässä on opetus. Oma mielikuva tilanteen kulusta on yleensä 800 % pahempi kuin aktuaalinen tilanne. 

Tuotannossa työskenteleminen oli raskasta ja helvetin kivaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Vaikka kuka niitä muka vaihdossa ottaa? Ei ole paljon ilmoituksia lehdissä näkynyt. 

MITÄ JÄI KÄTEEN? 

Mitä jäi käteen? Kasvanut työtilanne, isompi preesens julkisuudessa, paljon seuraajia someen, taloudellisen tilanteen  kohentuminen, uutta yleisöä, läjä tuoreita juttuja, paljon työkaluja oman koomikonammatin kehittämiseen, kontakteja, tuttavia, ystäviä.  Uusia legoja (aika hienoja). 

Entä mitä menetti? Henkilökohtainen tila pieneni, terveys kärsi (painoa lisää se 12 kiloa ja stressi on kuormittanut nuppia), vapaa-aikaa on paljon vähemmän, stressin määrä on tuplaantunut, välillä ahdistaa olla julkisilla paikoilla, joskus pelottaa että joko on noussut kusi päähän, unettomia öitä, liian monta tuoppia kaljaa, tarpeetonta luonnon kuluttamista lentokoneella ja taksilla. 

Kannattiko? Totta helvetissä. Lähtisinkö uudestaan? Lähtisin. Puolivälissä kiroaisin että ei perse, taasko. Ja jatkaisin. 

On selvää, ettei urani olisi tällä hetkellä ollenkaan samassa pisteessä ilman Naurun tasapainoa. Olen sille paljon velkaa. Siksi tuntui myös hyvältä olla tuotannossa duunissa ja antaa takaisin. 

Sain itse ohjelmasta paljon, mutta vielä enemmän sai suomalainen stand up-kulttuuri. Naurun tasapaino teki stand stand up-komiikkaa tunnetummaksi Suomessa, toi lajille paljon uutta yleisöä ja nosti monia uusia koomikoita tietoisuuteen. Ja toivon mukaan hoksautti teeveetuottajia siitä, että aina huumoriohjelmaa ei tarvitse tehdä pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ja tekoviiksillä, vaan katsojien älyä voi aina välillä myös haastaa. 

KIITOKSET

Haluan kiittää ihmisiä Naurun tasapainon tiimoilta. Älkää suuttuko jos unohdan jonkun. Muistan sinut seuraavana hetkenä. 

Teemu haastaa ja rauhoittelee sopivissa vuoroissa, inspiroi eikä jätä ikinä pulaan. Sakari tarjoaa aina majoituksen, laittaa lämpimät voileivät uuniin ja nauhoittaa oleelliset tv-tärpit digiboksille. Tomilla on idea, aina aikaa kuunnella. Jussi pitää asiat liikkeessä, estää murehtimisen, karsii lahot oksat. Aatu opettaa vaatimista, aina voi saada aamun Hesarin. Oulun porukka - Päivi, Awe, Tommi, Matti, Peter, Efi - ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään. Eikä etenkään ilman sinua, Zaani. 

Janne, Arimo, Risto, Henric, kiitos kun olitte Luokkaretkellä mukana. Robert on maailman ystävällisin ja mukavin ihminen, Walamiehellä on aina yksi vitsi ja Tuomisen Tommin kanssa tuntuu olevan mahdotonta käydä huonoja keskusteluita. Ja kiitos tämän kauden Naurun tasapainon kaikki koomikot, oli ilo tehdä duunia kun tiesi sen antavan lisäbuustia noin taitaville ja innokkaasti duuniinsa suhtautuville koomikoille. 

Kiitos Juha ja Jari kun luotitte ja annoitte keikkoja. Kiitos Antti ja Anni kiertueesta ja Sanna siitä, ettei (liha)pää levinnyt enempää. Ja kiitos kaikki tuottajat, jotka ohjelman jälkeen otitte todesta ja annoitte töitä. Kiitos Toni, kun hoidat keikka-asiat ja siedät täydellistä ymmärtämättömyyttäni verotusasioissa. 

Markku on kenties maailman paras pomo - luottaa, vaatii ja ymmärtää. Taku huolehtii teeveessä esiintyvästä tarkasti. Miia tilaa aina liput kun pyytää, vaikka olisi vähän myöhässä. Kaisalla on näkemystä ja taito toteuttaa se. Erno härnää taidolla, osaa ohjata noviisin radiotyöhön ja omaa loputtomat määrät bändisidonnaisia anekdootteja. Roosa on paras työharjoittelija johon olen törmännyt. Teemu jaksaa hämmentää ja härvätä, mutta äijällä on aina uusia, hyviä ideoita. Kiitos Mika, Sakke, Ilari ja Tiina - kevensitte kuvauspäiviä merkittävästi. Ja kiitos Ilari, Liisa, Anna ja vierailevat tuomarit vaikean duunin hyvästä tekemisestä. Ja tietenkin Sanna, joka jaksaa aina olla ihku.

Kiitos kotoväki ja suku. Kiitos ystävät, kiitos Juoppojen askartelukerho. Kiitos Leea, kun olet ollut tukena ja pitänyt asiat pyörimässä silloin kun en ole jaksanut osallistua. Kiitos äänestäneille, kiitos yleisöille, kiitos sanaa levittäneille ihmisille, kiitos kriitikoille, kiitos jututtaneille. 

Kiitos. 

ENTÄS NYT? 

No eipä tässä mitään. Ihmeitä. 

Tehään pikkujoulukeikat ensin. Sitten pidetään joululomaa. Pelataan Star Wars: Battlefrontia  joulukuu. Aattona rakennan legoja ja uutena vuotena ostan liikaa raketteja ikääni nähden. 

Ensi vuoden puolella sitten? Teen keikkoja. Kirjoitan uusia juttuja. Kehitän oululaista komiikkatoimintaa Komediapatterin kautta. Pari Youtube-sarjaa starttaa. Pistän vireille uuden blogin. Menen kirjoittamaan ainakin yhteen telkkarisarjaan. Ehkä kahteen, jos kaikki menee hyvin. 

Huh. Tulipa tästä jotenkin kevyempi olo. 

Jes. Nähään! 

Älä ole perseestä - ohjesääntö pikkujouluyleisölle

Marraskuu on kovaa aikaa. Maassa jää, horisontissa pimeys ja radiossa Juice, katu täyttyy askelista. Aika moni niistä osuu miten sattuu, mutta kutakuinkin oikeaan suuntaan menee. Pikkujouluihin menee suomalainen, kun kalenteri näyttää näiden tiimojen tiimoja. 

Koomikolle marraskuu on mielenkiintoinen ajanjakso. Duunia on paljon, kun Suomi juhlii syksyn selälleen. Ja yleensä myös itsensä: tuskin missään yhteydessä näkee sen mittakaavan dokaamista ja känniperseilyä kuin katajaisissa firmakalaaseissa. Ongelmia tulee eteen yleensä siinä vaiheessa, kun tälle poppoolle pitäisi esiintyä.

Siinäpä sitä ollaan jännässä tilanteessa: pitäisi olla bileiden piristäjä eikä ilonpilaaja, mutta jälkimmäiseen se yleensä lipsuu. Pitää saada ihmiset kuuntelemaan, keskittymään, malttamaan toviksi kännihöpöttely. Ja juuri kun on ilta sitä varten tehty että päinvastainen olisi meininki, saisi vain dokata eikä fokusoitua jonkun kvasisyrjäytyneen höpinöihin. 

Mutta duunimmehan meidän on tehtävä, kun on kerran keikalle tilattu. Eikä muuten ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen poistunut keikkapaikalta harmistuneena: juuri kukaan ei känniltään jaksanut keskittyä esitykseen ja humoristi kuitenni maksaa firmalle jonnin verran - joskus virkistysrahakirstun voisi kipata suoraan kankkulan kaivoon, niin säästyisi vaiva.  

Siksi koomikoilla on marraskuussa niin kauhea stressi: edessä on iso määrä vaikeasti tehtävää työtä. Koska pelisääntöjä on vähän vaikea sisäistää äkkiä etenkin kun päässä on jo valmiiksi niin paljon kaikkea (yleensä kiimaa ja etanolia), niin ajattelin jeesata meitä kaikkia kirjoittamalla pikkujouluyleisön ohjesäännöstön. Tätä kun seuraa niin ai että kun tulee raikulia meille kaikille.

1. Älkää aloittako karaokea ennen koomikon keikkaa

Karaoke on...noh. Minun tulkintani mukaan japanilaisten kosto Hiroshimasta ja Nagasakista. Suomalaiset rakastavat karaokea. Suomalaiset rakastavat karaokea paljon, paljon enemmän kuin ketään koomikkoa ikinä. Keski-ikää lähestyvä pipopää ei aikuiselle naiselle pärjää. Siksi karaokea ei ikinä pistetä käyntiin ennen koomikon keikkaa, sillä kun humalaiselle suomalaiselle annetaan mikki, niin se on menoa. Sipilän leikkauksiin suomalaiset vielä lähtivät mutta tästä karaoke-edusta ei tingitä. 

