Viikko 5: Iisalmi, Raahe, Kajaani, Kemi (25.3.-29.3.)
Viimeinen rypistys ennen lomaviikkoa. Alkoi olla akku vähän tyhjä. Oltiin paukutettu melkein kuukausi neljää kiertuekeikkaa per viikko. Se väsyttää yllättävällä tavalla, koska kiertueella ei juuri lepohetkiä ole. Aina joko ajetaan, syödään, pystytetään, odotetaan keikkaa, esiinnytään tai puretaan. Ei sinne lorvimishetkiä sekaan mene. Kevennyksen toi pohjoinen operatiivinen alue - tällä kertaa minä sain nauttia siitä harvinaisesta herkusta, että tehdään kotoa käsin.
Ensimmäinen keikka Iisalmessa. Itse paikasta tiedän vain sen verran mitä olen siellä esiintynyt: Runnin kylpylässä käy mukavaa ja vanhempaa väkeä, Janoisessa puumassa DJ:llä on vain ysäribiisejä ja Puuman naapurissa on paikka, josta saa hyvää kebapia mutta ei mitään muita kuin Olvin limsoja. Aurinko maalasi valkean kirkon mäkeen, matalaan tiilirakennukseen kävi jalka. Keikka kävi hyvin, itse poikkeuksellisesti MC:nä, kivaa piisasi. Savolaiset ovat mukavaa porukkaa. Autolle palatessa kirkon yllä sädehti Jupiter, kotimatkalla metsänrajassa kellui valtavalta näyttävä Venus. Tien yllä välähti kirkas, vihertävä tulipallo. Kosmoksen supershow jatkui vielä yhden viikon.
Torstaina Vesterisen Teemu tuli käymään Oulussa ja jäi yöksi. Lähti Raaheen keikalle völjyyn. Raahe-sali on minulle ja Teemulle tuttu paikka: käytiin siellä yhtenä keväänä esiintymässä vähän erilaisella kiertueella (siis sellaisella, jonka kaksi serkkupoikaa olivat laittaneet kasaan isojen rahojen toivossa mutta jättäneet markkinoinnin minimiin - siitä rundintyngästä pitää joskus kirjoittaa ihan oma postauksensa. Neljästä keikasta yksi jouduttiin perumaan, kun kolme ekaa tekivät jo sen verran rumaa tappiota eikä mikään ihme, kun Kokkolan Snellman-salissa 500 ihmisen paikoille tuli n. 30 ihmistä.). Takahuoneessa on miellyttävän leveä sohva ja salissa hyvä tekniikan porukka. Tempaistiin ja Teemu sanoi että hyvältä näyttää.
Perjantaina oli harvinainen vapaapäivä ja käytin sen tietysti kaikenlaiseen palauttavaan toimintaan: joogaan, voimapirtelöihin ja syvähengitystekniikoiden harjoittamiseen. Ei kun meninkin Ylivieskaan pikkusiskon synttäreille ja kaadoin kaksin käsin viinaa naamaan tanssilattialta käsin, jyräten pari tuntia biitin tahtiin niin että pipo hikosi litimäräksi. Yleensähän minä en tanssi, mutta niin se iso stressi kaivaa ihmisestä esiin isoja stressinpurkumetodeja.
Ja krapulan. Kun lähdettiin ajamaan lauantaina Kajaaniin, minulla oli huono olo. Keli oli surkea: Paltamon jälkeen tuli siinä määrin lunta, että itte en tärinältäni tohtinut ajaa kuin kuuttakymppiä. Onneksi Leea oli lähtenyt mukaan ja hoiti kuskinhommat tarkkuudella ja taiten. Takahuoneessa oli roomalainen sohva ja jotensakin hermostunut meininki. Hyväksi keikaksi se kuitenkin kaikilla manifestoitui, ite olin omaan tekemiseen todella tyytyväinen. Se oli tarkkaa ja skarppia. Ja ihmettelin, että mitenkäs yleisö ei tähän lähtenyt mukaan. Nauhalta se jälkikäteen sitten selvisi, helevetin energiatonta esitelmää minä olin siellä pitämässä. Tässä kohtaa tuli ekaa kertaa kiinnitetyksi huomiota esityksen intensiteettiin ja dramatiikkaan. Se kun ei ihan hirveästi auta että tekee skarpisti hyvät jutut: pitää ladata tunnetta, energiaa, jännitettä, osata kaasuttaa ja hiljentää oikeissa kohtaa. Tätä sitten kotimatka puitiin ja muitakin kiertueen pulmakohtia. Kuvaavaa koko kiertueen keikanjälkeismeinigeille oli Leean havainto:
"Minä aattelin että te täällä rokkitähtinä riekutte mutta tämmöstä helevetin länkyttämistähän tämä on."
Sunnuntaina keikka. Kemissä. Kuulostaa paperilla helvetin oudolta, mutta Jussilla oli hiljaista tietoa: ovatten kuulemma aiemmin olleet helvetin hyviä vetoja. Täräytettin kuitenkin ennen keikkaa Ruotsin puolelle hakemaan kunnon lastit päykeniä. Nuuskakuningas on länsimainen överiparatiisi: sieltä lähtee köllit huuleen, karkit taskuun ja limsalavat takakonttiin kohtuuhintaan. Vai käytiinkö me Nuuskakairan tukussa. En muista eikä se ole tärkeää. Se on tärkeää että pidetään yllä niin tyhmää systeemiä että Suomessa ei voi nuuskaa myydä vaan pitää rajan taakse kantaa verorahaa. Ja että tupakkaa saa myydä muttei nötteä. Se on sama kuin asekaupassa olisi pelkkiä sinkoja eikä yhtään pistoolia. Hyvä taktiikka nuuskan ostoon on muuten se, että pyytää tilausten päätteeksi myyjää nappaamaan kymmenen purkin keräilyerän omien suositustensa mukaan - tulee kokeilleeksi uutta.
Vähänhän meillä meinasi kiireeksi heittää, kun rajan takaa tsöörailtiin. Hoidettiin helevetin kyytiä ostokset Cittarissa (banaani-pähkinä-karjalanpiirakka-kombolla taittuu takahuone kuin takahuone) ja vieläkin nopeammin pystytys Kemin kaupunginteatterissa. Hommaan toi korvaamattoman avun erittäin osaava tekniikka, joka tiesi koko ajan mitä tehdään. On muuten älyttömän makea tila tuo Kemin kaupunginteatteri: takahuoneista henkii historia ja tunnelma ja esiintymistila on lähes täydellinen standupille, kun lava on kohtalaisen matala ja yleisöosa helvetin tiivis lähellä olevine seinärakenteineen. Tuuttasin sitten kaiken ulos mitä oli jäljellä, tein täydellisen antiteesin edellisen illan energiattomalle löysäilylle. Vaikka esikuvan latauksesta jäädään vielä kauas, sellainen olo jäi että ihan jackena siellä nyt paukuteltiin. Keikan jälkeen Tommin äiti toi pullon ja enkelin, Tiina pääsiäisviuhkan. Vai mikä se on. Se paju johon liimataan höyheniä. Kai sille on joku sana. Auttakaa. Ninaa oli hyvä nähdä pitkästä aikaa. Nina teki meän Oulun porukassa kovaa komiikkaa Remakan alkuvuosina ja uskon että nainen tempaisee vielä jotain uskomatonta kasaan, kunhan sille päälle sattuu.
Yhtäkkiä oli aula tyhjä, laitettiin asiat nippuun ja käveltiin liukkaalle parkkipaikalle halaamaan mieshalaukset. Kiertueen eka osio oli takana, jäbät väsyneitä mutta onnellisia. Hienoon keikkaan päätettiin. Jussi hyppäsi Jussin kyytiin ja suuntasi pohjoiseen Kelekkakiertueelle, me ajettiin Tomin kanssa komiikka-analyyttinen matka takaisin Ouluun. Sumun seasta häämöttivät tuulivoimaloiden aavemaiset silmät.
Viikko 6: Kuopio-Varkaus-Lappeenranta (9.4.-11.4.)
Savoa ja Itä-Suomea viikko. Loma oli hyvä. Lähdettiin mökkihommiin Kalajoelle pidemmäksi viikonlopuksi. NES-pelejä 60-tuumaisesta töllöstä, hyvää ruokaa, kaukoputken kanssa häärimistä. Sen verran ehti irrottautua kiertuemeiningistä, että tuntui suorastaan oudolta pystytellä systeemejä Kuopion kaupunginteatterin lavalle: vieläkö tämä homma oikeasti jatkuu?
