Suomiko jakautunut kahtia? Höpö höpö.

Eduskuntavaalien jälkeen Suomessa on käynyt kohina: ei varsinaisesta vaalituloksesta, vaan Suomen kahtiajakautuneisuudesta. Puhutaan kulttuuri-Suomesta ja maaseutu-Suomesta, eteenpäin katsojista ja peruutuspeiliin tuijottajista, konservatiiveista ja liberaaleista - lyhyesti sanottuna siitä, että Kehä kolmosen sisällä elää yltiövapaamielinen lattesuomalainen ja pellonreunalta löytyy homovastaista pamflettia liito-oravan nahkaan kirjoittava traktorinatsi. 

Pääosin kyse on tulkintani mukaan tarkoitushakuisesta konfliktin rakentamisesta. Oma elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun on isoja pahoja konservatiiveja joita vastaan nousta. Tai niitä yhteiskuntaa puutiaisen lailla pumppaavia jopokuskeja, joiden motivaatio työntekoon on yhtä alhaalla kuin housunperse. Konfliktista syntyy draama ja draamasta merkitys, olipa kyse sitten kulttuurivaikuttajasta, lehteään kaupaksi toivovasta toimittajasta tai kilpailijapuolueen ääniä hinkuvasta poliitikosta. Ihminen lumoutuu yksinkertaisesta tarinasta ja hyvä tarina pitää usein sisällään pahiksen. Ja kun sellaista ei oikein nykyisestä Suomesta tahdo löytyä - melkein kaikilla vakavasti otettavilla yhteiskunnallisilla vaikuttajilla on jauhomitta täynnä yläreunaan asti -, sellaisia pitää luoda. Sillä myydään lehtiä, viihdettä ja ääniä. 

Mutta onko väitteellä totuuspohjaa? Varmasti jotain. (Esimerkiksi Jussi Pullisen teksti tarjoaa kohtalaisen kiihkottoman ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen). Mutta että Suomi olisi niin kahtiajakautunut, että kannattaisi ruveta muuraamaan työhuoneeseen persunkestävää bunkkeria? En usko. En tosin tunne politiikkaa ja yhteiskuntatiedettä niin hyvin, että osaisin sanoa kyseiseen seikkaan mitään analyyttista tai kovin syvällistä, joten minulla on tarjota keskusteluun vain oma kapea kokemukseni. Ja sekin stand up-koomikkona. 

Minä ja koomikkokollegani Jussi Simola ja Tomi Haustola kierrämme tänä keväänä Suomea peräti 33 paikkakunnan verran (kiitos Naurun tasapaino-telkkariohjelman) - 24 kaupunnia on käytynä ja yhdeksän vielä jäljellä. Skaala on vaihdellut Pieksämäen kokoisista pitäjistä isojen kaupunkien kulttuurikeskuksiin. Olemme tavanneet läjän mitä erilaisempia suomalaisia: porukkaan mahtuu työtöntä, opiskelijaa, yrittäjää, duunaria, eläkeläistä, nuorta, miestä, naista. Ja kaikkialla, maantieteellisestä sijainnista huolimatta, nämä heterogeeniset joukkiot ovat pärskähdelleet räkätykseen yhdessä, nauraen porukalla samoille asioille. 

Eivätkä ne jutut ole aina kepeimmästä päästä. Triomme setteihin mahtuu miehen seksuaalisella epävarmuudella leikittelyä, homovihan pilkkaamista, uskonnollisen vallankäytön kritiikkiä - ja usein myös hiton rankkaa (ja tietysti hyväntahtoista) henkilökohtaista kuittailua eri ihmisryhmien edustajille. Silti ihmiset ovat kyenneet vapautumaan toistensa seurassa ja hekottamaan hankalille asioille yhdessä. 

Ja siksi kysynkin: miten ihmeessä tämä olisi mahdollista kahtiajakautuneessa Suomessa? Jos kerran metsä-Suomessa asuu vain kapeamielisiä punaniskoja, miten voi olla mahdollista, että maaseutukaupungin yleisö räjähtää nauramaan, kun pidän jumalan suunnittelutyötä homoseksin suhteen surkeana (ensin antaa siihen värkit ja sitten alkaa nillittää että ei saa, minä en tykkää)? Ja kääntäen: jos kerran pääkaupunkiseudun väestö koostuu lähinnä vain vehkeensä vuosia sitten hiekoittaneista ylimielisistä yltiömököttäjistä, miten siellä voidaan ylipäätään nauraa överifeminismin pilkkaamiselle? 

Minun mielestäni ei mitenkään. Vastakkainasettelu ei ole totta. 

Vaikka raflaavimmissa lehtijutuissa Suomen asenneilmapiiriä verrataan jo vuoden 1918 sisällissodan tunnelmiin, en oikein näe itseäni kiertämässä tuon ajan Suomea ja kertomassa samoja vitsejä sekä punakaartilaisille että suojeluskuntalaisille. Nykyisessä Suomessa koominen yhteisymmärrys on vallitsevaa todellisuutta: me olemme nykyisin kautta maan niin sivistynyt kansa, että vaikka emme olisi asiasta täysin samaa mieltä, me voimme kuitenkin nauraa sen järjettömyydelle porukassa. Tietenkin aina joku pahastuu tai suuttuu, mutta pääsääntöisesti mielensäpahoittajat ovat pieni vähemmistö. 

Ehkä koomikoiden kohdalla kyse on siitäkin, että meidän tulee tehdä älytön määrä duunia sen eteen, että vitsit toimivat mahdollisimman monenlaisille yleisöille. Vaikka kasku olisi kuinka kutkuttava vasemmistolaisen mielestä, tulee humoristin aina miettiä myös sitä, miten saisi kokoomusäänestäjän nauramaan samalle asialle. Kenties tämä on asia, jota myös Suomen kahtiajakautuneisuudesta huolestuneiden tulisi opetella: miten saan viestini sille tasolle, että kuka tahansa voi ottaa sen vastaan ja oppia siitä jotain? Omilleen saarnaaminen on houkuttavaa ja helppoa, mutta mitään muutosta sillä ei tehdä.

Sen sijaan, että heiluttelee perkeleenmaalauspensseliä, kannattaisi aina pyrkiä asettumaan kanssataaplaajan saappaisiin: miksi tämä ihminen ajattelee näin? Mitkä tarpeet aiheuttavat tuollaista käyttäytymistä? Mitä itse tekisin vastaavanlaisessa tilanteessa? Toisen pään sisään on vaikea päästä, mutta puoli voittoa on se että edes yrittää. Ja jos vastaus kysymyksiin on se että toinen on ihan tyhmä ja pihalla, niin seuraavaa vastausta voi sitten etsiskellä peilistä.

Oletko koskaan miettinyt, että jos toinen ei ota viestiäsi vastaan, vika saattaa olla myös viestissä ja sen esitystavassa eikä automaattisesti vastaanottajassa? 

Minä en suostu uskomaan kahtiajakautuneeseen Suomeen, koska sillä ei ole mitään tekemistä sen arkitodellisuuden kanssa, jossa päivittäin teen työtäni. Uskon vilpittömästi että meissä kaikissa on paljon enemmän yhteistä kuin erillistä, sillä samaa lajiahan tässä kaikki ollaan ja samalla planeetalla asustellaan. Minun mielestäni täällä on tilaa polkea niin turvetta kuin Jopoakin. Juoda piimää purkista ja kahdeksan euron erikoiskahvia kalliista lasista. Bailata Frederikin ja Lindsey Stirlingin tahtiin. Ja uskon myös siihen, että suomalaiset tunnistavat tämän ihmisen yhteisen ulottuvuuden ja toteuttavat sitä arjessaan jatkuvasti. 

Suomen kahtiajakautuneisuutta, olipa se sitten totta tai ei, ei pureta kauhistelemalla Suomen kahtiajakautuneisuutta. Se häviää sillä, että ihmiset kaikista ryhmistä tapaavat toisiaan, juhlivat, nauravat, puhuvat. Vallilasta voi lähteä himankalaiselle leirintäalueelle juhannukseksi ja Kempeleestä juna vie Kiasmaan. Eroavaisuutemme ovat loppujen lopuksi kuviteltuja, opittuja ja rakennettuja. Ja kun on ihmisten kanssa tekemisissä niin huomaa helposti, että ei niillä ole niin paljoa väliä. 

Kyllä se tästä. Kaikki on ihan hyvin. Ollaan porukassa kuitenkin ja porukassa pärjätään kyllä. 

Kunhan ette nyt ihan liiallisuuksiin vie. Jos meinaan kaikki konflikti maailmasta loppuu niin meikältä loppuu myös duuni. Että nyt varovasti sen halailun kanssa. 

Naurun tasapaino on the road: Viikko 2 (Seinäjoki-Hämeenlinna)

Viikko 2: Seinäjoki-Vaasa-Espoo-Hämeenlinna (4.3.-7.3.2015)

Tuntia ennen lähtöä taiteilin umpijäisen pihan poikki varastolle, oli sen verran pidempi reissu tulossa että ihan pelkällä repulla ei pärjää. Rinkka pitää olla. Ja siellä varastossahan se oli, kunhan ensin kaapi päältä tuhdin kerroksen hometta. Perkele. Sen se teettää talvi kun kosteusprosentti on korkealla ja lämpöä piisaa. Minun lempitavara, melkein. Ollut kaikissa reissuissa mukana vuoden 2005 interrailista lähtien. On kait siinä jotain vertauskuvallista kun rinkka homehtuu varastoon, ei ole muutamaan vuoteen ulkomailla käyty. 

Kotona vaihdoin kiireessä liikaa vaatetta liian pieneen reppuun ja kissan mullisko innostui edestakaisin vilahtelevasta kädestä siinä määrin, että päätti pamauttaa kynnelliset yläfemmat kämmenselkään oikein voimalla. Jos minulla ei olisi ollut niin kiire ja sydämessäni myötätunto kaikkea elävää kohtaan, olisin tehnyt viiksekkäästä paska-automaatista kesäkeiton ja rusetin. Hirmeässä kiirehiessä puskin itseni junaan, tein kaksi tuntia töitä ja viimein annoin luvan palkita itseni croissantilla ja munkilla. Istuin penkkiin, avasin täppäristä Crackedin ja rentouduin ensimmäistä kertaa koko päivänä. Ehkä tämä tästä, annoin ajatuksen lentää ja katselin ikkunasta ulos. Onpa iso kaupunki. Ollaan jonkun aikaa tässä jo seisottu. Onko se...onhan se, Seinäjoki, vitun vittu, äkkiä kamppeet kasaan ja ulos junasta. Keskiviikkoloskaista keskustaa halkoessani tuumasin että huono päivä voi iskeä vaikka niihin ei usko.


"No niin, voisiko vähän laittaa alaääntä lisää, nyt on vähän ohut soundi."
"Ei voi, täältä voi säätää vain volumea."
"Aa...okei."