2. Rytmittäkää keikka alkuiltaan, tylsään hetkeen ja ruokailuista sivuun

Ihan mahdotontahan se on esiintyä jos lautaset kilisevät, tarjoilijat hääräävät ja viinejä kaadellaan. Kun koomikko on lavalla, niin kaikki muu aktiviteetti pois, silloin on fokusoitumisen mahdollisuus. Alkuilta on parempi ajankohta kuin loppuilta, koska silloin ihmiset eivät ole vielä kovin päissään. Älkää jännittäkö sitä, jännittääkö jengi selvänä, se on koomikon murhe ja haaste ammattitaidolle. Jos oikein halajatte miettiä, niin laittakaa keikka heti jonkin tylsemmän ohjelmanumeron perään. Yleensä se on johtoportaan ihmisen puhe. 

3. Koomikko ei tarvitse apuasi

Firmakeikoilla koomikot jututtavat mielellään firman henkilöstöä ja improilevat näistä vitsejä. Se on hauskaa ja luo työyhteisöön hyvää fiilistä. Tästä kuitenkin moni saa sellaisen väärän kuvan, että koomikko jotenkin tarvitsisi apua yleisöltä. Ei tarvitse. Vastaat vain kun kysytään ja muun asiattoman huutelun voi säästää lakanakaupan kautta tehdylle Lahden-matkalle. 

4. Sinä et paranna esitystä

Toinen yleinen huutelijoiden harhaluulo on se, että he parantavat esityksen laatua. Aivan. Ihan kuten kesken leffanäytöksen huudettu "SAIPA" parantaa Schindlerin listaa ja lajitteluosaston Pekun haukkuminen homoksi rytmittää hienosti oopperaa. 

5. Kukaan ei ole kiinnostunut sinusta

Tämä totuus on useimmille huutelijoille vaikea niellä. Mutta tyly tosiasia on se, että ketään ei oikeasti kiinnosta koomikon keikan aikana kuulla sinun juttujasi. Sen takia tilaisuuteen on palkattu ammattikoomikko. Sen takia koomikolla on mikrofoni ja sinulla ei. 

6. Jos avaat suusi oma-aloitteisesti, olet vapaata riistaa

Tämä on komiikkakeikoilla yleinen sääntö: jos avaat suusi pyytämättä, olet pyytänyt päästä esitykseen mukaan. Ja kun vastaparinasi keskustelussa on, kuten Louis CK sanoo, "ammattimainen persereikä", mahdollisuutesi eivät ole kovin häävit. Älä suotta pilaa hyvää iltaasi ryhtymällä avoimeen sanaharkkaan koomikon kanssa - et todennäköisesti pärjää ja sinua hävettää ja sitten sitä paikataan viinalla ja kohta on jonkun ihan vieraan ihmisen kikkeli suussa. Vain sen takia että piti haastaa koomikko. 

7. Jätä ego narikkaan keikan ajaksi

Varsin yleinen näky firmakeikoilla on työporukan naisten- tai miestennaurattajahahmo, joka on koko illan iskenyt ihan timanttista huumorivitsiä esiin ja jonka sipuli ei millään tapaa kestä sitä, että joku muu on tullut taloon ja on mahdollisesti hauskempi tyyppi. Ole sen verran aikuinen ihminen että tiedostat tämän egokilpailun tappion hetkeksi etkä ala purkaa pelkoasi mielenkiintosi häviämisestä alkamalla länkyttää koomikolle. On hyvä, että tilaisuudessa on vain yksi pelle ja mieluiten se, joka tekee pelleilyä työkseen.

8. Mölisemällä pilaat keikan kaikilta muilta ihmisiltä

Aina silloin tällöin huutelija tulee keikan jälkeen jatkamaan turpavärmeensä repimistä ja on tavallista kuulla vittuilua siitä, että eikö nyt herra taiteilijan ego kestä kun keikasta tuli vähän vaikea. Kyse ei ole siitä, etteikö koomikko kestäisi. Kyllä kestää. Hän tapaa huutelijan tapaisia pallinaamareita joka toisella keikalla. Ongelma on siinä, että mölisemällä pilaat keikan muilta, niiltä, jotka oikeasti haluaisivat kuunnella - he joutuvat kärsimään sinun itsekeskeisyydestäsi. Pomosi on myös todennäköisesti maksanut keikasta sievoisen summan rahaa ja sen sijoituksen sinä paskit viemärikuilusta alas ellet pidä kärsääsi supussa. Jos tilanne on se, että huutelija onkin pomo itse, ei muuta kuin tsemppiä työkkäriin herra johtajalle. Se kokemus tulee vastaan yllättävän pian.  

9. Ellei mikään näistä auta, kysy itseltäsi yksi kysymys

Usein, kun mikään muu ei mölisijään tepsi, kysyn heiltä yhden ainoan kysymyksen:
"Miksi sinä kuvittelet, että kun kaikki muut ovat hiljaa ja keskittyvät esitykseen, että sinulla olisi oikeus olla äänessä?"

En ole vielä koskaan saanut kysymykseen minkäänlaista vastausta. 


Hyvää pikkujoulukautta, ihmiset! Nähdään keikoilla. Tehään niistä kivoja. Yhessä. 

Jurassic World, Jurassic Park ja nostalgia

Kävin katsomassa Jurassic Worldin. Ja se oli hyvä. 

Ei loistava eikä (tietenkään) niin ravisuttava elämys kuin ykkösosa, mutta laadukas ja hyvin tehty kesäblockbuster uunista lopulta pullahti. Olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen: hartain toiveeni kun rainan suhteen oli, että se ei olisi ihan läpipasko. Ei ollut, päinvastoin. Jurassic World on kaikkea mitä nykyiset kesän popparirainat ruukaavat olla: visuaalisesti älyttömän komeaa, toiminnaltaan turboahdettua ja nostalgia-arvoillaan näppärästi katsojaa manipuloivaa täsmäviihdettä. Se on hyvä lopputulos elokuvalle, jonka aiheena lapsiyleisölle kohdennettu huvipuistoajelu, pääosassaan tietotekniikalla keinotekoisesti henkiin herätetyt dinosaurukset. 

Jurassic World pamautti lippuluukkuja kuin Jukataninlahteen 65 miljoonaa vuotta sitten pudonnut avaruusmurikka: kaikkien aikojen suurin avaus sekä Jenkeissä että globaalisti, puoli miljardia dollaria kasaan heti startissa. IMDB ja Rotten Tomatoes kertovat yleisön paitsi maksavan, myös tykkäävän: kansan syvien rivien mukaan raina on kevyesti plussan puolella, ellei nyt huippu niin vähintäin laadukas. Mutta kriitikkopiiristä kuuluu mutina. Suurin osa kritiikistä on täysin perusteltua, mutta itseäni ihmetyttivät toistuvat väitteet siitä, että alkuperäinen Jurassic Park oli niin paljon parempi ja uusi taas silkkaa efektiroskaa, unohdettavaa perusjöötiä. Olen eri mieltä ja kerron miksi. 

(Älkääkä unohtako, että tämä essee on kaikkea muuta kuin objektiivinen, vaikka siihen pyrinkin. Minulla on JP:n logo tatuoituna oikeaan käsivarteen, viime kesänä ostin Pudasjärven markkinoilta uuden T-Rex-figuurin ja minusta jopa Jurassic Park III on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Minä puolustan vaikka sariinikaasumuroja jos pakettiin on printattu Jurassic Parkin logo.)

Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa siitä, että ykkösosa on parempi kuin Jurassic World. Mutta paljon parempi? Eiiii välttämättä. Jurassic Worldia kritisoidaan pääasiassa ohuista ja karrikoiduista henkilöhahmoista, juoniaukoista, kaavamaisesta juonesta ja pelkkiin erikoistehosteisiin keskittymisestä - ja samalla unohdetaan kauniisti se, että koko sarja, ensimmäinen osa mukaanlukien, kärsii kaikista edellämainituista ongelmista. En kiistä Jurassic Worldin edellämainittujen ongelmien olemassaoloa, sen verran selviä ne ovat, mutta on se epäreilua ensin haukkua tulokasta ja sitten kiitellä Nestoria, joka ihan samalla tavalla rähmäili aikanaan menemään. 

Jurassic Parkin henkilöhahmot ovat kaikkea muuta kuin syviä - jokaiselle hahmolle on annettu yksi keskeinen ominaisuus, jonka kautta hänet määritellään. Ellie Sattler haluaa lapsia. Alan Grant ei halua lapsia, koska ne ovat ärsyttäviä. Tim ja Lex ovat ärsyttäviä lapsia, joista toinen on dinosaurusfriikki ja toinen Linux-nörtti. Dennis Nedry on paha koska hän on sotkuinen ja lihava, Gennaro puolestaan ärsyttävä pelkurimulkku, koska hän on juristi. 

Henkilöhahmot ovat niin ohuita, ettei esimerkiksi Nedryn petokselle anneta mitään muuta motiivia kuin ahneus (ja sehän käy, koska Nedry on lihava eikä muita selityksiä sitten tarvita). Siitä on pitkä matka Crichtonin alkuperäiskirjassa esiintyneeseen pettyneeseen työntekijään, joka laitetaan mahdottoman tehtävän eteen puiston käyttöjärjestelmän laatimisessa. Syy loikkaamiseen ja dinosaurusalkioiden varkauteen on se, että Hammond on kiristänyt ja hyväksikäyttänyt Nedryä pitkään. Mutta se on vähän monimutkaisempi juttu selittää valkokankaalla kuin läskin ahneus ja kun tässä pitäisi ehtiä näyttää niitä sauruksiakin. 