En ollut Kuopion keikkaani tyytyväinen, jokin siinä klikkasi. En tiedä paiskoinko taas liian kovaa, Ylivieskan tyyliin. Ehkä takaraivossa kummitteli Tasapainon savolaiskeikan haamu, se kun meni helevetin hyvin niin taas olisi pitänyt olla ihan timanttia koko ajan. Ei huono veto, ei sellaisia tälle rundille onneksi tullut, mutta paljon huonompi kuin olisin halunnut. Yksi haasteellisimmista jutuista koko kiertueessa oli se, että aina piti tehdä show, toteuttaa sama juttu mahdollisimman hyvin illasta toiseen. Ihmiset olivat nähneet ohjelman, maksaneet hyvän hinnan lipusta ja ansaitsivat rahoilleen tinkimätöntä vastinetta. Siitä touhusta puuttuu ehkä vähän rokkenrollia, enemmän ollaan Jari Sillanpään joululaulukonserttikiertueella. Eikä siinä mitään, hommat tehdään sataprosenttisen ammattimaisesti ja onhan se hele-vetin siistiä vetää isoille yleisöille ilta toisensa perään, mutta pienten klubien arvaamattomuutta ja mitä tahansa voi käydä -meininkiä kaipaili aina välillä. Juhaa oli mukava nähdä ja Jannea, käytiin moikkaamassa Maljassa (Janne on muuten tehnyt ainakin yhden ihan perkuleen kovan komiikkakeikan ja sen voi kattoa täältä). Sen verran oli kuitenkin väsynyt olo, että perinteiset Kuopion hanat ja kirkkopuiston halkiminen kello neljän aikaan aamuyöllä jäivät tekemättä.
Seuraavana päivänä ajettiin Varkauteen. Täällä kävin viimeksi joulukuussa tekemässä kenties koko viime vuoden huonoimman keikan. Oltiin erittäin ysärityylisessä ravintolassa jossa lavan etuosaan oli pultattu kiinni keinotulitakka ja esiintyjän molemmin puolin kohosivat enkelipatsaat. Sieltä alttarin takaa tein parhaani eikä se ollut kummoista. Nyt keikka oli merkittävästi parempi ja päälle tempaistiin helevetin hyvät pihvit Oskarissa. Paitti että maksan kohdalla medium miinus on ehkä jo liikaa, menee sellaiseksi pulpiksi suussa. Niin, tähän se on nykyään, komiikka, ei mitään huumehouruista seksirälläämistä vaan pihvien vertailua. Keskiluokkaistunutta touhua. Yöksi Mikkeliin mutta edelliskerrasta viisastuneena piettiin pullot kiinni ja mentiin ajoissa nukkumaan. Keskiluokkaistunutta, kuten sanoin.
Seuraavana päivänä täräytettiin Lappeenrantaan, Sanna oli siellä jo valmiiksi. Ennen keikkaa ilmassa oli helvetin kovaa latautuneisuutta, haluttiin näyttää ja täräyttää kiertueviikon lopuksi. Asiaan vaikutti myös oudolla alitajuisella tasolla se, että Naurun tasapainon tuomari Liisa Kukkola oli yleisössä ja kritiikki oli ensi viikon lehteen tulossa. Haluttiin onnistua isosti. Vaan eipä annettu itelle taaskaan saumaa, koska vaihteeksi oli vauva yleisössä. Ja eturivissä. Eikä siitä tälläkään kerralla mitään tullut. Aina kun penska päästi äänen, niin rytmi meni särki. Ja kun pyysin vanhempia lopulta poistumaan, niin poistuivathan he - tilan takaosaan, mistä vauvan ääni kantoi edelleen helvetin hyvin saliin. Harmitti perkeleesti, koska tulossa oli yksi rundin parhaista keikoista ja ihan pannukakuksi meni. Tomi ja Jussi hoitivat onneksi homman himaan hienosti. Yksi kiertueen parhaista puolista oli ylivoimaisesti se, että näin kovalla porukalla ja isolla intohimolla kovaan duunin tekemiseen yksikään illoista ei ollut mahalasku - jos joku oli vähän tavallista heikommassa vireessä, toisiin pystyi luottamaan, ikinä ei tarvinnut hirvitellä sitä että toinen menee lavalle. Ja se on hyvä homma, koska pystyy keskittymään omaan tekemiseen eikä muutama virhe kaada koko paattia.
Tästä järkeilystä huolimatta lähdin kulli otsassa kotimatkalle. Sitä se on tämä homma, aina välillä.
Toissailtana sain luetuksi loppuun Esko Valtaojan kirjan Kosmoksen siruja. Teos loppuu huikaisevaan visioon ihmisen tulevaisuudesta: ensin asutetaan Kuu ja Mars, sitten aletaan louhia asteroideja ja lopulta asutetaan alfa Kentaurin, meitä lähimmän tähden, kiertoradalle asettuneita eksoplaneettoja. Tuhannessa vuodessa ihmiskunta on paitsi varmistanut jalansijan aurinkokunnassamme, myös ottanut ensimmäiset askeleensa galaktisena lajina.
Valtaojan visio on paitsi kaunis ja ylevä, myös ihmislajin selviämiselle oleellinen: koko lajin asuminen yhdellä planeetalla on kaikkien munien laittamista samaan koriin. Yksi taivaalta viuhuva avaruuskivi ja seuraavan 65 miljoonan vuoden päästä sudenkorentopaleontologit kaivavat maasta kivettyneitä Homo Sapiensin jäänteitä. Ja Einsteinia vapaasti lainatakseni, kaikkein utopistisinta tässä hämmästyttävässä tulevaisuudenkuvassa on se, että se on saavutettavissa. Ihmiset pystyvät siihen.
Näistä taivaallisista sfääreistä oli tylsää palata maan pinnalle ja huomata, että meillä on vielä paljon, paljon matkaa jäljellä. Ja monta typerää, vanhanaikaista ajatusta selätettävänä. Kuten se, että nationalismi ja Suomen valtio ovat asioita, joita ei saa kyseenalaistaa ja joita jokaisen tulisi olla valmis puolustamaan hengellään. Näin toteaa Helsingin sanomien kolumnisti Annamari Sipilä uudessa kirjoituksessaan enkä voi kuin pudistella päätäni tällaisen nurkkakuntaisuuden äärellä.
Minulle Suomen valtio ei ole pätkääkään pyhä. Se on pelkkä järjestelmä, kokoelma sääntöjä, jotka Suomen kulttuurialueella asuvat ihmiset ovat sopineet keskenään noudattavansa. Ei mitään muuta. Minä en näe pyhyyttä laeissa, en niitä säätävässä eduskunnassa enkä lakien toteuttamista valvovassa koneistossa. Ne ovat pelkkiä hammasrattaita ja niiden arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen kautta, miten hyvin ne toimivat. Eikä suomalainen järjestelmä ole mitenkään ainutlaatuisen upea. Verrattuna moneen muuhun paikkaan se on ihmisoikeuksiltaan ja menestymismahdollisuuksiltaan toki edistyksellinen ja toimiva, mutta maapallon kestokyvyn rasittamisen ja luonnonvarojen tuhlaamisen kannalta taas yksi pahimmista.
Ei mitenkään ihmeellinen järjestelmä. Ja silti Sipilä tekstissään väittää, ettei sen puolustaminen voi olla liikaa pyydetty.
On se. Minä en näe yhtään mitään mieltä siinä, että minun tulisi antaa henkeni tämän järjestelmän suojelemiseksi, koska järjestelmä ei missään nimessä ole niin ihmeellisen hyvä. Jos tähän maahan saapuisi valloittaja joka pystyisi ylläpitämään yhtä hyvän järjestelmän tai ehkä jopa tarjoaisi paremman, toivottaisin heidät lämpimästi tervetulleeksi. Minulle on paljon tärkeämpää olla elossa, voida hyvin ja nähdä läheisteni voivan hyvin kuin olla Suomen valtion kansalainen.