Meillä oli nuorena sellainen sanonta, että jos oli oikein kunnolla päissään, niin silloin oltiin törnävässä. Ja Törnävä-sali kantoi nimeään kunnialla: päätös salin tekniikan säädöistä oli taatusti tehty tukevassa humalassa. Salin yhteydessä toimii ammattiopisto ja yksi Kullervo  Naama oli mahtikäskyllään mitätöinyt koko tilan useamman tonnin tekniikan. Oli mikseripöytää, linjaa jos jonkinlaista ja valoa katossa - ja mitään ei ollut kytkettynä, koska yksi opettaja oli todennut että hän ei sitten näitä vehkeitä opettele käyttämään. Päänsä sementoinut persejäärä pilaa elämänlaatua laajemmaltakin kuin lähipiiristään. Säädettiin voluumia hiessä, taiteltiin ledikannujen kulmaa lärviä valottamaan ja pistettiin sormet ristiin toivoen parasta. Mutta perkele, että tehtiin hyvä ilta olosuhteista huolimatta. Tuli painamisen fiilis kun mitään ei saanut ilmaiseksi. Ja kun sanon että ei mitään tarkoitan sitä: minun piti käydä vaihtamassa pätkivä mikrofoni toimivaan kesken keikan. 

Tasattiin burgerilla ja useammalla alkoholijuomalla, oli mukava nähdä tuttuja (Toni on teepaitojen John Holmes). C-päivän kunniaksi toin pöytään Camparit ilman lantrinkia. Aina en ole niin mukava seuramies kuin voisin olla. Ulkona sateli räntää, hotellihuoneessa katsottiin Don't Push the Riveriä kunnes akut loppuivat niin läppäristä kuin ukoista.


Aamu rytmittyi kauniisti. Puoli kympiltä ylös, maha täyteen, takaisin köllöön, yhdeltä ulos huoneesta. Anttilasta ostin hanskat ja Star Destroyerin. Peliosastolla tuoksui löytö, viidellä eurolla Trials HD, Limbo ja Splosion Man - kova. Ajettiin Pohjanmaata halki, kuinka monta autokauppaa voi pelloilla olla ilman että ekosysteemi romahtaa? Sen verran häjyjen maine pelotti että huoltoaseman pihalla oli epämukavaa pidellä käsilaukkua. 

Vaasassa en ole käynyt sitten lapsuusvuosien, serkku siellä aikanaan asui ja opetti että nyt ei saa puiden alle kuseksia kun ollaan kaupungissa. Vaasa näyttää isommalta kuin se on, vähän miniatyyri-Helsingiltä, vanha rakennuskanta sen tekee. Kaupungintalon eteen parkkiin ja ihmetys päähän: eilen oltiin niin firmakeikkamaisissa tunnelmissa kuin mahdollista, nyt eteen aukeni 1883 rakennettu eeppinen talo kattokruunuineen, reliefeineen ja (harvinaisen isokullisine) patsaineen. Meitillä paikka veti jäähän: että tämmönen klassinen ympäristö ja meikän kullivitsit? Eiss. Ja niinhän se sitten meni, vähän ontuen iteltä koko keikka. Improissa oli paljon huteja ja energiatasoltani en oikein ollut yleisön kanssa samassa tilassa. Ei nyt huono, muttei kauhean hyväkään. Vähän hankalaa iltaa helpotti innokas stand up-tet-harjoittelija Miia, joka nouti nousukkaalle Red Bullia kun pyysi.


Lähdettiin ajamaan yötä halki kohti Helsinkiä. Pitkä, pitkä matka ja kaikki Hesburgerit kiven alla. Kun pikaruokaa ei halua, sitä on joka tuolinväli täynnä, kun sitä etsii, niin ei millään. Lopulta keidas saavuttui ja mieli kirkastui. Päihde-Mikael sattui olemaan samalla huoltoasemalla, jäppinen oli ostanut ison kerrosaterian, sipulirenkaat, kolme erilaista majoneesia ja munkkipossun. Mikael P. tekee täysillä kun tekee. Jossain vaiheessa tultiin Helsinkiin ja tipahdin Jussin sohvalle. 

Seuraavana päivänä Espoo. Espoosta en tiedä mitään. Minusta se näyttää siltä, että joku on katsonut Pasilaa ja päättänyt, että tästähän saisi hyvän kaupungin. Jännittää aina sanoa paikkakunnasta jokin mielipide joka ei ole automaattisesti kehuva. Pelottaa, että ihmiset samastuvat kaupunkiinsa ja kokevat henkilökohtaisena loukkauksena. Vaikka minusta Espoo ei sano espoolaisista mitään. Tällaista se on kun elää maassa jossa torstaina ihmetellään miten voi islamistitaistelija suuttua kuvainraastosta ja maanantaina kirotaan Aku Hirviniemeä kun on pissaavinaan Suomen lipun päälle. 

Parkkipaikalla satoi vettä, keikkaa edeltävät eväsostokset tekee Ärrällä vain varakas tai tyhmä. Ilta oli hyvä, kaikin puolin onnistunut, mutta itsellä alkoi hiipiä takkiin omituinen olo: mikäs tästä tekemisestä puuttuu? Tai mitä voisi olla lisää? Hyviähän nämä on olleet kaikki, mutta kun haluaisin niiden olevan helevetin hyviä, kaikkien. Eikä ratkaisua tietenkään löytynyt, niin kuin tavallista on. Käytiin Tomin ja Jussin kanssa syömässä Helsingin Kannaksessa, erittäin viihtyisä ja (hyvässä mielessä) perussuomalainen ravintola. Palvelussa paskanjauhaminen on jätetty pois ja korvattu nopeudella: kaljatuoppi kolahtaa pöytään vauhdilla eikä turhan hiimailun lopputulemana. Silakkapihvit olivatten ehkä parhaita mitä olen kuunaan syönyt. Suosittelen ja suosin.

Rundiviikon päätti Hämeenlinnan Vanaja-sali, joka on kenties hienoimpia saleja missä olen kuunaan pönöttänyt. Tila on tiivis, erittäin klubimainen ja kuitenkin perkuleen iso. Ja kahviosta saa croissantin, pullan ja kahvin kuudella eurolla. En uskonut, että se olisi enää nykyisessä Suomessa mahdollista. Tehtiin kaikki kyllä hiton hyvät keikat. Omalla keikalla oli huteja ja vähän se pitkäksi meni, mutta toisaalta monissa jutuissa oli täysin poikkeuksellisella tavalla eloa. Jussi jäi keikan jälkeen Hämeenlinnaan hengaamaan ja lähdimme Tomin kanssa tykittämään motaria pääkaupunkiin. Kova porina kävi: edelleen oli sellainen olo, että tekemisestä on löytämättä jokin viimeinen niitti. Tomi sanoi, että meikäläinen oli kiroillut todella paljon. En ollut itse kiinnittänyt asiaan huomiota ja ihmettelin, että mistä moinen oikein johtui: yleensä noidun ankarammin vain silloin, kun minua jännittää rujosti eikä nyt ollut siitä kyse. Vastaus oli onneksi vain muutaman hetken päässä. 

Kuutta tuntia myöhemmin hoipertelin ilman unta kohti lentokenttäbussia. Helsinki-Vantaalla loin katseeni ylös taululle ja huomasin lentoni olevan peruutettu. Siinä vaiheessa olin niin totaalisen poikki, että teki mieli vain heittää lattialle huutamaan ja itkemään jalkojen polkiessa näkymätöntä pyörää. Vaan ei auttanut, nopsaan junalla vain Tikkurilaan ja sieltä pohjoisen junaan. Paitsi että VR:n automaatit eivät toimineet ja minun piti helvetillisellä kiireellä lähteä etsimään Ottomaattia Tikkurilan sateisesta keskustasta kello seitsemän aamulla. 

Varisten lehahtaessa ilmaan grilliruoan jämiltä päähäni iskeytyi ajatus: näin tätä ei jaksa. Ja sen takia keikoista on puuttunut vähän jotain. Energiaa. Sen verran kovaa on kulkeminen, että jokailtainen kaljantinttuuni yhdistettynä rasvaiseen ruokaan ja isoihin kilometrilukuihin pistää väistämättä desantin väsyneeksi. Ja sitten kun voimaa ei rungossa ole, sitä yrittää tuoda settiin noitumalla ja puskemalla. Toimiihan se niinkin, mutta hittoako sitä puukolla sahaa jos olisi moottorisaha vieressä. 

Eli helppo hommahan tämä, ei mitään. Nyt vain smoothieta nassuun, tuopposten määrää vähemmälle ja aamuisin lenkille, niin kyllä se tästä. Homma on hallussa. Helposti toteutettavissa. Ei mitään muuta kuin let's go, täältä tullaan terveellinen elämä! 

Luulen, että läheinen varis luki ajatukseni ja rääkähti paskaiseen nauruun niiden takia. 

Naurun Tasapaino on the Road: Viikko 1 (Lohja-Rovaniemi)

Viikko 1: Lohja-Rovaniemi (27.2.-28.2.)

Aina jää viime tinkaan lähtö. Sitä se on kun asuu viiden minuutin päässä asemalta. Jos matkaa olisi 20 minuuttia, olisin aina vartin etuajassa. 

Maha täynnä, uudet kengät kantapäitä pahoinpidellen juoksin puutaloalueen halki. Ilmassa tuoksui kevät, kello hädin tuskin yli kuusi, ei ketään missään. Lätäköitä, tänä vuonna talvi vain kävi. Kaksi suojatietä, portaat alas, portaat ylös, junan oven sihahdus, ehdin! Kymmeneen minuuttiin juna ei hievahda. Näin se aina menee. Mietin, kummalta haisen enemmän, pekonilta vai hieltä. Osaan kymmensormijärjestelmän, taivaan päätähdistöt ja perinteisen juutalaisen juustokakun valmistuksen, mutta en laittaa liesituulentinta päälle. 

Pari päivää oli mennyt kasvavan innostuksen vallassa. Ensimmäinen iso rundi. Vaikka viime vuosina en ole enää niin paljoa osannut jännittää ja innostua, niin nyt kupli päässä. Ja mahassa. Ovat jotenkin suunnitelleet nuo VR:n penkit sillä viisillä että kun vedät jalat kyykkyyn ja yrität väsymyksen sotkemaa kroppaa unella tasata, niin aina rentoutumisen kohdalla sinkilänä soiva sulkija vähäksi aikaa löystyy. Kahta pieruun heräämistä myöhemmin päätin antaa periksi. Vielä minä sinut löydän, VR:n anaalimaanikkoinsinööri.