Juonen kaavamaisuus, henkilöiden tekemät typerät ratkaisut, juoniaukot ja muut tarinankerronnalliset ongelmat ovat tunnusomaisia ykkösosalle. Pääjuoni on se minkä Spielberg tavallisimmin kertoo: perhettä välttelevä mies löytää sisäisen isänsä jouduttuaan huolehtimaan kersoista helvetin tukalassa paikassa. Jurassic Parkissa on myös paljon idioottijuonen vikaa: monet sen ongelmista ratkeaisivat heti, jos päähenkilöt eivät käyttäytyisi kuin ääliöt - kuten lähettämällä ainoan tietotekniikkaosaajan yksin dinosauruksia kuhisevalle alueelle buuttaamaan vehkeitä (toki näin pitää tehdä koska tämä on toimintakauhuelokuva ja kyseinen henkilöhahmo on tummaihoinen, te tiedätte säännöt). 

Elokuvassa on myös useita täysin turhia kohtauksia: esimerkiksi alkuvaiheen triceratops-kohtauksen ainoa funktio on erottaa tohtori Sattler muusta ryhmästä ja viivyttää porukkaa sen verran, että sade ehtii alkaa ja paska lentää tuulettimeen.  Ja on niitä juoniaukkoja kans. Legendaarisessa Tyrannosauruksen yöhyökkäyksessä (joka on minusta koko elokuvahistorian paras yksittäinen kohtaus) T-Rex tulee ensin aidasta läpi ja kun päähenkilömme ovat hyppäämässä alas Rexin repimästä aukosta, aidan takana onkin yhtäkkisesti useita metrejä syvä vallihauta. Miten hitossa se saurus ylsi ylipäätään aitaan, oliko sillä rakettireppu? Ja miten ihmeessä se kykeni hiipimään täysin äänettömästi vierailijakeskukseen pelastamaan päähenkilöt viime hetkellä, kun hetkeä aiemmin elikko kanta-astui koko saaren hereille, hä? 

Tarinankerronnallisesti Jurassic Park on ihan yhtä epätasainen kuin Jurassic World. Jäljelle kritiikistä jää enää pelkkiin erikoistehosteisiin keskittyminen - mikä on täysin tyhjä arpa, koska sitähän se ensimmäinen elokuva oli. Ei Jurassic Parkia sen takia muisteta lämmöllä, että siinä oli niin hyviä henkilöhahmoja tai siksi, että tarina oli niin omaperäinen. Ei, se muistetaan rajoja rikkoneiden efektiensä takia. Kukaan koskaan aiemmin ei ollut tehnyt dinosauruksia valkokankaalle niin hyvin kuin Steven Spielberg ja hänen käsittämättömän taitavat tehostemiehensä Jurapuistossa tekivät. 

Oikeastaan Jurassic Park toimii paremmin kuin Jurassic World vain ja ainoastaan siksi, että sen efektit ovat paremmin tehtyjä ja rytmitettyjä. Tsiikasin ennen JW:n katsomista sinirieskalta kuusiosaisen Jurassic Park-dokkarisarjan, josta näkee hienosti ykkösosan täysin käsittämättömän työmäärän. Spielberg suunnitteli jokaisen kuvan pikkukameralla erikseen ja toteutti sen sitten isolle ruudulle, väsättiin dinosaurusnukkeja, tehtiin niiden pohjalta tietokoneanimaatioita, oli alan parhaat puppeteerit ja kaikki hait ja systeemit. Ja Tyrannosaurus oli oikea robotti, todellinen, käsinkosketeltava kymmenmetrinen asia ja se näkyy - ihmissilmä hoksaa tarkasti mikä on todella olemassa ja mikä ei. Yksikään tietokone ei ole päässyt vielä lähellekään sitä realismia, minkä hydrauliikalla toimiva Tyrannosaurus-robotti ykkösosassa latasi kehiin. Ja koska efektit olivat tuolloin niin mullistavia, niitä myös maltettiin virittää ja mehustella ja säästellä - sen takia vuonna 1993 oli niin paljon helpompaa rytmittää tuoreelta tuntuva dinosaurusefektielokuva kuin se on vuonna 2015, jolloin kaikki on jo käytännössä nähty. Tyrannosauruksen näyttämiseen ei paljoa auta rakennella eeppistä setuppia, kun punchlinen kaikki jo tietävät. 

Paremmat ja paremmin rytmitetyt efektit ovat tärkein syy, miksi Jurassic Park toimii meille kolmikymppisille nörteille paremmin kuin Jurassic World. Toinenkin syy on, mutta palaan siihen lopussa. 

Suurimman osan asioista Jurassic World tekee siis ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin ykkösosakin, mutta jotkin asiat se handlaa paremmin kuin ykkönen ja vie leffasarjaa aidosti eteenpäin (toisin kuin samaa ammua lypsäneet Lost World ja Jurassic Park III). Esimerkiksi dialogin ja ihmishahmojen dynamiikan kohdalla juniori pyyhkii vanhuksella lattiaa: ykkösosan kömpelöiden vitsien, luonnottomien repliikkien ("I like cows") ja spielbergmäisen lällyyden tilalla on todelliselta tuntuvia hahmoja ja tilanteita - ei kauhean originelleja, mutta samastuttavia. Pikkupojan yhtäkkinen murtuminen saurusviihteen keskellä vanhempien avioeron takia tuntuu aidolta yllättävyytensä takia ja Chris Prattin jokamiesmäinen suhtautuminen ympärillä vellovaan katastrofiin tuntuu paljon uskottavammalta kuin Alan Grantin raptorinpesän äärellä pitämät luennot (koska jos ollaan raptorin pesän äärellä niin silloin helevetti juostaan eikä puhuta länsiafrikkalaisista sammakoista. PAITSI jos olet raptorin "pesän" äärellä ja kyseinen raptori tykkää lemmenlämmittelypuheina jutella länsiafrikkalaisista sammakoista. Mutta vain silloin.). 

Toisin sanoen Jurassic Worldissa Jurassic Parkin elähtänyt ote on päivitetty onnistuneesti nykypäivään. Tämä ei ole pieni saavutus, kuten vaikka Smurffeista, Michael Bayn Turtleseista tai monista muista ankeista esimerkeistä voi havaita. Sauruspuiston ulkoasu, toiminnallisuus ja bisneslogiikka heijastelevat modernia maailmaa. Jurassic World on myös yllättävän fiksu elokuva, vaikka sitä onkin välillä vaikeaa huomata melskeen keskellä. Mukaan mahtuu sodan oikeutuksen pohtimista, asekehittelyn kritiikkiä, ylikaupallistumisen kritiikkiä, kuluttajakritiikkiä ja eläinten oikeuksien peräämistä. Plus yksi iso, oikeastaan valtava, parannus Jurassic Parkin tematiikkaan. 

Ensimmäinen Jurassic Park on henkiseltä ilmastoltaan vähän ummehtunut ja tyhmä. Se on niin patavanhoillinen tapaus, että sen henkinen sielunveli löytyy jo 30-luvun Frankensteinista: on systeemi, tapa miten luonto/jumala/kohtalo on asiat tarkoittanut ja sitä kun lähtee tiedemies härkkimään niin aijai, huonosti käy, ei olisi pitänyt. Jurassic Park menee konservatiivisuudessaan niin pitkälle, että pistää matemaatikko Malcomin suuhun seuraavanlaisen lauseen: 
"Dinosaurs had their shot, and nature selected them for extinction."

Malcomin mukaan luonto valitsi dinosaurukset kuoleviksi sukupuuttoon. Luonto on aktiivinen toimija, luonnolla on tarkoitus, luonnolla on järjestys  - ja tätä järjestystä sitten menee tiedemies menee röyhkeyttään ronkkimaan ja kärsii ansaitun rangaistuksensa. Mutta oikeasti luonto ei toimi näin. Se ei ole aktiivinen, tarkoituksenmukainen toimija: se on vain järjestelmä, joka toimii alkuräjähdyksessä määrittyneiden sääntöjensä mukaisesti. Eikä dinosaurusten tuominen takaisin geenitekniikan avulla riko noita sääntöjä, koska kloonaaminen tapahtuu täysin vallitsevien sääntöjen puitteissa. 

Luonto toimii täysin sattumanvaraisesti, vailla mitään suunnitelmaa. Maailmankaikkeutemme on tällainen kuin se on vain siitä syystä, että se sattuu olemaan tällainen. Mikään luonnosta tekemämme havainto tai niistä johdettu tieteellinen teoria ei tue näkemystä minkäänlaisesta suunnitelmallisuudesta (paitsi kreationismi, mutta se ei olekaan tiedettä). Valtavan asteroidin putoaminen maapallolle ja kaikkien dinosaurusten kuoleminen sukupuuttoon oli täysin sattumanvarainen tapahtuma, ei valinta. Sama pätee myös siihen, että 65 miljoonaa vuotta myöhemmin Homo sapiens keksii miten kyseiset eläimet voi tuoda takaisin maapallolle. Tähän ei sisälly mitään valintaa, kyse on sattumasta: näin vain kävi.