Suomalainen kulttuuri on eri asia: siihen minäkin samastun voimakkaasti ja pakkohan minun on, sillä ilman suomalaista kulttuuria minulla ei olisi tätä työtä. Suomen kieli, suomalaisen kulttuurin erityispiirteet ja meidän omalaatuiset tapamme katsoa maailmaa ovat tärkeitä lähteitä, joista huumoria ammennan. Mutta ei minusta suomalaisen kulttuurin säilyttämiseen tarvita suomalaista valtiota. Jo tällä hetkellä maamme rajojen sisäpuolella elää tuhansia erilaisia pieniä kulttuureita, jotka eivät vaadi toimiakseen valtion olemassaoloa. Meillä ei ole hipsterivaltiota, ei Nightwish-valtiota, ei koomikkovaltiota eikä demarivaltiota. Jokainen meistä kuuluu nykyisellään kymmeniin heimoihin ja hyvin nämä eri heimot mahtuvat elämään samalla maaperällä (kunhan välttävät kohtaamista aamuyön grillijonoissa).
Ja kun kerran tilanne on tämä - ihmisten identiteetti rakentuu nykyisellään enemmän fragmentoituneiden pienempien viiteryhmien kuin nationalismin varaan - niin eikö olisi mahdollista, että vanhanaikaisesta valtioajattelusta voitaisiin pikkuhiljaa luopua? Suomen valtio on puhdas abstraktio ja sen valtion rajat veteen piirrettyjä viivoja, asioita joita ei ole olemassa. Niiden kuvitteellisten viivojen takiako minun pitäisi pistää kypärä päähän ja lähteä rautasateeseen vartomaan kuolemaa? Täysin järjetöntä. Sodassa kuolemisessa ei ole yhtään mitään tavoittelemisen arvoista, se on murhaamista ja murhatuksi tulemista abstraktioiden takia. Sankarivainajan palkka on unohdus - vai oletteko huomanneet, että Suomen sodan (1808-1809) veteraanien uhria muistettaisiin ja vaalittaisiin?
Heimoajattelu, jumalakuninkuus, feodalismi. Ihmiskunta on ennenkin käynyt läpi vaiheita, joissa on kokeiltu parasta mahdollista hallintomallia ja monet aikanaan loistavina pidetyistä ideoista on hylätty toimimattomina ja huonoina. Ja nyt on mielestäni korkea aika luoda kriittinen silmäys nationalismiin, pohtia onko se ihmiskunnalle todella paras ja toimivin järjestelmä - tehdä täysin päinvastaista kuin mitä uskossaan lähes sokealta vaikuttava Sipilä ehdottaa. Valtioajattelun tulee olla ehdottomasti kyseenalaistamisen kohteena, valtioajattelua tulee kaikin keinoin koetella. Missään nimessä emme saa nostaa mitään abstraktia järjestelmää kritiikin yläpuolelle, sillä se on hirmutekojen ensimmäinen askel. Sipilä sanoo itsekin tekstissään, että on hyvä että uskontoja ja poliittisia puolueita saa pilkata, mutta valtioon tätä ajattelua ei saisi ulottaa. Vaarallista ja pelottavaa puhetta.
Koko ihmislajin munat ovat vielä yhdessä korissa. Korostamalla valtioajattelua rakennamme kuvitteellista suojamuuria, jonka riittää pirstomaan yksi ainoa asteroidi - (joiden havainnoimiseen meillä ei muuten vieläkään ole ostettu kunnon järjestelmää, mutta toistemme tappamiseen suunniteltuihin värmeisiin kyllä voi polttaa paalua). Meidän tulevaisuutemme ei ole siinä, että Suomi elää ja kukoistaa mahdollisimman kauniina vaan siinä, että kykenemme irtautumaan kotiplaneetaltamme ja levittäytymään tähtiin, sillä mitenkään muuten emme voi selviytyä kosmoksessa. Ja nurkkakuntainen omaan napaan tuijottaminen ja "meidän asiat ennen muita" -ajattelu hidastaa tähän päämäärään pääsemistä.
En tiedä teistä, mutta minä ainakin olisin tulevaisuudessa mielummin Maan ja Marsin kaksoiskansalainen kuin suomalainen.
Viikko 3: 10.3-14.3. (Porvoo, Hyvinkää, Pieksämäki, Mikkeli)
Auto suhahti yli joen, onko se sitten Porvoonjoki. Sen reunalla nojasi toisiinsa kasa vanhaa puuta, lankkujen välissä ikkunoita ja ikkunoiden takana liiketiloja joista hipsteri haaveilee. Silmäyksen perusteella Porvoo näytti siltä, että siihen pitäisi tutustua muutenkin kuin pikapiston myötä, ilmassa leijui historian haju ja tarinoiden tomu.
Keikka oli hyvä. Muistaakseni. Täytyy rehellisyyttäni sanoa, että kun keikan tekemisestä on kulunut aikaa kuukausi, on hyvin vaikea muistaa tarkkoja yksityiskohtia. Pitäisi päivittää kiertuepäiväkirjaa useammin mutta ei ehdi kun on kiertue. Se on kaunis pardoksi siinä missä se että ihminen käyttää tieteen aikaansaannoksia (tietsikka, Facebook) vähätelläkseen tiedettä ja edistääkseen milloin mitäkin höpöhöpöä. Mutta mukavaa Porvoossa oli, ei käy kiisto.
Keikan jälkeen käytiin viereisessä ravintolassa syömässä. Meikä vaihteeksi murehti kun ei lähtenyt ihan satatäböllä, Jussi muistutti että liian syväanalyysiin ei kannata joka keikan jälkeen mennä. On hyviä keikkoja ja sitten on keikkoja, et nyt ala perseporaamaan jokaista vetoa ja sairastamaan niitä jälkikäteen, sitä ei jaksa kukaan. Jussi on työkalu jolla vedetään käyrät naulat suoriksi. Join olutta niin pitkästä lasista että se ehti väljähtyä matkalla pohjalta huulille.
Kävin aamulla Yle Puheen haastattelussa. Oli kerrankin perehtynyt ja innostunut toimittaja. Jäbä oli piirrellyt penskana Jurassic Parkin karttoja. Lienee turhaa sanoa, että tulimme hiton hyvin juttuun viimeistään siinä vaiheessa kun paljastin käsivarteni Tyrannosaurus-tatuoinnin. Näin myös Mastomäen Markkua, Pylkkäsen Kaisaa, vanhaa koulukaveriani Riikkaa ja Kivelän Nikoa. Riikka teki vaalitenttejä (aikamoista hahmokauppaa käytiin lounastuspöytäni vieressä), Markku ja Kaisa Tasapainon kolmoskautta ja Nikolta tulee telkkariohjelma jossain vaiheessa. Minä en ole epätarkka, nämä speksit Niko antoi. Että kattokaa sitten kun se tulee. Tiiätte sen siitä että Niko on siinä.
Seuraavana päivänä Hyvinkää, ulkonäöllisesti ei ehkä niin pittoreski kuin Porvoo. Jotain kieron kaunista on kuitenkin siinäkin, että konserttisalin alakerrassa on Tokmanni. Mietin että mitähän seuraavaksi, taidemuseo jonka alakerrassa on Hesburger? Sitten katsoin torin yli ja totesin maailman olevan aina omituinen paikka. Keikkavalmisteluina rakensin Snowspeederin ja katselin kalliolla kiipeileviä ihmisiä jotka katsoivat meitä. Keikka oli hyvä. Vaikka itse tämän sanonkin, kaikki keikat kiertueella ovat olleet hyviä. Ja tottahan ne ovat, kun niin kovasti ollaan duunia tehty joka äijjä ja hiottu hommaa kohdalleen pieniä yksityiskohtia myöden: headsetit, millilleen asetetut rollupit ja persperusteellinen soundcheck ennen jokaista vetoa maksavat takaisin kun esirippu nousee. Yöksi Helsinkiin.