Junamatka meni niin kuin ne menevät: suunnittelen pelaavani, katsovani leffan ja lukevani kirjaa, rentoutuvani, ja sitten teen neljä tuntia duunia ja roikun kolme tuntia somessa. Sain kuitenkin kuunnelluksi Kuopion Punchline! -klubin MC-matskun ja totesin, että molemmat puoliskot jos yhdistää ja vielä muutamaa vitsiä hinkkaa, niin kiertuematsku alkaa olla kohillaan. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kokonaan uusi kakskymppinen rundia varten, mutta aika loppui kesken. Niinpä päädyin valitsemaan vanhasta parhaat ja hinkkaamaan ne niin hyviksi kuin ikinä osasin - usein työrytmi oli se että kuuntelin tunnin verran tehtyä keikkaa ja sain siitä irti yhden lauserakenteen muutoksen. Mutta tuo muutos taas kasvatti kyseisen punchin irtilyömiä nauruja viidelläkymmenellä pinnalla, joten hiomisella oli palkkansa.

Helsingin rautatieasemalla söin intialaisessa ravintolassa, jota olin aiemmin luullut nepalilaiseksi ravintolaksi. Junttius lähtee ihmisestä kulumalla hitaasti ja sittenkin vaarana on se, että tilalle tulee city-ylpeys (yhtä paha ellei pahempi). Otin lassin suuhun ja totesin että aika suolaista tällä kertaa. Helsingin keskusta oli sen verran täynnä että piti tarkkaan rytmittää se kohta jossa vetää uudet reisitaskuhousut ylöspäin, myyjä oli ollut oikeassa kaikessa muussa paitsi näiden lahkeiden pituudessa. Perillä Jussi esitteli MacGyverin fetissikassilta vaikuttavan tekniikkalaukun sisällön. Ehdin kaataa vessaharjakotelon lattialle ja pestä lattian tarkemmin kuin itseni. Kolmen tunnin unien myötä kaikkeen tekemiseen tulee päälle kerros rähmää. Parkkipaikalla oli kiertuemanagerimme (ei Manageerimme, tässä tulee olla tarkka) Sanna ja auto ja Jussi, pian myös Tomi. Moottoritie oli hypännyt aikaportaalin kautta huhtikuulta helmikuun loppuun. 

Lohja. Siellä en ole koskaan aiemmin käynyt, kirkko oli komeaa kiveä ja minusta maailmanperintöä, en tiedä onko listalla virallisesti. Sottisen Riku soitti ja kertoi punnertamattomuushaasteensa haasteista. Auto parkkiin, rollupit pystyyn, äänten tsekkailu käyntiin. Paikalla oli ammattimies, onneksi, koska meillä oli kaksi uutta langatonta mikkisettiä ja niitä piti säätää pitkän persien kautta. Meinattiin aluksi Tomin kanssa mennä kapulahommilla vaan kun nähtiin Jussin kropan aukeamisen taso headsetin myötä niin pakkohan se oli itekkin sitte. Käytiin Tomin kanssa marketissa, aulassa olleen lipunmyyjän into nosti fiilistä. Marketista lohta ja kaljaa, täällä vielä on Sokos, Oulussa ei kukaan hoksaa mitä meinaan kun viittaan Ääss-ryhmän paikkoihin sillä nimellä. Suojatiellä auto antoi ensin tilaa ja sitten kaasutti kohti. Joskus tekisi mieli vain jäädä seisomaan paikalleen. Miten siinä kävisi ja olisiko se sen arvoista että saisi tietää?

Jännitti helvetisti, enemmän kuin minkään keikan edellä sitten Kansallisteatterin finaalin. Onneksi ympärillä oli tutut naamat Jussi ja Tomi, tällä triolla ollaan oltu kovissa kulminaatioissa aiemminkin. Kello kävi hitaasti kohti, Jussi aloitti MC:nä loputtomalta tuntuneen jakson jälkeen. Ekoista nauruista kuultiin: eivät nämä ihan ilmaiseksi anna, onhan kello vasta seittemän, töitä pitää tehdä. Onneksi Jussi on työssään perkuleen hyvä ja Tomin astuessa lavalle oli yleisö läppeensä lämmin. Istuin vessassa lähelle oman keikan alkua ja mietin, mitä kaikkea väsymys puskee ihostani läpi, aistiiko eturivi sen? Väsymyksestä ja jännityksestä huolimatta sain aikaan tasaisen vahvan, paljon isoja nauruja irrottaneen keikan. Vähän se kyllä välillä ihmetyttää, että näin ronski materiaali (seksuaaliperversioiden laaja spektri ja päälle vähän vanhusten kurmootusta) menee näin hyvin läpi näin kultturellissa ympäristössä (konserttisali ja iltapukuja). Siinä kait se työnteko näkyy, alussa olin yhtä härski mutta ihan helvetisti vähemmän hauska. 

Keikan jälkeen mentiin tapaamaan yleisöä heti, ihan heti. Se on asia jota en ole ennen tehnyt ja joka jännitti hitosti, mutta onneksi seremoniamestarin virkaan syntynyt Mr. Simola otti tilanteen haltuun, mursi jään ja päästi lämmön irti. Oli mukava tavata teidät kaikki. Enkä sano tätä siksi koska on pakko, koska jos en olisi sitä mieltä, touhu olisi jäänyt yhteen kertaan. Mikko oli tullut katsomaan keikkaa. Mikon erityistaito on tyhjentää pajatso Facebook-keskusteluissa helvetin hyvillä ja pitkillä perusteluilla (Mikko päätoimittaa elokuvalehteä ja kirjoittaa mainion perseanalyyttista leffablogia). Tila tyhjeni nopeasti ja jätti meidät sinne Amusa-kulttuuriportaalin haastatteluun. Hyviä kysymyksiä ja hauska tehdä välillä videolle. Takapenkillä poksautin korkin irti sillä voimalla että pelkäsin että lasiin tuli naarmu, Jussi sanoi että se on tiesuolaa. Helsingissä menimme Jussin luo, joimme hyvin ja söimme paremmin. Juhlittiin että oltiin taas yhdessä, eka keikka oli hyvä, luokkaretki jatkui.

Aamulla Tomi koputti rintaani määrätietoisesti. En reagoinut, toinen koputus, huulilta pääsi "Älä huoli, mulla on homma hallussa". Se oli liioittelua. Herätyskello oli kyllä soimassa, mutta paatoksen puolelle painunut keskustelu oli kestänyt kolmen hujakoille ja nyt kello oli viisi. Pakkasin reppuuni noin kolmea tavaraa viisitoista minuuttia, ryömin vaatteideni sisälle ja astuin silmät sumeina kadulle. Kuin olisi ulkomailla ollut: aamuyö, tyhjä kaupunki, krapula, maksullinen auto. Lentokentällä halusin ison lasin kokista, vähän ennen Rovaniemeä heräsin korvan nirskahtaessa auki. Armeijan norsunvittuun pukeutunut kelkkayrittäjä haki meidät kentältä, Jussi lähti ajamaan 70 kilometriä ja me Tomin kanssa nukkumaan edes neljä tuntia. Kaupunki oli täynnään haalareissa örveltävää opiskelijakansaa, kiitin itseäni siitä että olin käynyt koulun loppuun niin edes mahdollisuutta ei ole että jaksaisi tuon intensiteetin biletykseen palata.

Comicossa pienempi platteri oli justiinsa hyvä, hotellihuoneessa meni vaiheiluksi ja myöhästyin puoli tuntia keikkapaikalle saapumisesta. Onneksi Tomi ja Jussi olivat hoitaneet homman helvetin hyvin läjään. Takahuone oli mallia ryhti, ei lösötettäviä sohvia eikä valmiiksi korkattua Jallua. Pisteet Korundi sai kuitenkin siitä, että avulias työntekijä otti maitopurkkini säilytykseen vaikka asiakkaita oli tiskillä hur som helst. Keikka meni väsymystekijöistä huolimatta helvetin hyvin. Lopussa tultiin kolmissa päin vielä lavalle perseilemään, jännä miten kilpailusta ei ole välillämme enää mitään jäljellä. Yleisön edustaja teki masturbaatioeleen ennen valokuvan ottamista, virkistävää siinä oli se että tekijä oli nainen. Oululainen superfani bongattiin, jätettiin loput kaljat jazzbändille ja mentiin Iloiseen Ilvekseen ostamaan omat. Hannu, Anne ja Janne tarjosivat hyvän seuran kivijalan ja tiskin takaa ojenneltiin B-juomia miellyttävään tahtiin (meillä on semmonen kirjainsysteemi viinoille, ekana kiertuepäivänä meni A, Rovaniemellä B ja niin edelleen. Maksa huoannee Q:n kohdalla mutta irvistää V:n eli VIINAN iskiessä kalenteriin). Televisiossa Pertti Kurikan Nimipäivät voitti Uuden musiikin kilpailun. Ei mennyt se tekstiviesti hukkaan. Pahassa kurjessa jatkettiin mitä jaksettiin, kahden jälkeen tyhjensin Kotipizzan möykkypelistä yhdeksän euroa ja söin lankkupitsan kerralla.  



Aamulla huone oli tyhjä, Tomin ja Jussin lento oli lähtenyt aiemmin. Näin aulassa Jari Tervon, Jari Tervo ei nähnyt minua (ehkä hyvä niin). VR:n mobiililippupalvelu toimi juuri oikealla hetkellä, taksikuski antoi pari minuuttia aikaa astua junaan. 

Persien lyödessä penkkiin huomasin että minulla on helvetin hyvä fiilis. Kyllähän minä tiesin että tästä siisti rundi tulee, mutta että näin siisti. 

Miksi lopetin toimittajan työt?

Aika moni yleisön edustaja on kysynyt minulta, että jos minulla kerran on lehtimiestausta, niin miksi en tee lavajuttuja toimittaja-ajoiltani? Ja miksi ylipäätään lopetin?

Vastauksia on kaksi, molemmat karuja: journalismi, siinä muodossa kuin minä sen käytännön tasolla koin, on Suomessa pahimmillaan niin läpimätää ettei siinä ole mitään hauskaa. Se on pelkästään surullista ja vastenmielistä.
Minä lähdin toimittajan hommista siksi, että minä en kestänyt vallitsevaa tilannetta. Minä en voinut katsoa itseäni peiliin ja kutsua itseäni toimittajaksi, koska työlläni ei ollut mitään tekemistä journalismin kanssa. Journalistilla on valtavan tärkeä vastuu, hänen tulee seistä vallan vahtikoirana - eikä missään ole sanottu, että rahavaltaa ei sitten lasketa. Ei missään. Päinvastoin, toimittajan pitäisi olla se hahmo, joka ei anna rahan ja vallan vaikuttaa itseensä - hän tekee työtään siksi, että haluaa välittää puolueetonta tietoa. Minä huomasin varsin pian, että tämä idealismi on nykyaikana hyödytöntä ja haitaksi. Lopetin, koska huomasin itsekin luisuvani tuohon samaan piittaamattomuuden suohon. 