Jurassic Parkista välittyy kuitenkin täysin päinvastainen kuva: on tapa jolla asioiden kuuluu luonnon tarkoituksen mukaan mennä ja jos tätä järjestystä mennään rikkomaan, kannattaa laittaa ohraleipäuuni lämpiämään. Ja tämä ihmisen kokema kärsimys on Malcomin mukaan ansaittua, koska tiede tekee niin hirveitä asioita etsiessään uutta:
"What's so great about discovery? It's a violent, penetrative act that scars what it explores. What you call discovery, I call the rape of the natural world."
Jos puhe olisi pelkästä dinosaurusteemapuistosta, kritiikki olisi ehkä vielä perusteltua. Mutta Malcom puhuu tieteellisestä löydöstä yleisesti vertaamalla sitä luonnollisen maailman raiskaamiseksi. Tiedeihminen rikkoo luonnon pyhää koskemattomuutta löydöillään.

Tieteellä pelottelu on Hollywoodissa vanha juttu, mutta tosimaailmaan se ei juuri resonoi.  Ihmiskunnan ongelma ei ole tiede tai teknologia vaan ahneus ja omistamisen himo. Jurassic World nappaa tästä ajatuksesta paljon paremmin kiinni kuin 22 vuotta vanhempi Jurassic Park. Ensimmäisen katastrofin jälkeen puisto on saatu toimimaan: viisi vuotta vailla onnettomuuksia, kaikki toimii hienosti ja rahaa virtaa sisään. Mutta se ei riitä, koska yleisö alkaa kyllästyä vanhoihin sauruksiin eikä hillovirta enää kasva. Kaksiteräinen miekkahan tämä: tarina kertoo piikikkäästi Jurassic Parkin faneista ja elokuvayleisöstä ylipäätään (enää ei sama T-Rex riitä kuin vuonna 1993), mutta samalla myös suuremmasta teemasta: ei tieteessä itsessään ole mitään pahaa, mutta mitä tapahtuu jos tiedettä edistetään samoilla periaatteilla kuin markkinataloutta? Mitä tapahtuu jos tieteen päämääränä ei olekaan tiedon lisääminen vaan voittojen kasvattaminen mahdollisimman nopeasti?

Jurassic Worldin puistossa tehdään sama kuin mitä elokuvassa tapahtuu - tarvitaan isompia, häijympiä ja brutaalimpia hirviöitä, enemmän hampaita ja enemmän räimettä. Mutta samalla elokuva näyttää havainnollisesti, miten elokuvabisneksessä toimiva strategia ei olekaan niin näppärä elävien olentojen luomisessa: geneettisesti yhdistetty Tyrannosaurus-Velociraptor-hybridi kuulostaa hyvältä mainospuheessa, mutta oikeasti lopputuloksena on terävästi ajatteleva ja vielä terävämmin viiltävä 15-metrinen sarjamurhaaja, jonka käyttäytymistä kukaan ei osaa ennustaa eikä hallita.  Ja vitsi piilee tässä: vaikka me herkästi ajattelemme, että totta kai uusi saurus on vaarallinen, koska se on keinotekoisesti luotu, niin samalla unohtuu helposti se tosiasia, että niin ovat kaikki Jurassic Parkin eläimet. Alan Grant toteaa Jurassic Park III:ssa että Isla Sornalla (ja Isla Nublarilla) ei asusta dinosauruksia vaan geneettisesti luotuja huvipuistohirviöitä ja pyytää yleisöä olemaan sotkematta näitä kahta asiaa keskenään. 

Jurassic Park on vaarallinen idea, se todistettiin kolmen elokuvan mitalta. Mutta ihminen jääräpäisyyttään ei suostunut luovuttamaan, koska tiesi että ihan älyttömästi tehdään tällä kyhnyä. Lopulta puisto saatiin raiteilleen ja homma toimimaan, mutta riittikö tämä? Ei. Koska rahaa pitää saada vielä enemmän ja pörssikurssit nousuun ja sitä rataa. Ja jos tiede lähtee tähän leikkiin mukaan, käy huonosti. Tämä on Jurassic Worldin keskeinen tematiikka - ongelma ei ole se, että ihminen koskee luonnonjärjestykseen vaan se, että ihminen ahneuspäissään kaahaa liian kovaa eikä malta pysähtyä miettimään. Läpimurrot merkitsevät jotain vain niin kauan kuin niillä voidaan tehdä koko ajan enemmän rahaa - kun tuotto alkaa pysähtyä, täytyy tehdä uusi läpimurto niin nopeasti ettei ehditä punnita sen mahdollisia riskejä. 

Lyhyesti sanottuna: Jurassic World tuntuu paljon relevantimmalta ja tiedettä merkittävästi vähemmän demonisoivalta - siis nykypäivään sopivammalta - kuin Jurassic Park. Ykkösosassa tietokonejärjestelmät olivat epäluotettavasti toimivia ja sankarin taitojen ulkopuolella olevaa vaarallista salatiedettä, Jurassic Worldissa luontevasti ja luovasti käytettyä arkitodellisuutta. Geeniteknologia ei ole ongelma, ihmisen ahneus on. Jurassic World saattaa olla tunnelmaltaan ja efekteiltään köykäisempi kuin ykkönen, mutta samalla se on paljon modernimpi ja asioihin realistisemmin suhtautuva teos, joka muistuttaa missä todellinen vaara piilee: meissä. Tiede ei tee katastrofeja, ihminen tekee.

Mutta en usko, että moni ikäiseni kriitikko on kokenut Jurassic Parkin keskinkertaiseksi sen takia, että nämä elementit ovat jääneet huomaamatta ja tiedostamatta. Uskon kritiikin ytimessä olevan monessa kohtaa sen henkilökohtaisen ja inhimillisen tunteen, joka kosketti myös minua leffateatterista ulos saapuessani: pettymys. Monet leffakriitikot ovat kutakuinkin samaa sukupolvea ja samasta maailmasta kuin minä: noin kolmikymppisiä nörttejä, joiden maailmankuvaa Jurassic Park ravisti voimakkaasti, joidenkin kohdalla (kuten minun) jopa mullisti sen. Ja tuota tunnetta - nähdä ensimmäistä kertaa T-Rexin kävelevän täysin elävän näköisenä valkokankaalla - emme voi enää koskaan elää uudelleen. Se ei tule koskaan takaisin ja siksi mieli niin väittää, että tämä uusi on keskinkertaista efektimäiskettä mutta se vanha oli tosi hyvä (vaikkakin alkuperäistä Jurassic Parkia kutsuttiin kriitikoiden toimesta juurikin keskinkertaiseksi efektimäiskeeksi). Ensi kertaa kokeminen on SE maaginen tekijä, joka uuden Jurassic Parkin kohdalla jää meiltä puuttumaan, aina. Ja seuraavan ja seuraavan ja seuraavan, kunnes joku tekee ensimmäisen Oculus Rift-virtuaalitodellisuusjärjestelmälle suunnitellun Jurassic Parkin. 

Nostalgia on petollinen rakastaja, joka väittää että ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Me vain olimme kokemattomampia ja sen takia meillä oli vähemmän hienostunut maku. Koska emme lapsena ole ehtineet kokea vielä juuri mitään, meihin on helppoa tehdä vaikutus. Katsokaapa huviksenne vaikka vanhoja Turtles-piirrettyjä, Goonies-elokuva tai Vintiöt-komediasarjaa: eivät ne oikeasti ole kauhean mitään mestariteoksia, mutta lapsena ne olivat ihan parasta ikinä. Meidän aivomme tekevät meille tempun: Jurassic Park oli ilmestyessään keskinkertainen efektielokuva, mutta meidän muistomme siitä ovat niin rakkaita ja tärkeitä, että meidän on hyvin vaikea hyväksyä sitä, ettei rakkautemme kohde ollut ehkä sittenkään niin häävi. Mutta jos rehellisesti muistelee, niin monenko teinirakkauden kohdalla ylipäätään tuli tehtyä hyviä valintoja? Kokemattomuus tuottaa paljon syviä muistoja mutta myös paljon, paljon harhakäsityksiä, typeryyttä ja ohi maalin menevää vanhojen haikailua. 

Mutta se lapsuudessa ja nuoruudessa onkin niin kaunista ja ainutlaatuista - kyky nähdä asioissa paljon enemmän hyvää kuin kyyninen aikuinen kykenee. Lasta ei haittaa, vaikka Super Mario on vain kahdeksanbittinen, koska kakkoskentässä on jännä musiikki ja warppiputkia. Ja mitäpä siitä, että Transformers oli vain piirretyksi vaivoin naamioitu lelumainos, koska onhan se nyt helevetti siistiä että robotit voivat muuttua autoiksi ja päinvastoin! Eikä yhtään häiritse se, että tiedettä älykkäästi kommentoiva scifikirja muuttuu valkokankaalla puhkikuluneeksi isäkasvutarinaksi ja tieteellä pelotteluksi, koska tuo tyrannosaurus on hienointa mitä olen IKINÄ KOSKAAN MISSÄÄN nähnyt.  Lapsilla ja nuorilla on ainutlaatuinen oikeus olla diletantteja, ihan luvan kanssa pihalla ja nauttia menemään.