Aamulla kohti Savonmaata. Pieksämäen asemalla ehkä blues mutta konserttitalolla naurujatsit (mutta ei jatsitupakkaa, takahuonetarjoilu kärsii kieltolaista). Oli jotensakin mukavan lähellä jengi ja kiva tehdä, leppoisan lopsakka tunnelma. Jussi kävi hoitamassa alkoasiat perusteellisesti ja keikan jälkeen lähdettiin kohti Mikkeliä niin vanhan liiton meiningillä kuin voi: Tomi kuskiksi, takapenkiltä tarjotut konjamiinimaljat miettimättä tauluun ja mankasta Petri Nygård isolle. Kusipaikalla tähtitaivaan alla meinasi melkein herkistyä, miten hienoa on istua auton kyydissä ystävien kanssa ja humaltua. Kova tinttaus jatkui perillä ja päätettiin lähteä tsekkaamaan hotellin yökerhon tarjonta, koska eihän niissä ikinä kovin kova meininki ole, varmaan väsähtäisi ja haluaisi huoneeseen köllöön. Niin totta kai haalaribileet. Join itseni niin tanakkaan jurriin etten kello kahden jälkeen puhunut juuri kenellekään mitään, tuijotin koilliseen ja päihdytin itseäni. Herätessäni kello kaksitoista seuraavana aamuna pelkän päiväpeiton alta ja tuntiessani että kasvolihasteni takana asuu luotimuurahaisten armeija, mietin että kuinkahan monta kertaa sitä saa tämän luokan kerrata.
Joskus darra pistää lavalle hirveän kauhun, epätarkkuuden ja laiskuuden, joskus taas kehiin astuu pelottomuus, huolettomuus ja turhan säätämisen loppu. Tällä kertaa kohdalle osui onneksi jälkimmäinen, MC:nä pärjäsin hyvin ja uskalsin nakella tanakoita improja, joista suurin osa jopa lopsahti maaliin. Hyvä ilta, jälleen kerran, kamppeet kasaan ja kokka kohti Helsinki-Vantaata, Jussi ja Tomi tiputtivat minut sinne tärisemään puolen yön tiimoihin.
Kello kuusi ilman silmääkään unta tuijotin sarastavaa aamua lentokentän yllä ja mietin, että noh, josko sitä sitten ensi viikolla skarppaisi.
Viikko 4: 18.3.-21.3.2015 (Kokkola, Ylivieska, Jyväskylä, Järvenpää)
Junaan Oulusta, Ylivieskan kohdalla nostalginen tuijotus ikkunasta, Kokkolassa pois. Kävely siten että Hesburger ohitetaan vasemmalta puolelta, kävelykatu ylitetään lavan kohdalta ja sitten Seurahuone näkyykin jo: tämän työmatkan minä tein opiskeluvuosinani kymmeniä kertoja. Tein karaokekeikkaa Sociksessa, sain paljon hyviä ystäviä, vihasin aina välillä ihmisen tarvetta humaltua ja ottaa siitä oikeutus ettei tarvitse olla kenellekään mukava. Opin mikkitekniikkaa, sain rohkeutta laulaa julkisesti ja opin että niin kauan kuin humalainen omasta mielestään säilyttää arvokkuutensa ja kunniansa, tälle voi sanoa oikeastaan mitä tahansa.
Hain apteekista rohtoa, flunssa vaivasi jälleen kerran. Tomi ja Jussi ja Sanna ottivat minut Anttilanaukiolta kyytiin, BB-voittajan työllistänyttä pornokauppaa ei enää ole. Se oli ylivieskalaiselle maamerkki, Soho Sex oli ainoa oikea erotiikkaliike satojen kilometrien kantamalla ja ensimmäinen jossa olen koskaan käynyt.
Snellmann-sali oli tuttu: takahuoneessa tiiltä ja iskelmätähtien naamoja, itse tilassa myös tiiltä ja siksi aika kova akustiikka. Lippukartasta näkyi että eturivi täyttyy ja sitten on yksi pariskunta ottanut takariviin paikan ja muuhun yleisöön 50 metrin hajuraon. Säädettiin tekniikka ja mentiin takahuoneeseen, ihmeteltiin kun homma edelleen jatkuu. Ikkunan takana näkyi yhtäkkiä sisääntuijottavia hahmoja: Janne, Frank ja Arttuhan ne siellä, vanhat työkaverit. Keikalle tuli muutenkin paljon tuttuja duuniajoilta ja siitä itelle hyvä mieli. Tapasin myös ensimmäisen todistettavasti olemassa olevan ihmisen, joka lihallisena versiona kertoi minulle kuuntelevansa minun ja Peterin Mamu ja Juntti -podcastia. Kiertueviikko alkoi helvetin hyvissä fiiliksissä.
Kun sali oli tyhjä, ajettiin Seurikselle ja sen alakerran pubiin, Corneriin, koska kuulimme huhua että siellä olisi tarjolla harvinaisuutta, kokkolalaista stand uppia. Tieto piti paikkansa, paikallisen Hannu Rantalan esitystä edelsi Ginger Joe ja vakavuuden ja hartauden kauniilla tavalla yhdistänyt jousiporukka. Rantala teki hyvin, Remakasta kaveri oli entuudestaan tuttu mutta nyt paljon parempi. Noin selkeitä setuppeja näkee harvoin ammattikoomikoillakaan ja kaverilla on alle kymmenen keikkaa takana. Hyvä tulee kun malttaa tehdä. Kyllä se meistä palikoista jotain kertoo, kun oman keikan jälkeenkin levähdetään katsomalla toisen keikkaa.
Yöksi täräytettiin hotellikuplasta ulos, meikäläisen suvun mökille Kalajoelle. Hiljainen tumma metsä jota vasten virtsakaari piirtyy, väistyvän hangen mushe, kuorettoman puun tuoksu, täällä minä rauhoitun aina ilman eri käskyä.
Aamuksi ajettiin Ylivieskaan - ja kuten perinteistä kohdallani on, alkoi jännittää heti aamusta. En minä osaa rennosti kotikaupungissa esiintyä. En vain osaa, kokeiltu on. Tulee mieleen että mitä ne ajattelee kun kuitenkin tuntevat, että pitäisikö heille edes näitä kertoa. Ja onhan siinä erilainen vääntö tekemisessä kun yleisössä on mummoa, serkkua, vanhempaa ja sisarusta, vanhoja kavereita ja kaikkea. Ja sitten lähtee insestipippelivanhusvihaparaati käyntiin. Jätkät vetivät aivan helvetin hyvin, minä jännitystäni ylisuoritin tarpeettomasti. Painoin liian kovaa ja se näkyi kyllä. Ei se huono ollut, mutta kun halusin kotiyleisön edessä onnistua ei yhtään vähempää kuin täydellisesti niin pettymyspussin joutui illansuussa raottamaan. Vaan äkkiäpä se iisiytyi, kun mentiin meikän vanhempien luo syömään ja katottiin isopapan vanhassa talossa yömyöhään keikkoja nauhalta. Oli ihan mieletön, käsittämätön tähtitaivas ulkona, sen alle unohduin. Pimeässä minua aina pelottaa mutta on mentävä pimeään jotta näkee. Valosaaste kätkee maailmankaikkeuden.
Aamulla lähdettiin ajamaan kohti Keski-Suomea rautakaupan kautta. Pohdittiin että kehtaakohan sitä auringonpimennystä katsoa kun hitsaussuojalasissa ei ihan täysiä kertoimia ollut (vaadittava 15 ja meillä 12), mutta tuumattiin jotta jos ei ihan hirveän pitkään tuijoteta. Ja puolen päivän aikaan tapahtui omituisuus: vihertävän lasin katsottu lähitähti alkoi supistua toisesta reunastaan kuin sarjakuvan reiätön juusto. Pimennyksen huippuhetkellä koko maisema näytti siltä, että kosminen amis on päättänyt vetää kaikkeuden ylle tummennuskalvon. Onhan se napposaa istua etupenkillä hyvien ystävien kanssa ja katsella kun avaruus järjestää shown. Sen muistaa.
Jyväskylän Paviljongissa oli kaikki viimeisen päälle ja "viimeisen päälle" -sanan päällä kaikki pisteet paikallaan. Loistokas bäkkäri, hele-vetin hyvä tekniikka ja mahtava asiakaspalvelu, jossa otettiin _kaikki_ huomioon. Keikka oli hyvä kaikilta, taas. Kun valot menivät salissa päälle hoksattiin että melkein loppuunmyyty tila oli kaikkea muuta kuin täysi - JYPin peluu välierissä oli haukannut yleisöstä huomattavan osan. Ei siinä mitään, jääkiekko on ihan yhtä turhanpäiväistä ja hauskaa kuin stand up, mutta voisihan ne liput antaa kaverille jos ei itte käytä. Mustassa kynnyksessä jaksoin yhden kaljan verran nuokkua ja sitten hotellille pötköön.