(Ja ennen kuin jatkan pidemmälle, haluan huomauttaa, että Suomessa toimii suuri joukko myös sellaisia toimittajia, joiden työtä arvostan suuresti ja jotka tekevät päivittäin hyvää ja arvokasta työtä. Tämä teksti käsittelee vain ja ainoastaan mainosrahoitteista ilmaislehtipuolta, koska se on ainoa, josta minulla on varsinaista työkokemusta. Ja silläkin sektorilla olen ollut pidemmässä työsuhteessa vain yhdessä lehdessä, joten otanta on varsin kapea. Tosin täytyy ottaa huomioon se, että kyseinen lehti on ainakin kahdesti palkittu Suomen parhaana kaupunkilehtenä - eli alla kuvaamani toimintatavat ovat paitsi hyväksyttyjä, myös tunnustettuja alan sisällä.)

Kun aloitin toimittajaopinnot Oulun seudun ammattikorkeakoulussa vuonna 2007, suhtauduin journalismiin idealistisesti - uskoin iskeväni suoraan kiinni yhteiskunnan mädännäisyyteen ja laskevani paskat pihalle yhteiskunnan häijyimmistä ajoksista (sama suomeksi: olin todella, todella ärsyttävä ja todella, todella vilpitön). En millään voinut arvata, että neljä ja puoli vuotta myöhemmin (mitä, humanistisen alan opiskelijalla venähti valmistuminen, ei voi olla) olisin niin pettynyt koko touhuun, että mielummin hyppäisin sokkona pimeään ja yrittäisin tehdä stand upia työkseni kuin viettäisin päivääkään yhdenkään lehden toimituksessa. Olin sitä mieltä, että lehdistö on osa syöpää, ei sen parannuskeino. Syynä tähän ajatusmaailmani romahtamiseen oli muutaman kuukauden työharjoittelujakso oululaisessa Forum24-lehdessä. 

En varsinaisesti ollut yllättynyt siitä, että palkallista harjoittelua ei tarjottu puoli vuotta kestäneen työsuhteeni aikana kuin muutamaksi viikoksi. Enkä siitäkään, että minä olin lähtökohtaisesti se nakkikone, joka laitettiin ensisijaisesti kaikille viikonloppukeikoille (vaikka työsopimuksessani työaika oli maanantaista perjantaihin). Enkä edes siitä, että ideani lehden  kehittämiseksi kaikuivat toistuvasti kuuroille korville (aamupalaverissa päätoimittaja lohkaisi sellaisenkin viisauden, että mihin me niitä Facebook-sivuja muka tarvitaan. Teki mieli vastata että ei mihinkään, nyt mun pitää mennä, haastateltava laittaa savumerkit ihan justiinsa kohta). Minä olin nuori työntekijä, vasta urani alussa ja silloin status on vielä niin alhainen, että parempi pitää naamansa kiinni ja painaa vain hommia. Mahdollisuudet valita ja valittaa tulevat sitten myöhemmin. 

Mutta siihen en olisi mitenkään voinut valmistautua, kuinka totaalisesti Forum24 tulisi murskaamaan kaikki illuusioni journalismin periaatteista.

Kun tulin taloon, olin täynnä jännitystä, ideoita ja innostuneisuutta - hitto, nythän sitä pääsisi tekemään juttuja sellaisista aiheista, jotka itseä kiinnostavat, joita pidän tärkeänä ja joista haluan puhua. Ei mennyt kovinkaan pitkä aika huomata, että juuri mikään juttuideoistani ei mennyt läpi. Niitä pidettiin hyvinä, mutta kovin, kovin usein huomasin ideapalaverin jälkeen saaneeni käteeni lapun, jossa ohjeistettiin lyhyesti jälleen kerran haastattelemaan yritys- tai hallintomaailman isokenkäistä. Ja niissä jutuissa ei koskaan, ei koskaan, ollut juuri mitään kriittistä. Ne olivat lähinnä esittelytekstejä, sävyltään läpeensä positiivisia. Mainoksia. Sellainen oli lehden tapa toimia ja minä pääsin siihen nopeasti kiinni.

Ja syy toiminnan on yksinkertainen: ilmaisjakelulehdet pyörivät mainosrahalla. Niiden on pakko, koska kukaan ei maksa niiden tilaamisesta. Minusta tämä toimintamalli itsessään ei ole ongelmallinen: suuri osa yhteiskunnastamme pyörii mainosrahalla eikä minusta oululainen jääkiekko ole huonoa siksi, että kotihallin nimi on tulee paikalliselta sähköyhtiöltä. Mutta iso ongelma tulee vastaan siinä kohtaa, kun mainosraha ui huomaamatta journalistisen sisällön liiveihin. Tällaista vallankäyttöä on keskivertolukijan vaikea havaita, koska he eivät usein tiedä millaisia linjanvetoja lehden sisällä tehdään.

Annan selvyyden vuoksi esimerkin omilta työajoiltani:Forum24-lehdessä on mielipidepalsta, jossa julkaistaan lukijoiden kirjoittamia tekstejä. Eräänä päivänä toimituksemme sähköpostiin saapui kärkkääseen sävyyn kirjoitettu teksti, jossa kritisoitiin tiukasti uskovaisten oikeutta puuttua homoseksuaalien elämään. Tekstissä oli selvästi äkäinen ote, mutta se ei ollut millään tapaa loukkaava tai mauton. Päinvastoin, kyseessä oli yksi parhaista kansalaiskirjoituksista mitä olen aiheesta lukenut, erittäin hyvin laadittu ja tarkasti kirjoitettu kritiikki. Olimme kesätoimittajatoverini kanssa sitä mieltä, että lehteen vain, pointit ovat pätevät ja keskustelua herää. 

Mutta sitten tuli kielto. Päätoimittaja esti jutun pääsemisen lehteen. Sitä ei koskaan julkaistu eikä syytä koskaan kerrottu. 

Tässäkään ei vielä itsessään ole mitään älyttömän arveluttavaa - lehdellä on oikeus valita linjansa ja päättää itse, mitkä jutut pääsevät läpi ja mitkä eivät. Mutta todella, todella ison eettisen ongelman aiheutti se tosiasia, että parin viikon sisään lehdessämme julkaistiin yleisönosastonkirjoitus, jossa TUOMITTIIN homoseksuaalit kristinuskon näkökulmasta. Näin tehtiin: homomyönteinen juttu estettiin pääsemästä lehteen, mutta homovastainen juttu meni läpi että soi. 

Tämä olisi itsessään journalistisena tekona täysin kuvottava, mutta vielä ällöttävämmäksi sen tekee takana piilevä motiivi (jota siis en tietenkään ole koskaan saanut vahvistetuksi, mutta jota itse pidän kaikkein todennäköisimpänä syynä): Oulun alueella, varsinkin talouselämässä, vaikuttaa merkittävä konservatiivikristittyjen joukko. Ja tällä joukolla on käsissään paljon mainosrahaa, joka Forum24:sta kiinnostaa. Ja Forum24 ei halua suututtaa näitä tahoja, koska silloin se saattaa menettää mainostajia ja rahaa. 

Sama suomeksi ja lyhyemmin: uskonnollisen ryhmittymän ennakkoluuloinen syrjintä sallitaan journalistisessa julkaisussa siksi, että raha on tärkeämpää kuin tiedon puolueeton käsittely. Rahalla on valtavat määrät valtaa siihen, mistä ja miten lehdissä kirjoitetaan. Sitä ei vain ole mahdollista nähdä, koska päätökset tehdään suljettujen ovien takana, ironista kyllä, medialta piilossa. Eikä kukaan lehden toimittajista uskalla sanoa mitään, koska työpaikat alalla ovat tiukassa eikä kukaan halua päätyä kortistoon. 

Tuo kyseinen hetki oli sisäisen journalistini kuolinisku. Menetin intoni vähitellen, vihaten joka hetki enemmän työtä jota teen ja vihaten koko ajan enemmän itseäni, koska suostuin edelleen olemaan tuollaisessa paskalehdessä töissä. Mutta muutakaan en voinut, sillä minua ajoi pelko harjoittelupaikan menettämisestä ja siltojen palamisesta. Niinpä vain lakkasin välittämästä. Notkuin puoliväkisellä päivät loppuun, otin toimitusjohtajahaastattelut mukisematta vastaan ja aloin lopulta itsekin kirjoittaa juttuja ns. asiakaslehtiin (jotka ovat journalismiksi naamioituja mainoksia). Aina välillä pääsin myös kirjoittamaan oikeitakin juttuja. Pääasiassa kuitenkin inhosin itseäni päivä päivältä enemmän, mutta jatkoin silti kirjoittamista. Kirjoitin käskystä 3000 merkin jutun tapahtumasta, jossa teltassa myytiin olutta ja lenkkareita. Kotona hörpin haastateltavan toimitukseen tuomaa Heinekeniä ja jatkoin tanakkaan humalaan, haluten unohtaa mitä olin ylipäätään tehnyt. 

Viimeisellä juttukeikalla tein päätöksen. Olin oululaisessa pitseriassa tekemässä juttua siitä, että Ouluun oli tullut uusi pitseria (eli suorittamassa markkinointia yritykselle, joka sijaitsi näppärän lounaspaikkamatkan päässä toimituksestamme - mikä yhteensattuma). Jutunteon päätteeksi ravintoloitsija kysyi, että kelpaisiko minulle pitsa. Ja tässä kohtaahan pitäisi sanoa ei, koska journalisti ei ota vastaan lahjoja, sillä ne voivat vaikuttaa jutun sisältöön. Mutta minä otin känkyn vastaan. Sanoin itselleni että noin, nyt on journalistinen periaate pilattu sen verran pysyvästi, että en voi enää palata alalle. En enää koskaan kirjoita lehtijuttuja, koska olen niin pahasti rikkonut alaa vastaan. Pitseriajuttu oli viimeinen Forum24:een kirjoittamani juttu.

Tyhjensin pöytäni, lopetin lehtimiehen urasta haaveilemisen ja aloin suunnata kaiken tarmoni stand up-komiikkaan. Sukulaiset ja kaverit ihmettelivät: mitä, eikö sinusta pitänyt tulla toimittaja, mistä tämä koomikkohomma nyt tuli? En jaksanut selittää. Halusin vain areenan, jossa voisin puhua niistä asioista joista itse haluan puhua täysin vapaasti, kenenkään rajoittamatta - ja sellaisen komiikka tarjosi. Loikka tuntemattomaan oli uhkarohkea teko, mutta jälkiviisasteltuna oikea. En halunnut olla journalismin enkä varsinkaan Forum24:n kanssa missään tekemisissä. 

Mutta nyt minun on kuitenkin lopulta pakko, sillä edellisten viikkojen aikana kuppi niin sanotusti läikkyi yli niin pahasti, ettei siitä voi enää olla hiljaa. Katson, että näin törkeässä meiningissä vaikeneminen on yhtä paha teko kuin touhussa aktiivisesti mukana oleminen.

Ja ennen kuin jatkan, haluan sanoa vielä sen, että tämä ei ole mikään hyökkäys entisiä kollegojani vastaan. Tunnen heidät hyvin ja he ovat hyviä ihmisiä, mukavia tyyppejä, joiden uskon haluavan tehdä myös oikeaa journalismia. Mutta se ei onnistu niin kauan kun päätoimittaja pysyy samana - viimeinen sana on aina hänellä. Raha on se voima, joka Forum24:n - ja oletettavasti myös monen muun suomalaisen lehden - huulia heiluttaa. 