Älyttömän moni tenava tulee kokemaan tänä kesänä Jurassic Worldin äärellä niitä samoja mielettömiä fiiliksiä, joista minä sain nauttia ollessani kahdeksanvuotias. Heille kokemus on täysin uusi ja se voi viedä elämässä yllättäviin suuntiin, avata maailmoja joiden olemassaolosta he eivät hetki sitten vielä tienneet mitään. Se voi mullistaa heidän elämänsä aivan kuin alkuperäinen Jurassic Park mullisti minun. Ja minusta se on paljon, paljon tärkeämpää kuin se, mitä minä ja muut keski-ikäistyvät nörtit leffasta ajattelemme. Heille Jurassic World ei pilaa Jurassic Parkin perintöä, heille se aloittaa sen. Eikä Jurassic World ole siihen yhtään huono elokuva, päinvastoin, monilta osin se on jopa parempi kuin Jurassic Park. 

Tähtien sota -esiosien, uuden Turtlesin ja tulevan Ghostbustersin kohdalla nörtit lähtevät helposti kuorossa parkumaan, että tarinan uusi tulkinta pilaa lapsuutemme hienot muistot. Se ei ole mahdollista. 

Kukaan ei voi pilata lapsuuteni tärkeitä asioita tekemällä jotain uutta, koska se ei vie kokemustani mihinkään. Se on minulla niin kauan kuin olen olemassa. Siksi minun ei myöskään tarvitse pettyä, kun uusi Jurassic World ei anna minulle samaa elämystä kuin Jurassic Park, koska minä olen saanut jo kokea sen.  Nämä elokuvat vaikuttivat hurjasti siihen millainen minusta kasvoi enkä voi korostaa niiden merkitystä tarpeeksi, mutta kyse ei ole mistään sellaisesta jota minun tarvitsisi suojella tai vahtia sen koskemattomuutta. 

Jurassic World ei ole vesitetty Jurassic Park, se on 2010-luvun Jurassic Park: mielikuvitusta ruokkiva, elämän ihmettä ylistävä ja tieteen mahdollisuuksilla leikittelevä rikas seikkailu, joka muistuttaa meidän olevan vain pieni verso elämän suuressa puussa. 

Ei yhtään hullumpi saavutus.

NT on the road: Viikot 5 (Raahe-Kemi) ja 6 (Kuopio-Lappeenranta)

Viikko 5: Iisalmi, Raahe, Kajaani, Kemi (25.3.-29.3.)

Viimeinen rypistys ennen lomaviikkoa. Alkoi olla akku vähän tyhjä. Oltiin paukutettu melkein kuukausi neljää kiertuekeikkaa per viikko. Se väsyttää yllättävällä tavalla, koska kiertueella ei juuri lepohetkiä ole. Aina joko ajetaan, syödään, pystytetään, odotetaan keikkaa, esiinnytään tai puretaan. Ei sinne lorvimishetkiä sekaan mene. Kevennyksen toi pohjoinen operatiivinen alue - tällä kertaa minä sain nauttia siitä harvinaisesta herkusta, että tehdään kotoa käsin. 

Ensimmäinen keikka Iisalmessa. Itse paikasta tiedän vain sen verran mitä olen siellä esiintynyt: Runnin kylpylässä käy mukavaa ja vanhempaa väkeä, Janoisessa puumassa DJ:llä on vain ysäribiisejä ja Puuman naapurissa on paikka, josta saa hyvää kebapia mutta ei mitään muita kuin Olvin limsoja. Aurinko maalasi valkean kirkon mäkeen, matalaan tiilirakennukseen kävi jalka. Keikka kävi hyvin, itse poikkeuksellisesti MC:nä, kivaa piisasi. Savolaiset ovat mukavaa porukkaa. Autolle palatessa kirkon yllä sädehti Jupiter, kotimatkalla metsänrajassa kellui valtavalta näyttävä Venus. Tien yllä välähti kirkas, vihertävä tulipallo. Kosmoksen supershow jatkui vielä yhden viikon. 

Torstaina Vesterisen Teemu tuli käymään Oulussa ja jäi yöksi. Lähti Raaheen keikalle völjyyn. Raahe-sali on minulle ja Teemulle tuttu paikka: käytiin siellä yhtenä keväänä esiintymässä vähän erilaisella kiertueella (siis sellaisella, jonka kaksi serkkupoikaa olivat laittaneet kasaan isojen rahojen toivossa mutta jättäneet markkinoinnin minimiin - siitä rundintyngästä pitää joskus kirjoittaa ihan oma postauksensa. Neljästä keikasta yksi jouduttiin perumaan, kun kolme ekaa tekivät jo sen verran rumaa tappiota eikä mikään ihme, kun Kokkolan Snellman-salissa 500 ihmisen paikoille tuli n. 30 ihmistä.). Takahuoneessa on miellyttävän leveä sohva ja salissa hyvä tekniikan porukka. Tempaistiin ja Teemu sanoi että hyvältä näyttää. 

Perjantaina oli harvinainen vapaapäivä ja käytin sen tietysti kaikenlaiseen palauttavaan toimintaan: joogaan, voimapirtelöihin ja syvähengitystekniikoiden harjoittamiseen. Ei kun meninkin Ylivieskaan pikkusiskon synttäreille ja kaadoin kaksin käsin viinaa naamaan tanssilattialta käsin, jyräten pari tuntia biitin tahtiin niin että pipo hikosi litimäräksi. Yleensähän minä en tanssi, mutta niin se iso stressi kaivaa ihmisestä esiin isoja stressinpurkumetodeja. 

Ja krapulan. Kun lähdettiin ajamaan lauantaina Kajaaniin, minulla oli huono olo. Keli oli surkea: Paltamon jälkeen tuli siinä määrin lunta, että itte en tärinältäni tohtinut ajaa kuin kuuttakymppiä. Onneksi Leea oli lähtenyt mukaan ja hoiti kuskinhommat tarkkuudella ja taiten. Takahuoneessa oli roomalainen sohva ja jotensakin hermostunut meininki. Hyväksi keikaksi se kuitenkin kaikilla manifestoitui, ite olin omaan tekemiseen todella tyytyväinen. Se oli tarkkaa ja skarppia. Ja ihmettelin, että mitenkäs yleisö ei tähän lähtenyt mukaan. Nauhalta se jälkikäteen sitten selvisi, helevetin energiatonta esitelmää minä olin siellä pitämässä. Tässä kohtaa tuli ekaa kertaa kiinnitetyksi huomiota esityksen intensiteettiin ja dramatiikkaan. Se kun ei ihan hirveästi auta että tekee skarpisti hyvät jutut: pitää ladata tunnetta, energiaa, jännitettä, osata kaasuttaa ja hiljentää oikeissa kohtaa. Tätä sitten kotimatka puitiin ja muitakin kiertueen pulmakohtia. Kuvaavaa koko kiertueen keikanjälkeismeinigeille oli Leean havainto: 
"Minä aattelin että te täällä rokkitähtinä riekutte mutta tämmöstä helevetin länkyttämistähän tämä on."

Sunnuntaina keikka. Kemissä. Kuulostaa paperilla helvetin oudolta, mutta Jussilla oli hiljaista tietoa: ovatten kuulemma aiemmin olleet helvetin hyviä vetoja. Täräytettin kuitenkin ennen keikkaa Ruotsin puolelle hakemaan kunnon lastit päykeniä. Nuuskakuningas on länsimainen överiparatiisi: sieltä lähtee köllit huuleen, karkit taskuun ja limsalavat takakonttiin kohtuuhintaan. Vai käytiinkö me Nuuskakairan tukussa. En muista eikä se ole tärkeää. Se on tärkeää että pidetään yllä niin tyhmää systeemiä että Suomessa ei voi nuuskaa myydä vaan pitää rajan taakse kantaa verorahaa. Ja että tupakkaa saa myydä muttei nötteä. Se on sama kuin asekaupassa olisi pelkkiä sinkoja eikä yhtään pistoolia. Hyvä taktiikka nuuskan ostoon on muuten se, että pyytää tilausten päätteeksi myyjää nappaamaan kymmenen purkin keräilyerän omien suositustensa mukaan - tulee kokeilleeksi uutta. 

Vähänhän meillä meinasi kiireeksi heittää, kun rajan takaa tsöörailtiin. Hoidettiin helevetin kyytiä ostokset Cittarissa (banaani-pähkinä-karjalanpiirakka-kombolla taittuu takahuone kuin takahuone) ja vieläkin nopeammin pystytys Kemin kaupunginteatterissa. Hommaan toi korvaamattoman avun erittäin osaava tekniikka, joka tiesi koko ajan mitä tehdään. On muuten älyttömän makea tila tuo Kemin kaupunginteatteri: takahuoneista henkii historia ja tunnelma ja esiintymistila on lähes täydellinen standupille, kun lava on kohtalaisen matala ja yleisöosa helvetin tiivis lähellä olevine seinärakenteineen. Tuuttasin sitten kaiken ulos mitä oli jäljellä, tein täydellisen antiteesin edellisen illan energiattomalle löysäilylle. Vaikka esikuvan latauksesta jäädään vielä kauas, sellainen olo jäi että ihan jackena siellä nyt paukuteltiin. Keikan jälkeen Tommin äiti toi pullon ja enkelin, Tiina pääsiäisviuhkan. Vai mikä se on. Se paju johon liimataan höyheniä. Kai sille on joku sana. Auttakaa. Ninaa oli hyvä nähdä pitkästä aikaa. Nina teki meän Oulun porukassa kovaa komiikkaa Remakan alkuvuosina ja uskon että nainen tempaisee vielä jotain uskomatonta kasaan, kunhan sille päälle sattuu.