Aamulla lähdettiin ajamaan Järvenpäähän. Matkasta en mitään muista. Keikka oli hankala, koska joku oli tuonut eturiviin vauvan. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta komiikkaesityksen rytmillä on: evoluutio on koodannut aivomme sillä viisillä, että lapsen ääntä ei voi jättää huomiotta, koska silloin jälkeläisten hätä tulee varmasti hoksatuksi ja lajin selviytymistodennäköisyys kasvaa. Eli aina kun vauva päästää äänen, ihmisen mieli singahtaa pipopään pippelivitsistä lapsen hyvinvointiin. Ja se on oikein kaikkialla muualla paitsi komiikkaillassa, jonne vauvat eivät yksiselitteisesti kuulu. Oma keikka meni ihan läskiksi, Tomi ja Jussi selvisivät paljon paremmin kun perhe poistettiin salista. On se vaan jotenkin tylyä heittää vauva ulos yhtään mistään, mutta minkäs teet. Muut olivat hankkineet lapsenvahdin ja he ansaitsivat itselleen nautinnollisen illan.
Odottaessani kyytiä Studio Pasilaan Järvenpään rautatieasemalla tarkkailin maisemaa hetken: kylmä mutta lämpenevä, hämärä mutta valon määrää kasvattava, kirpeä seutu, betoninen seutu, ihmisiä menossa muttei juurikaan tulossa. Tässä istun, elämäni on omituista ja minä pidän siitä.
Eduskuntavaalien jälkeen Suomessa on käynyt kohina: ei varsinaisesta vaalituloksesta, vaan Suomen kahtiajakautuneisuudesta. Puhutaan kulttuuri-Suomesta ja maaseutu-Suomesta, eteenpäin katsojista ja peruutuspeiliin tuijottajista, konservatiiveista ja liberaaleista - lyhyesti sanottuna siitä, että Kehä kolmosen sisällä elää yltiövapaamielinen lattesuomalainen ja pellonreunalta löytyy homovastaista pamflettia liito-oravan nahkaan kirjoittava traktorinatsi.
Pääosin kyse on tulkintani mukaan tarkoitushakuisesta konfliktin rakentamisesta. Oma elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun on isoja pahoja konservatiiveja joita vastaan nousta. Tai niitä yhteiskuntaa puutiaisen lailla pumppaavia jopokuskeja, joiden motivaatio työntekoon on yhtä alhaalla kuin housunperse. Konfliktista syntyy draama ja draamasta merkitys, olipa kyse sitten kulttuurivaikuttajasta, lehteään kaupaksi toivovasta toimittajasta tai kilpailijapuolueen ääniä hinkuvasta poliitikosta. Ihminen lumoutuu yksinkertaisesta tarinasta ja hyvä tarina pitää usein sisällään pahiksen. Ja kun sellaista ei oikein nykyisestä Suomesta tahdo löytyä - melkein kaikilla vakavasti otettavilla yhteiskunnallisilla vaikuttajilla on jauhomitta täynnä yläreunaan asti -, sellaisia pitää luoda. Sillä myydään lehtiä, viihdettä ja ääniä.
Mutta onko väitteellä totuuspohjaa? Varmasti jotain. (Esimerkiksi Jussi Pullisen teksti tarjoaa kohtalaisen kiihkottoman ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen). Mutta että Suomi olisi niin kahtiajakautunut, että kannattaisi ruveta muuraamaan työhuoneeseen persunkestävää bunkkeria? En usko. En tosin tunne politiikkaa ja yhteiskuntatiedettä niin hyvin, että osaisin sanoa kyseiseen seikkaan mitään analyyttista tai kovin syvällistä, joten minulla on tarjota keskusteluun vain oma kapea kokemukseni. Ja sekin stand up-koomikkona.
Minä ja koomikkokollegani Jussi Simola ja Tomi Haustola kierrämme tänä keväänä Suomea peräti 33 paikkakunnan verran (kiitos Naurun tasapaino-telkkariohjelman) - 24 kaupunnia on käytynä ja yhdeksän vielä jäljellä. Skaala on vaihdellut Pieksämäen kokoisista pitäjistä isojen kaupunkien kulttuurikeskuksiin. Olemme tavanneet läjän mitä erilaisempia suomalaisia: porukkaan mahtuu työtöntä, opiskelijaa, yrittäjää, duunaria, eläkeläistä, nuorta, miestä, naista. Ja kaikkialla, maantieteellisestä sijainnista huolimatta, nämä heterogeeniset joukkiot ovat pärskähdelleet räkätykseen yhdessä, nauraen porukalla samoille asioille.
Eivätkä ne jutut ole aina kepeimmästä päästä. Triomme setteihin mahtuu miehen seksuaalisella epävarmuudella leikittelyä, homovihan pilkkaamista, uskonnollisen vallankäytön kritiikkiä - ja usein myös hiton rankkaa (ja tietysti hyväntahtoista) henkilökohtaista kuittailua eri ihmisryhmien edustajille. Silti ihmiset ovat kyenneet vapautumaan toistensa seurassa ja hekottamaan hankalille asioille yhdessä.
Ja siksi kysynkin: miten ihmeessä tämä olisi mahdollista kahtiajakautuneessa Suomessa? Jos kerran metsä-Suomessa asuu vain kapeamielisiä punaniskoja, miten voi olla mahdollista, että maaseutukaupungin yleisö räjähtää nauramaan, kun pidän jumalan suunnittelutyötä homoseksin suhteen surkeana (ensin antaa siihen värkit ja sitten alkaa nillittää että ei saa, minä en tykkää)? Ja kääntäen: jos kerran pääkaupunkiseudun väestö koostuu lähinnä vain vehkeensä vuosia sitten hiekoittaneista ylimielisistä yltiömököttäjistä, miten siellä voidaan ylipäätään nauraa överifeminismin pilkkaamiselle?
Minun mielestäni ei mitenkään. Vastakkainasettelu ei ole totta.
Vaikka raflaavimmissa lehtijutuissa Suomen asenneilmapiiriä verrataan jo vuoden 1918 sisällissodan tunnelmiin, en oikein näe itseäni kiertämässä tuon ajan Suomea ja kertomassa samoja vitsejä sekä punakaartilaisille että suojeluskuntalaisille. Nykyisessä Suomessa koominen yhteisymmärrys on vallitsevaa todellisuutta: me olemme nykyisin kautta maan niin sivistynyt kansa, että vaikka emme olisi asiasta täysin samaa mieltä, me voimme kuitenkin nauraa sen järjettömyydelle porukassa. Tietenkin aina joku pahastuu tai suuttuu, mutta pääsääntöisesti mielensäpahoittajat ovat pieni vähemmistö.
Ehkä koomikoiden kohdalla kyse on siitäkin, että meidän tulee tehdä älytön määrä duunia sen eteen, että vitsit toimivat mahdollisimman monenlaisille yleisöille. Vaikka kasku olisi kuinka kutkuttava vasemmistolaisen mielestä, tulee humoristin aina miettiä myös sitä, miten saisi kokoomusäänestäjän nauramaan samalle asialle. Kenties tämä on asia, jota myös Suomen kahtiajakautuneisuudesta huolestuneiden tulisi opetella: miten saan viestini sille tasolle, että kuka tahansa voi ottaa sen vastaan ja oppia siitä jotain? Omilleen saarnaaminen on houkuttavaa ja helppoa, mutta mitään muutosta sillä ei tehdä.
Sen sijaan, että heiluttelee perkeleenmaalauspensseliä, kannattaisi aina pyrkiä asettumaan kanssataaplaajan saappaisiin: miksi tämä ihminen ajattelee näin? Mitkä tarpeet aiheuttavat tuollaista käyttäytymistä? Mitä itse tekisin vastaavanlaisessa tilanteessa? Toisen pään sisään on vaikea päästä, mutta puoli voittoa on se että edes yrittää. Ja jos vastaus kysymyksiin on se että toinen on ihan tyhmä ja pihalla, niin seuraavaa vastausta voi sitten etsiskellä peilistä.
Oletko koskaan miettinyt, että jos toinen ei ota viestiäsi vastaan, vika saattaa olla myös viestissä ja sen esitystavassa eikä automaattisesti vastaanottajassa?