Räikeä, suorastaan törkeä esimerkki siitä, että meininki Forumin toimituksessa ei ole parantunut pätkääkään vaan itse asiassa pahentunut, nousi esiin S-ryhmän "ruokasodan" julistuksen tiimoilla (S-ryhmä ja K-ryhmä ilmoittivat alentavansa joidenkin tuotteidensa hintoja ja Lidl sekä Lähikauppa seurasivat perästä). Forum24 käsitteli asiaa kolumnissaan seuraavin ottein (koko juttu luettavissa täältä):

"S-ryhmä jysäytti äsken uutispommin, kun se ilmoitti laskevansa ruokatuotteiden hintoja Prismoissa ja S-marketeissa. Hintoja halpuuttamalla S-ryhmä haluaa auttaa suomalaisia näinä vaikeina aikoina."

"Inflaation vastakohta deflaatio näkyy kansalaisten arjessa niin, että tänään ei kannata ostaa, koska huomenna saman tuotteen saa halvemmalla, ylihuomenna vieläkin huokeammalla ja niin edelleen. Jää nähtäväksi, kuinka syvälle tämän maan talous oikein kyykkääkään, kun tällainen sinänsä perisuomalainen pihistely pääsee irti - niin maan perusteellisesti."

Nyt on pakko kysyä: mitä helvettiä? Siis ihan oikeasti, mitä helvettiä?

Ei tämä ole journalismia. Tämä on mainos. Ainoa, mikä siitä puuttuu, on S-ryhmän logo. Miten tällainen on ylipäätään mahdollista?

Ei S-ryhmän tavoitteena ole auttaa ihmisiä vaikeina aikoina. Tempauksen tarkoitus on vastata siihen kilpailutilanteeseen, että yhä useampi suomalainen ostaa ruokansa Lidlistä halvempien hintojen vuoksi. Kuka tahansa ammattitaitoinen journalisti - tai kuka tahansa normaalilla maalaisjärjellä varustettu kansalainen - näkee tällaisen läpi sekunnissa. Kyse oli täysin puhtaasti markkinointitempusta, ei mistään muusta, sillä hinnanalennus ei ollut mitenkään merkittävä ja koski vain kapeaa tuotevalikoimaa - markkinointia, johon lehdet tarttuivat paremmin kuin kukaan S-ryhmän mainososastolla osasi odottaa. Ja sitä ei varmasti arvannut yksikään mainosihminen, että ilmaisen palstatilan antamisen lisäksi vielä alettaisiin ylistämään S-ryhmää suomalaisten ahdingon auttajana. 

Ja mitä tulee jälkimmäiseen noston osaan, se on täysin käsittämätön. Eivät suomalaiset pahuuttaan säästä rahaa ja kritisoi pyhää suurta Ässää vaan siksi, että Suomen ruokakaupoissa ruoka on aivan helvetin kallista (EU:n hintatasolla mitattuna aivan keulapäätä). Suomalainen kuluttaja on ahdettu  hankalaan rakoon: kaksi suurta ryhmää hallitsee markkinoita ja määrää hinnat ja jos vaihtelua haluat, niin sitten raha valuu Saksaan. Ja sitten vielä kehdataan vittuilla päälle. Uskomatonta. 

Eli nyt meillä on käsissämme tilanne, jossa valtava kauppamonopoli (joka suhmuroi hyvinkin kyseenalaisilla tavoilla valtuustoissa ja muissa päätäntäsaleissa) julkaisee täysin puhtaan mainoskampanjan, joka käsitellään journalistisessa julkaisussa ei pelkästään kritiikittömästi, vaan ylistäen ja kuluttajaa syyllistäen. Miten tämä voi olla edes mahdollista?

Siten, että raha määrää. Katsokaapa huviksenne, paljonko Forumissa julkaistaan S-ryhmän mainoksia. Paljon. 

Ja jos joku kuvittelee, että tämä ei ole kovin iso ongelma, hän erehtyy. Forum24 jaetaan kahdesti viikossa sataan tuhanteen oululaiskotiin. Se on siis varsin merkittävä mielipidevaikuttaja Oulun seudulla - eikä se millään tapaa erittele julkaisuissaan sitä, mikä on markkinointia ja mikä uutisointia. Hyvä on, edellä kuvattu teksti oli kolumni, eli mielipide, mutta sen otsikkona on "Toimittajalta". Eli journalistilta, luotettavana pidetyltä tiedon välittäjältä. 

Nyt halusin lopultakin kertoa asiasta, sillä uskon, että vaikka monilla on käsitys siitä, miten paljon rahavalta journalismiin vaikuttaa, koko touhun läpikotainen härskeys ja häikäilemättömimmät toimintatavat ovat suurelta yleisöltä piilossa. 100 000 kotia, kaksi kertaa viikossa, eikä kukaan voi olla varma, kenen lauluja Forum24 oikein laulaa. Ja kuitenkin lehdellä on pokkaa väittää itseään journalistiseksi julkaisuksi. Eikä Forum24 varmasti ole yksin.

Ja jos ajattelette, että tämä koskee vain ilmaiseksi jaettavia kaupunkilehtiä, kannattaa miettiä uudelleen. Forum24 on osa Kaleva-konsernia. Jos sanomalehti Kaleva ja Forum24 toimivat saman katon alla, mikä antaa aiheen uskoa, että myös Kalevassa ei meneteltäisi samalla tavoin? Vai eikö oikea käsi tiedä mitä vasen häärää? 

En halua tällä kirjoituksella mustamaalata entisiä työtovereitani tai väittää, että Forum24 on Antikristuksen lopullinen inkarnaatio. Ei, minä vain perään oikeuttani - ja myös muiden oikeutta - luotettavaan ja korkealaatuiseen journalismiin. Ei ole oikein, että meille ojennetaan mainostekstejä journalismin vaatteisiin pukeutuneina. Haluan, että ihmiset valpastuvat, oppivat lukemaan mediaa paremmin. Sillä kukaan muu ei vahdi lehdistöä kuin me (älkääkä edes puhuko minulle JSN:stä - en luota pätkääkään sellaiseen tahoon, jossa toimittajat arvioivat toimittajien toimintaa). 

Jos lehti on jo valmiiksi kauttaaltaan mainoksiin kääritty, ihmisillä on oikeus vaatia, että edes jutut on tehty puolueettomista näkökohdista. Journalistin säännöissäkin sanotaan varsin selkeästi, että markkinoinnin aineisto ja toimituksellinen aineisto tulee erottaa toisistaan - mutta näin ei tehdä, koska raha. Se on ainoa syy. Meille ei olla rehellisiä, koska raha määrää. 

Näin ei kuitenkaan ole pakko olla, kuten nähdään yhtä lailla ilmaiseksi jaettavan Oulu-lehden ruokasotaa kriittisesti käsitelleestä kolumnista. En usko, että Oulu-lehden toimintatavat poikkeavat merkittävästi Forum24:n menetelmistä, ovathan nämä kaksi lehteä toistensa päätoimiset kilpailijat, mutta ainakin kyseinen juttu antaa toivoa siitä, että myös ilmaisjakelulehdessä asioihin voidaan suhtautua kriittisellä otteella. Ilmaislehdenkään ei ole pakko ryömiä polvillaan. 

Toivon, että tällä kirjoituksella on jotain vaikutusta, toivon että mahdollisimman moni ihminen lukee sen. Toivon, että mainosrahan kärkkyminen ja hännystely loppuu. Ja toivon, että jokainen piston sydämessään tunteva toimittaja häpeää. Häpeää ja miettii toimintaansa uusiksi. 

Haluatko olla rahasäkin renki? Vai haluatko olla journalisti? Molempiin et pysty. Valinta on pakko tehdä.

Noin. Nyt se on ulkona. Monta vuotta tätä möykkyä on sisällä kannettu ja nyt se on lähtenyt liikkeelle. Tuntuu siltä, että olen hyvittänyt ainakin osan journalismin ideaa kohtaan tekemistäni vääryyksistä. Monen vuoden vaikenemisen ja paskanjauhamisen jälkeen olen puhunut totta.

Top 5 2014

Onpa ollut vuosi. Kertakaikkiaan. Jollain lailla se pitäisi summata. Vaan kun ei enää kehtaa eikä viitsi mehustella ja kehustella. Sitähän se oli edellinenkin postaus täynnä. Joten tehään vähän toisella tavalla.

Listoja! Top 5 -listoja. Joo! Ne on hyviä. Listoissa on automaattinen dramaturgia ilman rakentamista ja niitä on helppo lukea. Joo!

Eli arvon ihmiset (ja muut lukutaitoiset elämänmuodot, mikäli jokin avaruuden hyperlaji poimii tämän viestin WLAN-verkosta karanneesta radioviestistä), komiikan top viis kakstuhattaneljätoist'!

Top 5 -komiikkailmiöt

5. Mamu ja Juntti podcast
Lapsesta asti olen halunnut radiolähetyksiä tehdä ja tehnyt, joten Peter-miehen tarjous ryhtyä hälle höpöttelyaisapariksi passasi meikälle kuin homon perse postimerkkiin. Parasta podcastin tekemisessä oli monien hienojen vieraiden kanssa jutustelu - André Wickströmin, Mika Eirtovaaran ja Ismo Leikolan kaltaisten huippuammattilaisten kanssa turiseminen tarkkaan ja pitkään komiikan saloista on jotain, mitä ei joka päivä koe. Plus että meillä oli Peterin kanssa hiton hauskaa joka kerta. Samalla myös ystävystyttiin entistä syvemmin. Good times, good times. Ja mikä parasta, ensi vuonna jatkuu!

4. Noin Viikon Uutiset
Oli se perkeles aikakin saada telkkariin koomikoiden suunnittelema, kirjoittama ja esittämä huumoriohjelma. Ja omakehun vastaiseksi deodorantiksi on ilmaan suihkautettava se, että pidin NVU:ta vuoden TV-parhaimmistona jo ennen kuin pääsin käsikirjoitustiimiin mukaan. Terävä, hauska, suora, visuaalinen, nopea - ei tällaista ole ennen tehty. Se on kun omistaudutaan ja tehdään täysillä niin tulee yleensä hyvä.

3. Oulun Komediapatteri
Hitto että olen ylpeä tästä Oulun porukasta. On intoa, on ammattitaitoa, on hyvää yhteishenkeä ja tekemisen meininkiä. Kelpaa maakuntiin viedä ja oman alueen ammattitaitoa kehittää kun on tällainen jengi. Ylitettiin syksyn klubitavoite kirkkaasti ja tehtiin monta, monta hyvää klubia täysin uusilla vesillä. Pioneerityö ei ole helpoimmasta päästä mutta palkitsee isosti, sen tiesi jo Yukonin joenpartaalla kökkinyt.