Yhtäkkiä oli aula tyhjä, laitettiin asiat nippuun ja käveltiin liukkaalle parkkipaikalle halaamaan mieshalaukset. Kiertueen eka osio oli takana, jäbät väsyneitä mutta onnellisia. Hienoon keikkaan päätettiin. Jussi hyppäsi Jussin kyytiin ja suuntasi pohjoiseen Kelekkakiertueelle, me ajettiin Tomin kanssa komiikka-analyyttinen matka takaisin Ouluun. Sumun seasta häämöttivät tuulivoimaloiden aavemaiset silmät. 

Viikko 6: Kuopio-Varkaus-Lappeenranta (9.4.-11.4.)

Savoa ja Itä-Suomea viikko. Loma oli hyvä. Lähdettiin mökkihommiin Kalajoelle pidemmäksi viikonlopuksi. NES-pelejä 60-tuumaisesta töllöstä, hyvää ruokaa, kaukoputken kanssa häärimistä. Sen verran ehti irrottautua kiertuemeiningistä, että tuntui suorastaan oudolta pystytellä systeemejä Kuopion kaupunginteatterin lavalle: vieläkö tämä homma oikeasti jatkuu? 

En ollut Kuopion keikkaani tyytyväinen, jokin siinä klikkasi. En tiedä paiskoinko taas liian kovaa, Ylivieskan tyyliin. Ehkä takaraivossa kummitteli Tasapainon savolaiskeikan haamu, se kun meni helevetin hyvin niin taas olisi pitänyt olla ihan timanttia koko ajan. Ei huono veto, ei sellaisia tälle rundille onneksi tullut, mutta paljon huonompi kuin olisin halunnut. Yksi haasteellisimmista jutuista koko kiertueessa oli se, että aina piti tehdä show, toteuttaa sama juttu mahdollisimman hyvin illasta toiseen. Ihmiset olivat nähneet ohjelman, maksaneet hyvän hinnan lipusta ja ansaitsivat rahoilleen tinkimätöntä vastinetta. Siitä touhusta puuttuu ehkä vähän rokkenrollia, enemmän ollaan Jari Sillanpään joululaulukonserttikiertueella. Eikä siinä mitään, hommat tehdään sataprosenttisen ammattimaisesti ja onhan se hele-vetin siistiä vetää isoille yleisöille ilta toisensa perään, mutta pienten klubien arvaamattomuutta ja mitä tahansa voi käydä -meininkiä kaipaili aina välillä. Juhaa oli mukava nähdä ja Jannea, käytiin moikkaamassa Maljassa (Janne on muuten tehnyt ainakin yhden ihan perkuleen kovan komiikkakeikan ja sen voi kattoa täältä). Sen verran oli kuitenkin väsynyt olo, että perinteiset Kuopion hanat ja kirkkopuiston halkiminen kello neljän aikaan aamuyöllä jäivät tekemättä. 

Seuraavana päivänä ajettiin Varkauteen. Täällä kävin viimeksi joulukuussa tekemässä kenties koko viime vuoden huonoimman keikan. Oltiin erittäin ysärityylisessä ravintolassa jossa lavan etuosaan oli pultattu kiinni keinotulitakka ja esiintyjän molemmin puolin kohosivat enkelipatsaat. Sieltä alttarin takaa tein parhaani eikä se ollut kummoista. Nyt keikka oli merkittävästi parempi ja päälle tempaistiin helevetin hyvät pihvit Oskarissa. Paitti että maksan kohdalla medium miinus on ehkä jo liikaa, menee sellaiseksi pulpiksi suussa. Niin, tähän se on nykyään, komiikka, ei mitään huumehouruista seksirälläämistä vaan pihvien vertailua. Keskiluokkaistunutta touhua. Yöksi Mikkeliin mutta edelliskerrasta viisastuneena piettiin pullot kiinni ja mentiin ajoissa nukkumaan. Keskiluokkaistunutta, kuten sanoin.

Seuraavana päivänä täräytettiin Lappeenrantaan, Sanna oli siellä jo valmiiksi. Ennen keikkaa ilmassa oli helvetin kovaa latautuneisuutta, haluttiin näyttää ja täräyttää kiertueviikon lopuksi. Asiaan vaikutti myös oudolla alitajuisella tasolla se, että Naurun tasapainon tuomari Liisa Kukkola oli yleisössä ja kritiikki oli ensi viikon lehteen tulossa. Haluttiin onnistua isosti. Vaan eipä annettu itelle taaskaan saumaa, koska vaihteeksi oli vauva yleisössä. Ja eturivissä. Eikä siitä tälläkään kerralla mitään tullut. Aina kun penska päästi äänen, niin rytmi meni särki. Ja kun pyysin vanhempia lopulta poistumaan, niin poistuivathan he - tilan takaosaan, mistä vauvan ääni kantoi edelleen helvetin hyvin saliin. Harmitti perkeleesti, koska tulossa oli yksi rundin parhaista keikoista ja ihan pannukakuksi meni. Tomi ja Jussi hoitivat onneksi homman himaan hienosti. Yksi kiertueen parhaista puolista oli ylivoimaisesti se, että näin kovalla porukalla ja isolla intohimolla kovaan duunin tekemiseen yksikään illoista ei ollut mahalasku - jos joku oli vähän tavallista heikommassa vireessä, toisiin pystyi luottamaan, ikinä ei tarvinnut hirvitellä sitä että toinen menee lavalle. Ja se on hyvä homma, koska pystyy keskittymään omaan tekemiseen eikä muutama virhe kaada koko paattia. 

Tästä järkeilystä huolimatta lähdin kulli otsassa kotimatkalle. Sitä se on tämä homma, aina välillä. 

Suomen valtion olemassaolo pitää kyseenalaistaa

Toissailtana sain luetuksi loppuun Esko Valtaojan kirjan Kosmoksen siruja. Teos loppuu huikaisevaan visioon ihmisen tulevaisuudesta: ensin asutetaan Kuu ja Mars, sitten aletaan louhia asteroideja ja lopulta asutetaan alfa Kentaurin, meitä lähimmän tähden, kiertoradalle asettuneita eksoplaneettoja. Tuhannessa vuodessa ihmiskunta on paitsi varmistanut jalansijan aurinkokunnassamme, myös ottanut ensimmäiset askeleensa galaktisena lajina. 

Valtaojan visio on paitsi kaunis ja ylevä, myös ihmislajin selviämiselle oleellinen: koko lajin asuminen yhdellä planeetalla on kaikkien munien laittamista samaan koriin. Yksi taivaalta viuhuva avaruuskivi ja seuraavan 65 miljoonan vuoden päästä sudenkorentopaleontologit kaivavat maasta kivettyneitä Homo Sapiensin jäänteitä. Ja Einsteinia vapaasti lainatakseni, kaikkein utopistisinta tässä hämmästyttävässä tulevaisuudenkuvassa on se, että se on saavutettavissa. Ihmiset pystyvät siihen. 

Näistä taivaallisista sfääreistä oli tylsää palata maan pinnalle ja huomata, että meillä on vielä paljon, paljon matkaa jäljellä. Ja monta typerää, vanhanaikaista ajatusta selätettävänä. Kuten se, että nationalismi ja Suomen valtio ovat asioita, joita ei saa kyseenalaistaa ja joita jokaisen tulisi olla valmis puolustamaan hengellään. Näin toteaa Helsingin sanomien kolumnisti Annamari Sipilä uudessa kirjoituksessaan enkä voi kuin pudistella päätäni tällaisen nurkkakuntaisuuden äärellä. 

Minulle Suomen valtio ei ole pätkääkään pyhä. Se on pelkkä järjestelmä, kokoelma sääntöjä, jotka Suomen kulttuurialueella asuvat ihmiset ovat sopineet keskenään noudattavansa. Ei mitään muuta. Minä en näe pyhyyttä laeissa, en niitä säätävässä eduskunnassa enkä lakien toteuttamista valvovassa koneistossa. Ne ovat pelkkiä hammasrattaita ja niiden arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen kautta, miten hyvin ne toimivat. Eikä suomalainen järjestelmä ole mitenkään ainutlaatuisen upea. Verrattuna moneen muuhun paikkaan se on ihmisoikeuksiltaan ja menestymismahdollisuuksiltaan toki edistyksellinen ja toimiva, mutta maapallon kestokyvyn rasittamisen ja luonnonvarojen tuhlaamisen kannalta taas yksi pahimmista. 

Ei mitenkään ihmeellinen järjestelmä. Ja silti Sipilä tekstissään väittää, ettei sen puolustaminen voi olla liikaa pyydetty. 

On se. Minä en näe yhtään mitään mieltä siinä, että minun tulisi antaa henkeni tämän järjestelmän suojelemiseksi, koska järjestelmä ei missään nimessä ole niin ihmeellisen hyvä. Jos tähän maahan saapuisi valloittaja joka pystyisi ylläpitämään yhtä hyvän järjestelmän tai ehkä jopa tarjoaisi paremman, toivottaisin heidät lämpimästi tervetulleeksi. Minulle on paljon tärkeämpää olla elossa, voida hyvin ja nähdä läheisteni voivan hyvin kuin olla Suomen valtion kansalainen. 