Minä en suostu uskomaan kahtiajakautuneeseen Suomeen, koska sillä ei ole mitään tekemistä sen arkitodellisuuden kanssa, jossa päivittäin teen työtäni. Uskon vilpittömästi että meissä kaikissa on paljon enemmän yhteistä kuin erillistä, sillä samaa lajiahan tässä kaikki ollaan ja samalla planeetalla asustellaan. Minun mielestäni täällä on tilaa polkea niin turvetta kuin Jopoakin. Juoda piimää purkista ja kahdeksan euron erikoiskahvia kalliista lasista. Bailata Frederikin ja Lindsey Stirlingin tahtiin. Ja uskon myös siihen, että suomalaiset tunnistavat tämän ihmisen yhteisen ulottuvuuden ja toteuttavat sitä arjessaan jatkuvasti.
Suomen kahtiajakautuneisuutta, olipa se sitten totta tai ei, ei pureta kauhistelemalla Suomen kahtiajakautuneisuutta. Se häviää sillä, että ihmiset kaikista ryhmistä tapaavat toisiaan, juhlivat, nauravat, puhuvat. Vallilasta voi lähteä himankalaiselle leirintäalueelle juhannukseksi ja Kempeleestä juna vie Kiasmaan. Eroavaisuutemme ovat loppujen lopuksi kuviteltuja, opittuja ja rakennettuja. Ja kun on ihmisten kanssa tekemisissä niin huomaa helposti, että ei niillä ole niin paljoa väliä.
Kyllä se tästä. Kaikki on ihan hyvin. Ollaan porukassa kuitenkin ja porukassa pärjätään kyllä.
Kunhan ette nyt ihan liiallisuuksiin vie. Jos meinaan kaikki konflikti maailmasta loppuu niin meikältä loppuu myös duuni. Että nyt varovasti sen halailun kanssa.
Viikko 2: Seinäjoki-Vaasa-Espoo-Hämeenlinna (4.3.-7.3.2015)
Tuntia ennen lähtöä taiteilin umpijäisen pihan poikki varastolle, oli sen verran pidempi reissu tulossa että ihan pelkällä repulla ei pärjää. Rinkka pitää olla. Ja siellä varastossahan se oli, kunhan ensin kaapi päältä tuhdin kerroksen hometta. Perkele. Sen se teettää talvi kun kosteusprosentti on korkealla ja lämpöä piisaa. Minun lempitavara, melkein. Ollut kaikissa reissuissa mukana vuoden 2005 interrailista lähtien. On kait siinä jotain vertauskuvallista kun rinkka homehtuu varastoon, ei ole muutamaan vuoteen ulkomailla käyty.
Kotona vaihdoin kiireessä liikaa vaatetta liian pieneen reppuun ja kissan mullisko innostui edestakaisin vilahtelevasta kädestä siinä määrin, että päätti pamauttaa kynnelliset yläfemmat kämmenselkään oikein voimalla. Jos minulla ei olisi ollut niin kiire ja sydämessäni myötätunto kaikkea elävää kohtaan, olisin tehnyt viiksekkäästä paska-automaatista kesäkeiton ja rusetin. Hirmeässä kiirehiessä puskin itseni junaan, tein kaksi tuntia töitä ja viimein annoin luvan palkita itseni croissantilla ja munkilla. Istuin penkkiin, avasin täppäristä Crackedin ja rentouduin ensimmäistä kertaa koko päivänä. Ehkä tämä tästä, annoin ajatuksen lentää ja katselin ikkunasta ulos. Onpa iso kaupunki. Ollaan jonkun aikaa tässä jo seisottu. Onko se...onhan se, Seinäjoki, vitun vittu, äkkiä kamppeet kasaan ja ulos junasta. Keskiviikkoloskaista keskustaa halkoessani tuumasin että huono päivä voi iskeä vaikka niihin ei usko.
"No niin, voisiko vähän laittaa alaääntä lisää, nyt on vähän ohut soundi."
"Ei voi, täältä voi säätää vain volumea."
"Aa...okei."
Meillä oli nuorena sellainen sanonta, että jos oli oikein kunnolla päissään, niin silloin oltiin törnävässä. Ja Törnävä-sali kantoi nimeään kunnialla: päätös salin tekniikan säädöistä oli taatusti tehty tukevassa humalassa. Salin yhteydessä toimii ammattiopisto ja yksi Kullervo Naama oli mahtikäskyllään mitätöinyt koko tilan useamman tonnin tekniikan. Oli mikseripöytää, linjaa jos jonkinlaista ja valoa katossa - ja mitään ei ollut kytkettynä, koska yksi opettaja oli todennut että hän ei sitten näitä vehkeitä opettele käyttämään. Päänsä sementoinut persejäärä pilaa elämänlaatua laajemmaltakin kuin lähipiiristään. Säädettiin voluumia hiessä, taiteltiin ledikannujen kulmaa lärviä valottamaan ja pistettiin sormet ristiin toivoen parasta. Mutta perkele, että tehtiin hyvä ilta olosuhteista huolimatta. Tuli painamisen fiilis kun mitään ei saanut ilmaiseksi. Ja kun sanon että ei mitään tarkoitan sitä: minun piti käydä vaihtamassa pätkivä mikrofoni toimivaan kesken keikan.
Tasattiin burgerilla ja useammalla alkoholijuomalla, oli mukava nähdä tuttuja (Toni on teepaitojen John Holmes). C-päivän kunniaksi toin pöytään Camparit ilman lantrinkia. Aina en ole niin mukava seuramies kuin voisin olla. Ulkona sateli räntää, hotellihuoneessa katsottiin Don't Push the Riveriä kunnes akut loppuivat niin läppäristä kuin ukoista.
Aamu rytmittyi kauniisti. Puoli kympiltä ylös, maha täyteen, takaisin köllöön, yhdeltä ulos huoneesta. Anttilasta ostin hanskat ja Star Destroyerin. Peliosastolla tuoksui löytö, viidellä eurolla Trials HD, Limbo ja Splosion Man - kova. Ajettiin Pohjanmaata halki, kuinka monta autokauppaa voi pelloilla olla ilman että ekosysteemi romahtaa? Sen verran häjyjen maine pelotti että huoltoaseman pihalla oli epämukavaa pidellä käsilaukkua.
Vaasassa en ole käynyt sitten lapsuusvuosien, serkku siellä aikanaan asui ja opetti että nyt ei saa puiden alle kuseksia kun ollaan kaupungissa. Vaasa näyttää isommalta kuin se on, vähän miniatyyri-Helsingiltä, vanha rakennuskanta sen tekee. Kaupungintalon eteen parkkiin ja ihmetys päähän: eilen oltiin niin firmakeikkamaisissa tunnelmissa kuin mahdollista, nyt eteen aukeni 1883 rakennettu eeppinen talo kattokruunuineen, reliefeineen ja (harvinaisen isokullisine) patsaineen. Meitillä paikka veti jäähän: että tämmönen klassinen ympäristö ja meikän kullivitsit? Eiss. Ja niinhän se sitten meni, vähän ontuen iteltä koko keikka. Improissa oli paljon huteja ja energiatasoltani en oikein ollut yleisön kanssa samassa tilassa. Ei nyt huono, muttei kauhean hyväkään. Vähän hankalaa iltaa helpotti innokas stand up-tet-harjoittelija Miia, joka nouti nousukkaalle Red Bullia kun pyysi.
Lähdettiin ajamaan yötä halki kohti Helsinkiä. Pitkä, pitkä matka ja kaikki Hesburgerit kiven alla. Kun pikaruokaa ei halua, sitä on joka tuolinväli täynnä, kun sitä etsii, niin ei millään. Lopulta keidas saavuttui ja mieli kirkastui. Päihde-Mikael sattui olemaan samalla huoltoasemalla, jäppinen oli ostanut ison kerrosaterian, sipulirenkaat, kolme erilaista majoneesia ja munkkipossun. Mikael P. tekee täysillä kun tekee. Jossain vaiheessa tultiin Helsinkiin ja tipahdin Jussin sohvalle.