2. Naurun tasapainon kakkoskausi
Ehkä tämän kotiinpäin vetämisen huomaa jo tässä vaiheessa listaa. Mutta sitähän se on, että meikä pääsi tänä vuonna niin moneen siistiin juttuun mukaan. Siksi tämä oli meikäläiselle niin hieno auringonkierto.

Ohjelman tekeminen oli hiton hauskaa ja kehitti itseä älyttömästi. Mutta silti Tasapainon suurin ansio on mielestäni siinä, miten se toi stand upia tunnetuksi Suomessa. Vaikka ohjelma itsessään ei ollutkaan sataprosenttisen onnistunut, sen vaikutus suomalaisiin oli. Melkein yleisin saamani katsojapalaute oli nimittäin sitä, että ei oltu ennen komiikkaa ikinä nähtykään vaan nyt kyllä voisi lähteä katsomaan. Tasapaino popularisoi lavakomiikkaa moneen kotikatsomoon ja toi koomikot Kansallisteatterin päänäyttämölle ensimmäistä kertaa talon historiassa. Ei mitään pieniä meriittejä. Ja kolmoskausi tulee. Kova.

1. Ismo Leikola Goes Hollywood
Pakkohan se on Ismo keulaan laittaa, koska niin kovan homman mies teki. Tänä vuonna oli monta hienoa, isoa kiertuetta. Sami avasi klubin Turkkiin. Helsingin jäähalli täyttyi, koska tuhannet ihmiset halusivat nähdä Suomen komiikan kärjen. Isoja tekoja, mutta silti kaikkein isoin temppu oli Ismo Leikolan World's Funniest Person -kisan voitto. Ja miten kaunista on se, että vuoden tärkein teko lajin kannalta tapahtui lajille ominaisimmalla tavalla - kertomalla hyviä juttuja lavalla.

Tuntemattoman Sotilaan Lehtoa lainatakseni:
"Jumalauta, se oli temppu!"

TOP 5 Muiden keikat

5. Bill Burr, I'm sorry you feel that way, Netflix
Jossain vaiheessa olin jo vähän väsyä Burriin, mutta tuore Netflix-spesiaali palautti uskon äijän tekemiseen. On se vaan niin perkeleen hyvä. Ja koko ajan siinä rajalla, että meneekö liian pitkälle. Usein menee ja niin hienosti että ei voi kuin ihailla hirvitysirvistyksen takaa. Maalaa ääliöt hienosti, loihtii keholla tilanteet näkyviin ja oivaltaa melkein joka jutussa. Arvaan, että Burrista tulee yhtä iso kuin Louis CK:sta eikä siihen mene kauaa (on voinut jo tullakin, en niin tarkkaan seuraa Jenkkilän meininkiä).

4. Jussi Simola, NTS02E07 (ADHD/ADD), Helsinki
Jussilla (ja kaikilla muillakin, tietty) oli monta hyvää keikkaa pitkin tuotantokautta, mutta yksi kaikista jäi erityisesti mieleen - Jussin ADHD-keikka. Yleensähän Simolan boekka painaa lavalla ihan hirmuista kyytiä ja metelissä piisaa, mutta - ironista kyllä - keskittymishäiriökeikalla mies rauhoittui ja oli. Tämä puoli Jussista oli meikäläiselle täysin uusi näky - pysäyttävä, henkilökohtainen, määrätietoinen ja hele-vetin kova veto (jolle telkkarissa näytetty versio ei tehnyt oikeudesta kuin puolet).

3. Fathi Ahmed, Nousevan komiikan festivaalit 2014, Tampere
Meikäläisestä NKF14 oli vähän vaisu kokemus - osa nuorista koomikoista kikkaili liikaa, osa taas alisuoritti. Kyllähän se toki paineistaa kun tuottajia yleisössä pönöttää ja omakin veto oli lähempänä pyllyn- kuin häränsilmää. Mutta kyllä siellä moni osuikin ja meikäläisen mielestä parhaiten Fathi. Noin kymppiminsan keikka oli tiivis, intensiivinen ja helvetin hauska. Loppupuolen muurhaisjuttu pamautti päästäni paskat pihalle - noin suoraa, hauskaa ja rohkeaa juttua ei ole vähään aikaan tullut vastaan.

2. Ismo Leikola, semifinaalikeikka, Las Vegas
Ismon World's Funniest Person -semifinaalikeikka oli paitsi hyvä keikka, myös ihan mieletön suoritus isommassa mittakaavassa. Sinne se menee tuo mokoma pitkätukkapyy ja pistää jenkkijengin nauramaan. Noin vain. On se ihme jätkä. Semifinaalikeikan katsominen oli vähän kuin olisi katsonut Napakymppi-jaksoa, jossa kaikki kilpailijat ovat selväjärkisiä - onhan tämä ollut teoriassa mahdollista koko ajan, mutta että kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta näin käy.

1. Tommi Ylimäinen, Remakka, Oulu, 18.11.2014
Joskus näkee sellaisen harvinaislaatuisen tapahtuman, että koomikko, jonka uraa olet seurannut pitkään, hyppää yhtäkkiä seuraavalle tasolle. Ja kun se tapahtuu lavalla, se on melkein maaginen hetki. Oli Remakka-klubi, kertakaikkisen hieno ilta. Kun Tommi meni sitä päättämään, puolivälin jälkeen kuulin hänen äänessään hienovaraisen mutta selvän muutoksen - nyt tapahtui _jotain_. Jotain selittämätöntä, kuin pitkään tuntemasi ihminen olisi silmiesi alla venynyt sekunnissa 10 senttiä pidemmäksi. Keikan viimeinen juttu oli jotain, mitä en muista yhdelläkään kotimaisella komiikkaklubilla kuulleeni. Ja sen aisti myös yleisöstä - merkillinen, koskettava jännittyneisyys tuntui takahuoneeseen asti. Keikan jälkeen tuttu tuli kiittämään Tommia purkauksen kyyneleet silmissä ja suu hymyssä. Tuli sellainen olo, että on vielä melko monta murikkaa kääntämättä tässäkin hommassa, ollaan ihan alussa. Ja nuoremmat koomikot tulevat monta kertaa näyttämään, että tiiättekö että homman voi tehä myös näin. Loi uskoa, näytti suuntaa, antoi rohkeutta. Vitun kova.

Top 5 Omat keikat

5. Roosterin keikat
Oulun Cafe Roosterista on tullut Oulun pienimuotoisen komiikan pyhättö - pieni, hyvin soiva tila. Intiimi. Täällä ei voi tykittää showta vaan pitää olla ihmisten kanssa koko ajan läsnä.

Kaksi mieleenpainuvaa keikkaa siellä tänä vuonna tein. Ensimmäinen oli Oulun Komediapatterin kontribuutio Taiteiden yöhön, jossa luin teini-iän päiväkirjaa yleisölle. On se jännä, miten kymmenessä vuodessa asiat muuttuvat vihkoon kirjoitettavista salaisuuksista oman veistelyn aiheeksi. Se antaa perspektiiviä. Ja toivoa nykyhetken pulmiin. Niille kun käy todennäköisesti samalla tavalla - kymmenen vuoden päästä naurattaa. Sinua ja muita. Vaan kyllä se normikeikkaa enemmän hirvitti. Ja sen takia toimi niin hyvin.

Toisella kerralla olin ollut tovin ummessa, Tasapaino jätti takkiin onnistumisen pakon ja epäonnistumisen pelon. Että nyt kun olet finaaliin päässyt niin et sitten mokaile tuolla. Yhtään. Eikähän sellaisesta tekemisestä mitään tule, että varoo virheitä. Jos niin tehtäisiin, niin puolet meistä ei olisi täällä. Roosterissa kuori pamahti irti, kun perustreenikeikka muuttui omituiseksi uskonnollisen dialogin ja veemäisen komiikan hybrikseksi - eturivissä sattui istumaan ajatustenvaihtoon innokas lestadiolaisnainen. Lähti loppua kohti ihan käsistä ja hyvällä tavalla. Eikä jäänyt mielipahaa puolin tai toisin, kaupungilla jos törmää niin pystyy puhumaan.

Että kyllä uskovaistenkin kanssa voi keskustella. Vaikka lavalta.

4. Kärsämäki Jone's Bar
Kärsämäen Jone's Bar on yksi Suomen parhaista keikkapaikoista. Oikeasti. Tila on hyvä ja yleisö parempaa. Uppoaa niin piparivitsi kuin yhteiskuntapohde, vittuilua kestetään ja käyttäydytään hyvin - sekä nauretaan täysiä. Kaksi keikkaa täällä vuonna 2014 tein ja molemmat olivat hiton, hiton hauskoja. Kärsämäki on mahtava tyyppiesimerkki siitä miksi Oulun Komediapatteri on olemassa (tosin kunnia päänavauksesta ei kuulu meille vaan Multasen Heikille, jonka hyvää duunia Kompa jatkoi).

3. Naurun tasapainon finaali, Kansallisteatteri
Olisihan sitä vissiin kulliohta jos tätä ei mainitsisi. On se niin huikea paikka vetää, salin pitkä historia oikein huokuu seinistä. Samalla lavalla on kuitenkin seissyt niin moni suomalainen legenda että ihmehän se on että meikä sinne pääsi. Ja vielä suorana telkkariin ja tuollaisessa tilanteessa, aijai. Ihan veti jätkän jumiin. Keikkana ei sieltä parhaasta railosta, mutta oon minä lopen viimein tyytyväinen siihenkin. Tuntuu hyvältä, että monelle tuli keikasta hyvä mieli. Ja sekin tuntuu hyvältä, että monia ärsytti pilvi- ja kullihuumori.

2. Teatteri Rio, Oulu, 29.11.2014
Rio on kyllä helvetin hieno keikkapaikka, yksi Suomen ehdottomasti parhaista (siis tilana). Ja meillä oli siellä Tomin ja Jussin kanssa hieno viikko. Saatiin höpötellyksi kisa-aatoksia suoraan, sorvatuksi keskinäisiä toimintatapoja ja viilatuksi itte kunkin finaalinjälkeissettiä mallille. Ja otettiin myös rohkeaa askellusta uuteen headseteillä tekemisen myätä.

Viikon paras veto osui lauantain alkuiltaan (vaikka perjantain toinen keikka ylsi melkein samaan). Olin kaksi firmavetoa päivälle tehnyt ja niissä pitää aina vähän jarrutella, joten latausta oli kropassa huimasti. Ja kun Tomi MC:n ominaisuudessa ilmoitti eturivissä mölisseelle kurttuotsalle ja -pillulle, että nyt jos ei läpi sulkeudu niin se on sitten omalla vastuulla. Ei sulkeutunut ja siitä seurasi vuoden hilpeimpiä heklerinteurastuksia. Siihen päälle vielä viikon aikana hioutunut setti, hiton hyvä rytmi ja headsetin vapauttama kroppa - oli kyllä. Aina kun olisi näin.