Suomalainen kulttuuri on eri asia: siihen minäkin samastun voimakkaasti ja pakkohan minun on, sillä ilman suomalaista kulttuuria minulla ei olisi tätä työtä. Suomen kieli, suomalaisen kulttuurin erityispiirteet ja meidän omalaatuiset tapamme katsoa maailmaa ovat tärkeitä lähteitä, joista huumoria ammennan. Mutta ei minusta suomalaisen kulttuurin säilyttämiseen tarvita suomalaista valtiota. Jo tällä hetkellä maamme rajojen sisäpuolella elää tuhansia erilaisia pieniä kulttuureita, jotka eivät vaadi toimiakseen valtion olemassaoloa. Meillä ei ole hipsterivaltiota, ei Nightwish-valtiota, ei koomikkovaltiota eikä demarivaltiota. Jokainen meistä kuuluu nykyisellään kymmeniin heimoihin ja hyvin nämä eri heimot mahtuvat elämään samalla maaperällä (kunhan välttävät kohtaamista aamuyön grillijonoissa).

Ja kun kerran tilanne on tämä - ihmisten identiteetti rakentuu nykyisellään enemmän fragmentoituneiden pienempien viiteryhmien kuin nationalismin varaan - niin eikö olisi mahdollista, että vanhanaikaisesta valtioajattelusta voitaisiin pikkuhiljaa luopua? Suomen valtio on puhdas abstraktio ja sen valtion rajat veteen piirrettyjä viivoja, asioita joita ei ole olemassa. Niiden kuvitteellisten viivojen takiako minun pitäisi pistää kypärä päähän ja lähteä rautasateeseen vartomaan kuolemaa? Täysin järjetöntä. Sodassa kuolemisessa ei ole yhtään mitään tavoittelemisen arvoista, se on murhaamista ja murhatuksi tulemista abstraktioiden takia. Sankarivainajan palkka on unohdus - vai oletteko huomanneet, että Suomen sodan (1808-1809) veteraanien uhria muistettaisiin ja vaalittaisiin?

Heimoajattelu, jumalakuninkuus, feodalismi. Ihmiskunta on ennenkin käynyt läpi vaiheita, joissa on kokeiltu parasta mahdollista hallintomallia ja monet aikanaan loistavina pidetyistä ideoista on hylätty toimimattomina ja huonoina. Ja nyt on mielestäni korkea aika luoda kriittinen silmäys nationalismiin, pohtia onko se ihmiskunnalle todella paras ja toimivin järjestelmä - tehdä täysin päinvastaista kuin mitä uskossaan lähes sokealta vaikuttava Sipilä ehdottaa. Valtioajattelun tulee olla ehdottomasti kyseenalaistamisen kohteena, valtioajattelua tulee kaikin keinoin koetella. Missään nimessä emme saa nostaa mitään abstraktia järjestelmää kritiikin yläpuolelle, sillä se on hirmutekojen ensimmäinen askel. Sipilä sanoo itsekin tekstissään, että on hyvä että uskontoja ja poliittisia puolueita saa pilkata, mutta valtioon tätä ajattelua ei saisi ulottaa. Vaarallista ja pelottavaa puhetta. 

Koko ihmislajin munat ovat vielä yhdessä korissa. Korostamalla valtioajattelua rakennamme kuvitteellista suojamuuria, jonka riittää pirstomaan yksi ainoa asteroidi - (joiden havainnoimiseen meillä ei muuten vieläkään ole ostettu kunnon järjestelmää, mutta toistemme tappamiseen suunniteltuihin värmeisiin kyllä voi polttaa paalua).  Meidän tulevaisuutemme ei ole siinä, että Suomi elää ja kukoistaa mahdollisimman kauniina vaan siinä, että kykenemme irtautumaan kotiplaneetaltamme ja levittäytymään tähtiin, sillä mitenkään muuten emme voi selviytyä kosmoksessa. Ja nurkkakuntainen omaan napaan tuijottaminen ja "meidän asiat ennen muita" -ajattelu hidastaa tähän päämäärään pääsemistä. 

En tiedä teistä, mutta minä ainakin olisin tulevaisuudessa mielummin Maan ja Marsin kaksoiskansalainen kuin suomalainen. 

Naurun tasapaino on the road: Viikot 3 (Porvoo-Mikkeli) ja 4 (Kokkola-Järvenpää)

Viikko 3: 10.3-14.3. (Porvoo, Hyvinkää, Pieksämäki, Mikkeli)

Auto suhahti yli joen, onko se sitten Porvoonjoki. Sen reunalla nojasi toisiinsa kasa vanhaa puuta, lankkujen välissä ikkunoita ja ikkunoiden takana liiketiloja joista hipsteri haaveilee. Silmäyksen perusteella Porvoo näytti siltä, että siihen pitäisi tutustua muutenkin kuin pikapiston myötä, ilmassa leijui historian haju ja tarinoiden tomu.

Keikka oli hyvä. Muistaakseni. Täytyy rehellisyyttäni sanoa, että kun keikan tekemisestä on kulunut aikaa kuukausi, on hyvin vaikea muistaa tarkkoja yksityiskohtia. Pitäisi päivittää kiertuepäiväkirjaa useammin mutta ei ehdi kun on kiertue. Se on kaunis pardoksi siinä missä se että ihminen käyttää tieteen aikaansaannoksia (tietsikka, Facebook) vähätelläkseen tiedettä ja edistääkseen milloin mitäkin höpöhöpöä. Mutta mukavaa Porvoossa oli, ei käy kiisto.


Keikan jälkeen käytiin viereisessä ravintolassa syömässä. Meikä vaihteeksi murehti kun ei lähtenyt ihan satatäböllä, Jussi muistutti että liian syväanalyysiin ei kannata joka keikan jälkeen mennä. On hyviä keikkoja ja sitten on keikkoja, et nyt ala perseporaamaan jokaista vetoa ja sairastamaan niitä jälkikäteen, sitä ei jaksa kukaan. Jussi on työkalu jolla vedetään käyrät naulat suoriksi. Join olutta niin pitkästä lasista että se ehti väljähtyä matkalla pohjalta huulille.


Kävin aamulla Yle Puheen haastattelussa. Oli kerrankin perehtynyt ja innostunut toimittaja. Jäbä oli piirrellyt penskana Jurassic Parkin karttoja. Lienee turhaa sanoa, että tulimme hiton hyvin juttuun viimeistään siinä vaiheessa kun paljastin käsivarteni Tyrannosaurus-tatuoinnin. Näin myös Mastomäen Markkua, Pylkkäsen Kaisaa, vanhaa koulukaveriani Riikkaa ja Kivelän Nikoa. Riikka teki vaalitenttejä (aikamoista hahmokauppaa käytiin lounastuspöytäni vieressä), Markku ja Kaisa Tasapainon kolmoskautta ja Nikolta tulee telkkariohjelma jossain vaiheessa. Minä en ole epätarkka, nämä speksit Niko antoi. Että kattokaa sitten kun se tulee. Tiiätte sen siitä että Niko on siinä. 

Seuraavana päivänä Hyvinkää, ulkonäöllisesti ei ehkä niin pittoreski kuin Porvoo. Jotain kieron kaunista on kuitenkin siinäkin, että konserttisalin alakerrassa on Tokmanni. Mietin että mitähän seuraavaksi, taidemuseo jonka alakerrassa on Hesburger? Sitten katsoin torin yli ja totesin maailman olevan aina omituinen paikka. Keikkavalmisteluina rakensin Snowspeederin ja katselin kalliolla kiipeileviä ihmisiä jotka katsoivat meitä. Keikka oli hyvä. Vaikka itse tämän sanonkin, kaikki keikat kiertueella ovat olleet hyviä. Ja tottahan ne ovat, kun niin kovasti ollaan duunia tehty joka äijjä ja hiottu hommaa kohdalleen pieniä yksityiskohtia myöden: headsetit, millilleen asetetut rollupit ja persperusteellinen soundcheck ennen jokaista vetoa maksavat takaisin kun esirippu nousee. Yöksi Helsinkiin.



Aamulla kohti Savonmaata. Pieksämäen asemalla ehkä blues mutta konserttitalolla naurujatsit (mutta ei jatsitupakkaa, takahuonetarjoilu kärsii kieltolaista). Oli jotensakin mukavan lähellä jengi ja kiva tehdä, leppoisan lopsakka tunnelma. Jussi kävi hoitamassa alkoasiat perusteellisesti ja keikan jälkeen lähdettiin kohti Mikkeliä niin vanhan liiton meiningillä kuin voi: Tomi kuskiksi, takapenkiltä tarjotut konjamiinimaljat miettimättä tauluun ja mankasta Petri Nygård isolle. Kusipaikalla tähtitaivaan alla meinasi melkein herkistyä, miten hienoa on istua auton kyydissä ystävien kanssa ja humaltua. Kova tinttaus jatkui perillä ja päätettiin lähteä tsekkaamaan hotellin yökerhon tarjonta, koska eihän niissä ikinä kovin kova meininki ole, varmaan väsähtäisi ja haluaisi huoneeseen köllöön. Niin totta kai haalaribileet. Join itseni niin tanakkaan jurriin etten kello kahden jälkeen puhunut juuri kenellekään mitään, tuijotin koilliseen ja päihdytin itseäni. Herätessäni kello kaksitoista seuraavana aamuna pelkän päiväpeiton alta ja tuntiessani että kasvolihasteni takana asuu luotimuurahaisten armeija, mietin että kuinkahan monta kertaa sitä saa tämän luokan kerrata. 