Seuraavana päivänä Espoo. Espoosta en tiedä mitään. Minusta se näyttää siltä, että joku on katsonut Pasilaa ja päättänyt, että tästähän saisi hyvän kaupungin. Jännittää aina sanoa paikkakunnasta jokin mielipide joka ei ole automaattisesti kehuva. Pelottaa, että ihmiset samastuvat kaupunkiinsa ja kokevat henkilökohtaisena loukkauksena. Vaikka minusta Espoo ei sano espoolaisista mitään. Tällaista se on kun elää maassa jossa torstaina ihmetellään miten voi islamistitaistelija suuttua kuvainraastosta ja maanantaina kirotaan Aku Hirviniemeä kun on pissaavinaan Suomen lipun päälle.
Parkkipaikalla satoi vettä, keikkaa edeltävät eväsostokset tekee Ärrällä vain varakas tai tyhmä. Ilta oli hyvä, kaikin puolin onnistunut, mutta itsellä alkoi hiipiä takkiin omituinen olo: mikäs tästä tekemisestä puuttuu? Tai mitä voisi olla lisää? Hyviähän nämä on olleet kaikki, mutta kun haluaisin niiden olevan helevetin hyviä, kaikkien. Eikä ratkaisua tietenkään löytynyt, niin kuin tavallista on. Käytiin Tomin ja Jussin kanssa syömässä Helsingin Kannaksessa, erittäin viihtyisä ja (hyvässä mielessä) perussuomalainen ravintola. Palvelussa paskanjauhaminen on jätetty pois ja korvattu nopeudella: kaljatuoppi kolahtaa pöytään vauhdilla eikä turhan hiimailun lopputulemana. Silakkapihvit olivatten ehkä parhaita mitä olen kuunaan syönyt. Suosittelen ja suosin.
Rundiviikon päätti Hämeenlinnan Vanaja-sali, joka on kenties hienoimpia saleja missä olen kuunaan pönöttänyt. Tila on tiivis, erittäin klubimainen ja kuitenkin perkuleen iso. Ja kahviosta saa croissantin, pullan ja kahvin kuudella eurolla. En uskonut, että se olisi enää nykyisessä Suomessa mahdollista. Tehtiin kaikki kyllä hiton hyvät keikat. Omalla keikalla oli huteja ja vähän se pitkäksi meni, mutta toisaalta monissa jutuissa oli täysin poikkeuksellisella tavalla eloa. Jussi jäi keikan jälkeen Hämeenlinnaan hengaamaan ja lähdimme Tomin kanssa tykittämään motaria pääkaupunkiin. Kova porina kävi: edelleen oli sellainen olo, että tekemisestä on löytämättä jokin viimeinen niitti. Tomi sanoi, että meikäläinen oli kiroillut todella paljon. En ollut itse kiinnittänyt asiaan huomiota ja ihmettelin, että mistä moinen oikein johtui: yleensä noidun ankarammin vain silloin, kun minua jännittää rujosti eikä nyt ollut siitä kyse. Vastaus oli onneksi vain muutaman hetken päässä.
Kuutta tuntia myöhemmin hoipertelin ilman unta kohti lentokenttäbussia. Helsinki-Vantaalla loin katseeni ylös taululle ja huomasin lentoni olevan peruutettu. Siinä vaiheessa olin niin totaalisen poikki, että teki mieli vain heittää lattialle huutamaan ja itkemään jalkojen polkiessa näkymätöntä pyörää. Vaan ei auttanut, nopsaan junalla vain Tikkurilaan ja sieltä pohjoisen junaan. Paitsi että VR:n automaatit eivät toimineet ja minun piti helvetillisellä kiireellä lähteä etsimään Ottomaattia Tikkurilan sateisesta keskustasta kello seitsemän aamulla.
Varisten lehahtaessa ilmaan grilliruoan jämiltä päähäni iskeytyi ajatus: näin tätä ei jaksa. Ja sen takia keikoista on puuttunut vähän jotain. Energiaa. Sen verran kovaa on kulkeminen, että jokailtainen kaljantinttuuni yhdistettynä rasvaiseen ruokaan ja isoihin kilometrilukuihin pistää väistämättä desantin väsyneeksi. Ja sitten kun voimaa ei rungossa ole, sitä yrittää tuoda settiin noitumalla ja puskemalla. Toimiihan se niinkin, mutta hittoako sitä puukolla sahaa jos olisi moottorisaha vieressä.
Eli helppo hommahan tämä, ei mitään. Nyt vain smoothieta nassuun, tuopposten määrää vähemmälle ja aamuisin lenkille, niin kyllä se tästä. Homma on hallussa. Helposti toteutettavissa. Ei mitään muuta kuin let's go, täältä tullaan terveellinen elämä!
Luulen, että läheinen varis luki ajatukseni ja rääkähti paskaiseen nauruun niiden takia.
Viikko 1: Lohja-Rovaniemi (27.2.-28.2.)
Aina jää viime tinkaan lähtö. Sitä se on kun asuu viiden minuutin päässä asemalta. Jos matkaa olisi 20 minuuttia, olisin aina vartin etuajassa.
Maha täynnä, uudet kengät kantapäitä pahoinpidellen juoksin puutaloalueen halki. Ilmassa tuoksui kevät, kello hädin tuskin yli kuusi, ei ketään missään. Lätäköitä, tänä vuonna talvi vain kävi. Kaksi suojatietä, portaat alas, portaat ylös, junan oven sihahdus, ehdin! Kymmeneen minuuttiin juna ei hievahda. Näin se aina menee. Mietin, kummalta haisen enemmän, pekonilta vai hieltä. Osaan kymmensormijärjestelmän, taivaan päätähdistöt ja perinteisen juutalaisen juustokakun valmistuksen, mutta en laittaa liesituulentinta päälle.
Pari päivää oli mennyt kasvavan innostuksen vallassa. Ensimmäinen iso rundi. Vaikka viime vuosina en ole enää niin paljoa osannut jännittää ja innostua, niin nyt kupli päässä. Ja mahassa. Ovat jotenkin suunnitelleet nuo VR:n penkit sillä viisillä että kun vedät jalat kyykkyyn ja yrität väsymyksen sotkemaa kroppaa unella tasata, niin aina rentoutumisen kohdalla sinkilänä soiva sulkija vähäksi aikaa löystyy. Kahta pieruun heräämistä myöhemmin päätin antaa periksi. Vielä minä sinut löydän, VR:n anaalimaanikkoinsinööri.
Junamatka meni niin kuin ne menevät: suunnittelen pelaavani, katsovani leffan ja lukevani kirjaa, rentoutuvani, ja sitten teen neljä tuntia duunia ja roikun kolme tuntia somessa. Sain kuitenkin kuunnelluksi Kuopion Punchline! -klubin MC-matskun ja totesin, että molemmat puoliskot jos yhdistää ja vielä muutamaa vitsiä hinkkaa, niin kiertuematsku alkaa olla kohillaan. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kokonaan uusi kakskymppinen rundia varten, mutta aika loppui kesken. Niinpä päädyin valitsemaan vanhasta parhaat ja hinkkaamaan ne niin hyviksi kuin ikinä osasin - usein työrytmi oli se että kuuntelin tunnin verran tehtyä keikkaa ja sain siitä irti yhden lauserakenteen muutoksen. Mutta tuo muutos taas kasvatti kyseisen punchin irtilyömiä nauruja viidelläkymmenellä pinnalla, joten hiomisella oli palkkansa.
Helsingin rautatieasemalla söin intialaisessa ravintolassa, jota olin aiemmin luullut nepalilaiseksi ravintolaksi. Junttius lähtee ihmisestä kulumalla hitaasti ja sittenkin vaarana on se, että tilalle tulee city-ylpeys (yhtä paha ellei pahempi). Otin lassin suuhun ja totesin että aika suolaista tällä kertaa. Helsingin keskusta oli sen verran täynnä että piti tarkkaan rytmittää se kohta jossa vetää uudet reisitaskuhousut ylöspäin, myyjä oli ollut oikeassa kaikessa muussa paitsi näiden lahkeiden pituudessa. Perillä Jussi esitteli MacGyverin fetissikassilta vaikuttavan tekniikkalaukun sisällön. Ehdin kaataa vessaharjakotelon lattialle ja pestä lattian tarkemmin kuin itseni. Kolmen tunnin unien myötä kaikkeen tekemiseen tulee päälle kerros rähmää. Parkkipaikalla oli kiertuemanagerimme (ei Manageerimme, tässä tulee olla tarkka) Sanna ja auto ja Jussi, pian myös Tomi. Moottoritie oli hypännyt aikaportaalin kautta huhtikuulta helmikuun loppuun.