1. Naurun Tasapaino S02E05 (Savo), Pannuhuone, Kuopio
Onhan tämä vähän tylsä itsestäänselvyys listan päätteeksi, vaan muutakaan en voi. Kuopion kisasetti on edelleen meikän paras keikka niin juttujen, esiintymisfiiliksen, yleisökontaktin ja rytmin suhteen. Mutta tätä nyt on mehusteltu niin blogissa kuin kritiikissäkin, joten enempää en kehtaa. Sanon vaan että hetki siihen soattaapi vierähtää ennen kuin ensi kerran tuolla tavalla osuu.

TOP 5 Seurattavat nuoret 2015

5. Joensuun jampat
Itä-Suomen jätkillä alkaa olla paketissa hyvän sisällön lisäksi komeat kääreet (eikö ole jotenkin jännä se miten saksilla liu'utetaan ja menee syherölle se nauha? Taikuutta!). Lasse Oikarinen, Matti Paalanen, Aki Puolakka ja Albert Kajava (ehkä myös Kristian Rasehorn, en ole nähnyt hetkeen enkä tiiä tekeekö vielä), siinä on melko kova jengi. Monipuolinen, vaihteleva, omaperäinen. Hyvä. Hiton hyvä.

4. Helsingin pelottomat nuoret
Isak Rautio, Pietari Vihula, Henric Chezek ja Fathi Ahmed ovat nuoria ja hiton hyviä. Kehtaavatkin, jätkillä on ikää jotain 20 vee (yhteensä) ja ovat täysin pelottomia lavalla. Välillä omaksi tappiokseenkin, mutta silti tuollaista rohkeutta on pakko ihailla. Lavalla seistään, matsku toimitetaan - ja se matsku on hyvää. Aina kun tuota Helsingin ilmaisklubiskeneä tölvitään ja haukutaan, niin kyllä sieltäkin melko muikeaa versoa nousee. Tekemisestä näkee, että lavalla on oltu helvetin paljon. Jos tuossa iässä tehdään jo tuollaista tavaraa niin perkele mitä sieltä viiden vuoden päästä tulee.

3. Petri Hankonen
Meikä tykkää Petristä monestakin syystä. Se on hauska. Sillä on erittäin persoonallinen tyyli. Se on analyyttinen. Se on kotoisin samasta sielunmaisemasta - Pohjois-Pohjanmaalta - kuin minä. Kun Petri murahtaa lavalla "serkunnussijat", minun sielussani helähtää. Viime vuonna Petri nousi raketin lailla enkä näe yhtään syytä miksi vauhti hiipuisi (paitsi tietenkin kun se tämän lukee niin paineet tulee, hähähää). Plus että kun Petri nauraa, se tuhisee välillä viiksiinsä. Se on ehkä parasta maailmassa heti pöllönpoikasten ja uuniriisipuuron jälkeen.

2. Oulun tuore jengi
Oulun open mic-skene on ottanut vauhtia reilun vuoden hiljaisemman meiningin jälkeen. Ylimäisen Tommi tietenkin joo, mutta vieläkin tuoreempaa on tulossa: Esa Kauranen, Jari Terho, Saku Torssonen, Paavo Komulainen, Mirja Tuomiranta, Jukka Färm - kaikki vielä untuvaisia vaan alkaa olla myös siipiä joilla lentää. Helvetin monipuolista sakkia ja niin nätisti nupullaan että jos kaapissa olisi niin en malttaisi odottaa karvojen rusehtumista.

1. Helena Pöllänen
Minua vituttaa se, että Suomessa edelleen puhutaan naiskoomikoista. Eikä se ole täysin median tai yleisön vika vaan myös niiden naispuolisten koomikoiden vika, jotka nojaavat huumorissaan liiaksi naiseuteen, määrittelevät itsekin itsensä tuon käsitteen kautta. Helena Pöllänen on tapaus, joka rikkoo tätä paikalleen jäätynyttä systeemiä - naispuolinen esiintyjä jota katsoessaan ei mieti "onpa hauska naiskoomikko" vaan "onpa helvetin hauska koomikko". Näin Helenalta kaksi keikkaa syksyllä ja molemmat olivat aivan perkeleen hyviä. Aiemmin tekemistä haitannut kohkaaminen on paremmin kurissa ja jutut toimivat järkiään kaikki. Helenassa on käsittämätön määrä potentiaalia - jos toimii näin hyvin nyt, mitähän vielä on tulossa? (Jatkoajatus tälle AINA: Onkohan mulle viiden vuoden päästä keikkoja näiden tyyppien jäljiltä?).

Häröimmät kokemukset Top 5

5. Ostoskeskusreissu Kuopioon
Yksi häröimmistä hommista sattui keikkakauden viimeiselle illalle. Jylhäsalmen Juha kysyi että kun tulet Kuopioon niin lähdetkö Matkukseen jututettavaksi. Ja minä harvemmin vastaan että ei kun Juha jotain kysyy. Ja kuulemma voisi saada samalla puolisolle joululahjaa jos lähtee. Hyvä, meitti on mukana.

Ja niin siinä kävi, että istuttiin Juhan ja Kivelän Nikon kanssa kauppakeskuksen kahviossa haastateltavana. Loppuun Juha kysyi, että mitenkäs pojat lama voitetaan. Vastattiin hyvin. Oli kortteja joihin oli painettu meidän naamat. Jaettiin nimmareita, tai pääasiassa Niko jakoi. Kysyin yhdeltä teinijantterilta että haluatko meikältä nimmarin niin vastaus kuului "En minä tarvi". Noin se on 15-vuotiaalla henkinen yliote herra teeveetähteen, sekunnissa. Hyvä. Rehellisiä nuoria tarvitaan.

4. Fanikirjeet
Tasapainon jaksojen näkyessä telkkarissa minä sain muutaman fanipostin. Minä. Eihän siinä tuntunut olevan mitään järkeä. Koska minä olen itte kirjoittanut niitä (sorry Vesalan Paula, vaikka biisin teksti puhuttelee niin ehkä sun ei olisi tarvinnut tietää 19-vuotiaan ylivieskalaisen kaikkia traumoja). Mutta niin niitä tuli. Ja se oli hienoa. Oikeasti, ihan pirun mahtavaa. Häröä, mutta mahtavaa. Kiitos.

3. Keikka strippibaarissa
Lappeenrannan Sikahauska-festareilla pornobaarissa tehty blue-ilta oli kaikkine pienine yksityiskohtineen täysin käsittämätön keissi. Siitä on tarkka raportti täällä, joten en ryhdy toistamaan itseäni.

2. Kaikki Naurun tasapainossa
Tasapainon kuvauksissa tuli tehdyksi niin paljon kaikkea kummallista, että ei niitä oikein osaa erottaa toisistaan. Joten tässä muutama: laiskiaisen rapsuttaminen, ilokaasun nauttiminen, kirkolliskahvien järjestäminen, karjalanpiirakoiden leipominen, myrkkynuolisammakoiden ruokkiminen, ADHD-talkoissa työskentely, istukan tuijottaminen, heinäsirkkojen hygieniasta huolehtiminen. Another day at the office.

1. Kajaanin kumi-ilta
Halusivat Kajaaniin nuorisotilalle koomikon seksivalistusiltaan. Arvelin, että jotain kummallista on tulossa, kun puhelimessa minua pyydettiin pysyttelemään kaukana alapääjutuista. Minä siihen sitten että hetkinen, eikös teillä ole seksivalistusilta, että miten tämä on edes mahdollista. Vaikeana nainen sitten sai sanotuksi että no jos ei mitään eläimiinsekaantumisjuttuja sitten. Mietin hetken että on se tuo Kainuu kuitenkin vähän erilainen paikka kuin muut. Mutta en kertonut eläinseksijuttuja. Keikalle mukaan open miciksi lähtenyt Tommi kertoi ne.

Eihän siellä sikäli mitään keikkaa tehty, kunhan puhuin ja vitsailin menemään. Annoin lähinnä nuorten kysellä juttuja ja kerroin omia näkemyksiäni lihan liitosta. Että kunhan pidätte itsestänne huolta niin häpeän ja synnin ajatuksilla ette tee mitään. Koko ajan oli päässä sellainen olo että mitähän heles-vettiä minä oikein teen. Varmaan jotain samaa kiusallisuutta kuin siinä että pitää vanhempana kertoa teinille kukista ja mehiläisistä. Mutta teinejä on 40. Hyvin se silti meni. Nuoret tykkäsivät, Tommi veti loppuun hyvän keikan ja tilaaja oli tyytyväinen. Mutta häröä, täysillä.

Oli muuten meikän uran ensimmäinen keikka, joka alkaa sillä että 14-vuotias tyttö ojentaa mulle kortsuja lavalle. Ja toivon mukaan viimeinen. (Itse asiassa toisenkin kerran on ojennettu. Silloin oli kyseessä 26-vuotias insinöörimies. Vittu kun ei lähe tämä puoli.).

Semmottiset listat. Saapa nähä mitä tämä vuosi keksii. Ruojake.

Naurun Tasapaino: Voiton jälkeen

Ennen finaalia minulla oli ajatus, että tuuttaan kisan päätöksen fiilikset tuoreeltaan blogiin - ikään kuin päätöksenä koko kisan jatkuneelle journaalin pidolle. Naiivi minä. Eihän sitä arvannut, millainen mylly oli edessä. Vasta nyt, kolmas joulukuuta, minulla on aikaa hieman lakaista lastuja ajukopan lattialta yhteen kasaan (tai siis, keikkareissussahan sitä nytkin ollaan, mutta aikaa on sentään tovi).

Ensimmäiseksi haluan vielä kerran kiittää kaikkia reissussa mukana olleita - kisan koomikoita, kisan ulkopuolisia koomikoita, perhettä, ystäviä, avopuolisoani, majoittajia, ruokkijoita, keikoilla kävijöitä, sometykkääjiä, oululaisia yhteistyökumppaneita, innoittajia, tuotannon porukkaa, kriitikoita, faneja, äänestäneitä, kohteissa tavattuja ihmisiä...lista on loputon mutta johonkin se pitää päättää, että saadaan lauseeseen piste (ne ovat oikeasti käyttökelpoisia vaikka some-nuoriso sanoisi mitä). Te teitte tästä reissusta niin uskomattoman kuin se oli - ja matkalla tarkoitan koko koomikon taipalettani, jonka yksi merkittävä virstanpylväs Naurun tasapaino oli. Ja hienointahan on se, että matka tästä vielä jatkuu - keikkoja piisaa ja vielä nähdään. Odotan innolla.

Ehkä on ihan hyvä, että tartun tekstintekoon vasta nyt, sillä finaalin jälkeen päässä velloi ennenkokematon tunteiden hyökyaallokko. Repivää riemua siitä, että voitin. Harmiinnusta siitä, että finaalikeikka ei ollut paras mahdollinen. Syvää tyydytystä, kun kovalle duunille tuli noinkin näkyvä tunnustus. Surua siitä, että Tomi ja Jussi - ja kaikki muutkin mukana olleet - eivät voineet voittaa. Pohjatonta väsymystä ja äkäistä stressin purkautumista. Pelkoa tulevasta. Ahdistusta paineista, jotka voiton jälkeen alkoivat kasautua päähän. Tyhjyyttä ja täyttymystä vuorotellen.