Joskus darra pistää lavalle hirveän kauhun, epätarkkuuden ja laiskuuden, joskus taas kehiin astuu pelottomuus, huolettomuus ja turhan säätämisen loppu. Tällä kertaa kohdalle osui onneksi jälkimmäinen, MC:nä pärjäsin hyvin ja uskalsin nakella tanakoita improja, joista suurin osa jopa lopsahti maaliin. Hyvä ilta, jälleen kerran, kamppeet kasaan ja kokka kohti Helsinki-Vantaata, Jussi ja Tomi tiputtivat minut sinne tärisemään puolen yön tiimoihin. 

Kello kuusi ilman silmääkään unta tuijotin sarastavaa aamua lentokentän yllä ja mietin, että noh, josko sitä sitten ensi viikolla skarppaisi.


Viikko 4: 18.3.-21.3.2015 (Kokkola, Ylivieska, Jyväskylä, Järvenpää)

Junaan Oulusta, Ylivieskan kohdalla nostalginen tuijotus ikkunasta, Kokkolassa pois. Kävely siten että Hesburger ohitetaan vasemmalta puolelta, kävelykatu ylitetään lavan kohdalta ja sitten Seurahuone näkyykin jo: tämän työmatkan minä tein opiskeluvuosinani kymmeniä kertoja. Tein karaokekeikkaa Sociksessa, sain paljon hyviä ystäviä, vihasin aina välillä ihmisen tarvetta humaltua ja ottaa siitä oikeutus ettei tarvitse olla kenellekään mukava. Opin mikkitekniikkaa, sain rohkeutta laulaa julkisesti ja opin että niin kauan kuin humalainen omasta mielestään säilyttää arvokkuutensa ja kunniansa, tälle voi sanoa oikeastaan mitä tahansa. 

Hain apteekista rohtoa, flunssa vaivasi jälleen kerran. Tomi ja Jussi ja Sanna ottivat minut Anttilanaukiolta kyytiin, BB-voittajan työllistänyttä pornokauppaa ei enää ole. Se oli ylivieskalaiselle maamerkki, Soho Sex oli ainoa oikea erotiikkaliike satojen kilometrien kantamalla ja ensimmäinen jossa olen koskaan käynyt. 

Snellmann-sali oli tuttu: takahuoneessa tiiltä ja iskelmätähtien naamoja, itse tilassa myös tiiltä ja siksi aika kova akustiikka. Lippukartasta näkyi että eturivi täyttyy ja sitten on yksi pariskunta ottanut takariviin paikan ja muuhun yleisöön 50 metrin hajuraon. Säädettiin tekniikka ja mentiin takahuoneeseen, ihmeteltiin kun homma edelleen jatkuu. Ikkunan takana näkyi yhtäkkiä sisääntuijottavia hahmoja: Janne, Frank ja Arttuhan ne siellä, vanhat työkaverit. Keikalle tuli muutenkin paljon tuttuja duuniajoilta ja siitä itelle hyvä mieli. Tapasin myös ensimmäisen todistettavasti olemassa olevan ihmisen, joka lihallisena versiona kertoi minulle kuuntelevansa minun ja Peterin Mamu ja Juntti -podcastia. Kiertueviikko alkoi helvetin hyvissä fiiliksissä. 



Kun sali oli tyhjä, ajettiin Seurikselle ja sen alakerran pubiin, Corneriin, koska kuulimme huhua että siellä olisi tarjolla harvinaisuutta, kokkolalaista stand uppia. Tieto piti paikkansa, paikallisen Hannu Rantalan esitystä edelsi Ginger Joe ja vakavuuden ja hartauden kauniilla tavalla yhdistänyt jousiporukka. Rantala teki hyvin, Remakasta kaveri oli entuudestaan tuttu mutta nyt paljon parempi. Noin selkeitä setuppeja näkee harvoin ammattikoomikoillakaan ja kaverilla on alle kymmenen keikkaa takana. Hyvä tulee kun malttaa tehdä. Kyllä se meistä palikoista jotain kertoo, kun oman keikan jälkeenkin levähdetään katsomalla toisen keikkaa. 

Yöksi täräytettiin hotellikuplasta ulos, meikäläisen suvun mökille Kalajoelle. Hiljainen tumma metsä jota vasten virtsakaari piirtyy, väistyvän hangen mushe, kuorettoman puun tuoksu, täällä minä rauhoitun aina ilman eri käskyä. 
Aamuksi ajettiin Ylivieskaan - ja kuten perinteistä kohdallani on, alkoi jännittää heti aamusta. En minä osaa rennosti kotikaupungissa esiintyä. En vain osaa, kokeiltu on. Tulee mieleen että mitä ne ajattelee kun kuitenkin tuntevat, että pitäisikö heille edes näitä kertoa. Ja onhan siinä erilainen vääntö tekemisessä kun yleisössä on mummoa, serkkua, vanhempaa ja sisarusta, vanhoja kavereita ja kaikkea. Ja sitten lähtee insestipippelivanhusvihaparaati käyntiin. Jätkät vetivät aivan helvetin hyvin, minä jännitystäni ylisuoritin tarpeettomasti. Painoin liian kovaa ja se näkyi kyllä. Ei se huono ollut, mutta kun halusin kotiyleisön edessä onnistua ei yhtään vähempää kuin täydellisesti niin pettymyspussin joutui illansuussa raottamaan. Vaan äkkiäpä se iisiytyi, kun mentiin meikän vanhempien luo syömään ja katottiin isopapan vanhassa talossa yömyöhään keikkoja nauhalta. Oli ihan mieletön, käsittämätön tähtitaivas ulkona, sen alle unohduin. Pimeässä minua aina pelottaa mutta on mentävä pimeään jotta näkee. Valosaaste kätkee maailmankaikkeuden.


Aamulla lähdettiin ajamaan kohti Keski-Suomea rautakaupan kautta. Pohdittiin että kehtaakohan sitä auringonpimennystä katsoa kun hitsaussuojalasissa ei ihan täysiä kertoimia ollut (vaadittava 15 ja meillä 12), mutta tuumattiin jotta jos ei ihan hirveän pitkään tuijoteta. Ja puolen päivän aikaan tapahtui omituisuus: vihertävän lasin katsottu lähitähti alkoi supistua toisesta reunastaan kuin sarjakuvan reiätön juusto. Pimennyksen huippuhetkellä koko maisema näytti siltä, että kosminen amis on päättänyt vetää kaikkeuden ylle tummennuskalvon. Onhan se napposaa istua etupenkillä hyvien ystävien kanssa ja katsella kun avaruus järjestää shown. Sen muistaa.


Jyväskylän Paviljongissa oli kaikki viimeisen päälle ja "viimeisen päälle" -sanan päällä kaikki pisteet paikallaan. Loistokas bäkkäri, hele-vetin hyvä tekniikka ja mahtava asiakaspalvelu, jossa otettiin _kaikki_ huomioon. Keikka oli hyvä kaikilta, taas. Kun valot menivät salissa päälle hoksattiin että melkein loppuunmyyty tila oli kaikkea muuta kuin täysi - JYPin peluu välierissä oli haukannut yleisöstä huomattavan osan. Ei siinä mitään, jääkiekko on ihan yhtä turhanpäiväistä ja hauskaa kuin stand up, mutta voisihan ne liput antaa kaverille jos ei itte käytä. Mustassa kynnyksessä jaksoin yhden kaljan verran nuokkua ja sitten hotellille pötköön. 

Aamulla lähdettiin ajamaan Järvenpäähän. Matkasta en mitään muista. Keikka oli hankala, koska joku oli tuonut eturiviin vauvan. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta komiikkaesityksen rytmillä on: evoluutio on koodannut aivomme sillä viisillä, että lapsen ääntä ei voi jättää huomiotta, koska silloin jälkeläisten hätä tulee varmasti hoksatuksi ja lajin selviytymistodennäköisyys kasvaa. Eli aina kun vauva päästää äänen, ihmisen mieli singahtaa pipopään pippelivitsistä lapsen hyvinvointiin. Ja se on oikein kaikkialla muualla paitsi komiikkaillassa, jonne vauvat eivät yksiselitteisesti kuulu. Oma keikka meni ihan läskiksi, Tomi ja Jussi selvisivät paljon paremmin kun perhe poistettiin salista. On se vaan jotenkin tylyä heittää vauva ulos yhtään mistään, mutta minkäs teet. Muut olivat hankkineet lapsenvahdin ja he ansaitsivat itselleen nautinnollisen illan.



Odottaessani kyytiä Studio Pasilaan Järvenpään rautatieasemalla tarkkailin maisemaa hetken: kylmä mutta lämpenevä, hämärä mutta valon määrää kasvattava, kirpeä seutu, betoninen seutu, ihmisiä menossa muttei juurikaan tulossa. Tässä istun, elämäni on omituista ja minä pidän siitä.