Finaalista minun on hyvin vaikea sanoa mitään, sillä koko ilta on kasa päistään karrelle poltettuja filminpätkiä, joita on lähes mahdoton yhdistää lineaariseksi tarinaksi. Lämmittelyvedon tyhjänpäiväinen höpötys mustalle salille. Takahuoneen maailman parhaat croissantit. Hirvittävä pelko ennen lavalle astumista. Kurkussa pusertava rautanyrkki koko esiintymisen ajan. Veltto kaikenantamisen jälkeinen, lavalla seisten jännittäminen, maailman tiivistyminen yhteen pisteeseen ja sen jälkeen räjähdys iloksi, josta en käsittänyt yhtään mitään. Kollegoiden väkivaltaisen raju halaus konfettisateessa, jännityksen puhaltaminen Kaisaniemen puistonhelmaan, kaikki hyvät ihmiset Le Bonkissa. Mäkkärissä aamuviideltä ja televisiossa aamuyhdeksältä (monenko aamuvieraan olette nähneet Ylellä juovan tuoremehua suorassa lähetyksessä?). Sumua. Onnellista sumua.

Juhlimaan en ennättänyt puolta vuorokautta pidempään. Finaalin jälkeisenä perjantaina oli keikka Oulun Apollossa ja lauantaina Remakka-klubi Oulussa. Ja siitä eteenpäin on painettu sitä tahtia, että marraskuun aikana taisi plakkariin napsahtaa melkein 30 esiintymistä. Siihen päälle haastattelut, reissaaminen, vähä uni ja hätäinen reissuruokailu - voimavaralaarin pohja näkyi juuri siinä vaiheessa kun kohdalle hiipi joulukuu ja pikkujoulukausi alkoi rauhoittua (on se sekin kyllä perkele, että kun koko muu luomakunta vetää marraskuussa sikeää niin me painetaan kovempaa kuin milloinkaan - pitäisikö siitä luonnosta vähän ottaa mallia, hä)?

Ei ole tarkoitus kuulostaa negatiiviselta. En ole. Marraskuu oli koomikonurani parhaita, ellei paras, kuukausi. Sain tehdä rakastamaani työtä aivan älyttömän paljon ja sekaan mahtui monta, monta hienoa hetkeä. Kiitos niistä teille kaikille keikalle olleille.

Ja kiitos kaikille teille, jotka olette tulleet juttelemaan, onnittelemaan ja kehumaan. Se oikeasti merkitsee minulle paljon. Älkää luulko että kengännauhani kiinnostavat minua enemmän kuin teidän sananne, minä vain olen ujo ja huono ottamaan kehuja vastaan. Olette pistäneet jälkimmäisen suhteen kovalle treenille, mikä on vain hyvä. Ja pakko sanoa vielä kerran se, että suomalaiset osaavat lähestyä hienosti. Yleensä tullaan suoraviivaisesti esille, ojennetaan käsi, onnitellaan napakasti ja poistutaan takavasemmalle - aina parjattu kansallinen erityispiirteemme oman tilan suhteen ei ollenkaan paha asia. Täällä voittajan on helppo lymyillä, jos niin haluaa.

Toki näin isoon tapahtumavyöryyn mahtuu myös muutama kummallisempi aspekti. Ainakin muutama katsoja oli kokenut pettymyksen finaalisettini suhteen, kun hiukkasfysiikka vaihtui pilvenpolttoon ja pipariin. Itseäni asia huvitti ja ärsytti: ei kai kenellekään pitäisi tulla yllätyksenä viehtymykseni pilhardiin ja pajariin huumorin aihioina, kun kehuttu Kuopion kvanttisettikin alkaa runkkausvitsillä ja päättyy samanlaiseen kullinkirnuamishuomioon. Kannattaa tulevia keikkoja silmälläpitäen ottaa huomioon, että siellä puhutaan sekä huumeista että seksistä, koska ne ovat minusta hyviä jutunaiheita - ja aivan yhtä tärkeitä kuin maailmankaikkeuden syntyminenkin. Myös siitä olen muutaman katsojan kanssa eri mieltä, että alapäähuumori olisi automaattisesti lapsellista - toki sen voi lapsellisestikin tehdä, mutta mielestäni esimerkiksi erektiohäiriöt ovat todellinen ongelma ja niistä puhuminen lavalla voi vapauttaa monet asiasta kärsivät häpeästään. Että ehkä velttomunaisuus ei olekaan maailmanloppu, jos tuokin tyyppi pystyy siitä vääntämään vitsiä.

Kaikken älyvapain spekulaatio liittyy itse finaalikeikkaan: jotkut olivat arvelleet, että olin finaalikeikalla pilvessä. Siis ihan oikeasti. Koska pakkohan sen on olla niin, että jos kertoo hiisausvitsejä, niin ne myös kerrotaan pilvessä. Suorassa tv-lähetyksessä, satojen tuhansien ihmisten silmien alla, panoksena 20 000 euron rahasumma. Ihmiset ovat aika veijareita. Mutta pääsääntöisesti palaute on ollut kertakaikkisen mahtavaa. Kiitos vielä vielä kerran siitä. Ja tulkaa rohkeasti juttelemaan myös jatkossa.

Jos ihmisten lähestymistä, haastattelumäärän kasvua ja runsasta keikkamäärää ei oteta huomioon, yllättävän vähän on muuttunut. Minulla on edelleen astma, ruosteinen polkupyörä ja voimakas kiinnostus luonnontieteisiin. Toki muutamana iltana on kehdannut baarissa tarjota tuopin kavereillekin ja ihmiset ovat kiinnostuneempia tekemisistäni kuin aikaisemmin, mutta muutoin elämäni on aika samanlaista kuin ennenkin - ja hyvä niin, koska pidän elämästäni. Ihmisenä olen edelleen keskeneräinen ja koomikkona aloittelija. Ja sekin on hyvä. Jokaiselle päivälle on jotain uutta opittavaa ja tutkittavaa.

Mikä kisassa oli parasta? Ihmiset, joihin sain tutustua. Jaksot, joiden tekeminen oli mahtavaa ja joiden paine pisti minut kehittymään koomikkona kovemmin kuin koskaan aiemmin. Ja tietenkin se, että voiton myötä minulla on entistä paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni. Päässä pyörii monenlaista ideaa: pari tv-sarjapilottia, Oulun komiikkaskenen kehittäminen edelleen, hyväntekeväisyyskeikka...katsotaan, mihin tartun ensimmäisenä.

Tärkeimpänä hommana tällä hetkellä on toimivan setin rakentaminen kiertueelle - pitäähän sitä nyt tuutata parasta mahdollista, kun noin hienolle rundille päästään. Kiertuetta odotan innolla, sillä marraskuun lopun 7 keikkaa Oulun Riossa Tomin ja Jussin kanssa osoittivat selkeästi, että tämä trio pelaa hienosti yhteen sekä lavalla että takahuoneessa.

Näin loppuun haluaisin sanoa vielä muutaman sanasen niille, jotka pohtivat kolmoskaudelle hakemista (haku pyörähtää käyntiin ihan näillä näppäimillä). Yksi sana: hakekaa. Riippumatta siitä missä vaiheessa uraanne olette - open mic tai ammattilainen - niin hakekaa.

Totta on, että prässi on helvetillisen kova. Stressistä tulee tutumpi petikaveri kuin omasta puolisosta. Kakka ei pysy kiinteänä ja sitä oppii yllättäviä paikkoja joista voi hikoilla. Uuden setin kirjoittaminen tällä aikataululla on piinaavaa ja epävarmuus siitä, kun lähestulkoon testaamattomalla materiaalilla pitää pysyä mukana jakso toisensa jälkeen, on kertakaikkisen raastavaa. Kaikista hommista, joissa olen ikinä ollut mukana, Naurun tasapaino on ylivoimaisesti kovimmasta päästä. Vaikka se onkin tositeeveekilpa, jossa pyritään kirjoittamaan mahdollisimman hyviä vitsejä.

Mutta se on sen arvoista. Kokemus itsessään - erilaisten ihmisten tapaaminen ja heidän maailmaansa tutustuminen - on älyttömän rikastuttava. Oman setin hiominen paineen alla viikko toisensa jälkeen vastaa kymmeniä ja kymmeniä tavallisia keikkoja. Ja yhä useampi ihminen löytää teidän komiikkanne äärelle. Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan eikä höpötetä haastattelukameralle, niin sen takiahan me tätä hommaa tehdään että meillä on omasta mielestämme mahottoman hauskoja juttuja. Ja Naurun tasapainon kautta niitä saa näkyville ainutlaatuisella tavalla.

Hakekaa. Se on minun neuvoni. Mutta pitäkää realismi mukana. Naurun tasapaino on ensisijaisesti tv-ohjelma ja vasta sitten komiikkakilpailu. Kakkoskauden aikana tehtiin muutamia hölmöjä virheitä: keikkoja leikattiin miten sattuu, tuomarilinja heitteli jaksosta toiseen ja muutamia päätöksiä tehtiin selkeästi tv-dramatiikka, ei komiikka, edellä. Itse koin niin, että tuotannon päässä meitä kohdeltiin erittäin reilusti, mutta olin silti pettynyt muutamiin jälkituotannossa tehtyihin ratkaisuihin - esimerkin mainitakseni Tomin ja Jussin erinomaiset Kuopion keikat vedettiin editissä täysin torsoksi. Itse kuitenkin luotan Naurun tasapainon tuotantotiimiin edelleen - olen välittänyt palautteeni suoraan heille ja sitä on kuunneltu. Tälläkin hetkellä YLE:n Isolla pajalla pohditaan ankarasti, miten kolmoskaudesta voitaisiin tehdä vielä parempaa telkkaria ja vielä antoisampi sekä tasapuolisempi kokemus koomikoille. Tositeeveemörköä ei siis kannata pelätä, kunhan vain pitää teeveen realiteetit mielessä.

Vielä kerran: hakekaa. Kenelläkään, joka haluaa tehdä komiikkaa työkseen tai jo tekee sitä duuninaan, ei ole mitään todellista syytä jättää hakematta Tasapainon kolmoskaudelle. Ei mitään. Ja omaa epävarmuutta ei lasketa. Koska se on voitettu monta kertaa aiemminkin ja voitetaan joka ikinen kerta kun lavalle noustaan. Sen takiahan tässä koomikoita ollaan, että päänsisäiset pelot eivät estä itsensä toteuttamista. Ja hommaan kannattaa tarttua nyt. On mielestäni varsin todennäköistä, että seuraava kausi jää Tasapainon viimeiseksi.

Sellainen epilogi. Kiitos vielä kerran kaikki. Ootte huippuja. Nähdään keikoilla!