Lohja. Siellä en ole koskaan aiemmin käynyt, kirkko oli komeaa kiveä ja minusta maailmanperintöä, en tiedä onko listalla virallisesti. Sottisen Riku soitti ja kertoi punnertamattomuushaasteensa haasteista. Auto parkkiin, rollupit pystyyn, äänten tsekkailu käyntiin. Paikalla oli ammattimies, onneksi, koska meillä oli kaksi uutta langatonta mikkisettiä ja niitä piti säätää pitkän persien kautta. Meinattiin aluksi Tomin kanssa mennä kapulahommilla vaan kun nähtiin Jussin kropan aukeamisen taso headsetin myötä niin pakkohan se oli itekkin sitte. Käytiin Tomin kanssa marketissa, aulassa olleen lipunmyyjän into nosti fiilistä. Marketista lohta ja kaljaa, täällä vielä on Sokos, Oulussa ei kukaan hoksaa mitä meinaan kun viittaan Ääss-ryhmän paikkoihin sillä nimellä. Suojatiellä auto antoi ensin tilaa ja sitten kaasutti kohti. Joskus tekisi mieli vain jäädä seisomaan paikalleen. Miten siinä kävisi ja olisiko se sen arvoista että saisi tietää?
Jännitti helvetisti, enemmän kuin minkään keikan edellä sitten Kansallisteatterin finaalin. Onneksi ympärillä oli tutut naamat Jussi ja Tomi, tällä triolla ollaan oltu kovissa kulminaatioissa aiemminkin. Kello kävi hitaasti kohti, Jussi aloitti MC:nä loputtomalta tuntuneen jakson jälkeen. Ekoista nauruista kuultiin: eivät nämä ihan ilmaiseksi anna, onhan kello vasta seittemän, töitä pitää tehdä. Onneksi Jussi on työssään perkuleen hyvä ja Tomin astuessa lavalle oli yleisö läppeensä lämmin. Istuin vessassa lähelle oman keikan alkua ja mietin, mitä kaikkea väsymys puskee ihostani läpi, aistiiko eturivi sen? Väsymyksestä ja jännityksestä huolimatta sain aikaan tasaisen vahvan, paljon isoja nauruja irrottaneen keikan. Vähän se kyllä välillä ihmetyttää, että näin ronski materiaali (seksuaaliperversioiden laaja spektri ja päälle vähän vanhusten kurmootusta) menee näin hyvin läpi näin kultturellissa ympäristössä (konserttisali ja iltapukuja). Siinä kait se työnteko näkyy, alussa olin yhtä härski mutta ihan helvetisti vähemmän hauska.
Keikan jälkeen mentiin tapaamaan yleisöä heti, ihan heti. Se on asia jota en ole ennen tehnyt ja joka jännitti hitosti, mutta onneksi seremoniamestarin virkaan syntynyt Mr. Simola otti tilanteen haltuun, mursi jään ja päästi lämmön irti. Oli mukava tavata teidät kaikki. Enkä sano tätä siksi koska on pakko, koska jos en olisi sitä mieltä, touhu olisi jäänyt yhteen kertaan. Mikko oli tullut katsomaan keikkaa. Mikon erityistaito on tyhjentää pajatso Facebook-keskusteluissa helvetin hyvillä ja pitkillä perusteluilla (Mikko päätoimittaa elokuvalehteä ja kirjoittaa mainion perseanalyyttista leffablogia). Tila tyhjeni nopeasti ja jätti meidät sinne Amusa-kulttuuriportaalin haastatteluun. Hyviä kysymyksiä ja hauska tehdä välillä videolle. Takapenkillä poksautin korkin irti sillä voimalla että pelkäsin että lasiin tuli naarmu, Jussi sanoi että se on tiesuolaa. Helsingissä menimme Jussin luo, joimme hyvin ja söimme paremmin. Juhlittiin että oltiin taas yhdessä, eka keikka oli hyvä, luokkaretki jatkui.
Aamulla Tomi koputti rintaani määrätietoisesti. En reagoinut, toinen koputus, huulilta pääsi "Älä huoli, mulla on homma hallussa". Se oli liioittelua. Herätyskello oli kyllä soimassa, mutta paatoksen puolelle painunut keskustelu oli kestänyt kolmen hujakoille ja nyt kello oli viisi. Pakkasin reppuuni noin kolmea tavaraa viisitoista minuuttia, ryömin vaatteideni sisälle ja astuin silmät sumeina kadulle. Kuin olisi ulkomailla ollut: aamuyö, tyhjä kaupunki, krapula, maksullinen auto. Lentokentällä halusin ison lasin kokista, vähän ennen Rovaniemeä heräsin korvan nirskahtaessa auki. Armeijan norsunvittuun pukeutunut kelkkayrittäjä haki meidät kentältä, Jussi lähti ajamaan 70 kilometriä ja me Tomin kanssa nukkumaan edes neljä tuntia. Kaupunki oli täynnään haalareissa örveltävää opiskelijakansaa, kiitin itseäni siitä että olin käynyt koulun loppuun niin edes mahdollisuutta ei ole että jaksaisi tuon intensiteetin biletykseen palata.
Comicossa pienempi platteri oli justiinsa hyvä, hotellihuoneessa meni vaiheiluksi ja myöhästyin puoli tuntia keikkapaikalle saapumisesta. Onneksi Tomi ja Jussi olivat hoitaneet homman helvetin hyvin läjään. Takahuone oli mallia ryhti, ei lösötettäviä sohvia eikä valmiiksi korkattua Jallua. Pisteet Korundi sai kuitenkin siitä, että avulias työntekijä otti maitopurkkini säilytykseen vaikka asiakkaita oli tiskillä hur som helst. Keikka meni väsymystekijöistä huolimatta helvetin hyvin. Lopussa tultiin kolmissa päin vielä lavalle perseilemään, jännä miten kilpailusta ei ole välillämme enää mitään jäljellä. Yleisön edustaja teki masturbaatioeleen ennen valokuvan ottamista, virkistävää siinä oli se että tekijä oli nainen. Oululainen superfani bongattiin, jätettiin loput kaljat jazzbändille ja mentiin Iloiseen Ilvekseen ostamaan omat. Hannu, Anne ja Janne tarjosivat hyvän seuran kivijalan ja tiskin takaa ojenneltiin B-juomia miellyttävään tahtiin (meillä on semmonen kirjainsysteemi viinoille, ekana kiertuepäivänä meni A, Rovaniemellä B ja niin edelleen. Maksa huoannee Q:n kohdalla mutta irvistää V:n eli VIINAN iskiessä kalenteriin). Televisiossa Pertti Kurikan Nimipäivät voitti Uuden musiikin kilpailun. Ei mennyt se tekstiviesti hukkaan. Pahassa kurjessa jatkettiin mitä jaksettiin, kahden jälkeen tyhjensin Kotipizzan möykkypelistä yhdeksän euroa ja söin lankkupitsan kerralla.
Aamulla huone oli tyhjä, Tomin ja Jussin lento oli lähtenyt aiemmin. Näin aulassa Jari Tervon, Jari Tervo ei nähnyt minua (ehkä hyvä niin). VR:n mobiililippupalvelu toimi juuri oikealla hetkellä, taksikuski antoi pari minuuttia aikaa astua junaan.
Persien lyödessä penkkiin huomasin että minulla on helvetin hyvä fiilis. Kyllähän minä tiesin että tästä siisti rundi tulee, mutta että näin siisti.
Aika moni yleisön edustaja on kysynyt minulta, että jos minulla kerran on lehtimiestausta, niin miksi en tee lavajuttuja toimittaja-ajoiltani? Ja miksi ylipäätään lopetin?
Vastauksia on kaksi, molemmat karuja: journalismi, siinä muodossa kuin minä sen käytännön tasolla koin, on Suomessa pahimmillaan niin läpimätää ettei siinä ole mitään hauskaa. Se on pelkästään surullista ja vastenmielistä.
Minä lähdin toimittajan hommista siksi, että minä en kestänyt vallitsevaa tilannetta. Minä en voinut katsoa itseäni peiliin ja kutsua itseäni toimittajaksi, koska työlläni ei ollut mitään tekemistä journalismin kanssa. Journalistilla on valtavan tärkeä vastuu, hänen tulee seistä vallan vahtikoirana - eikä missään ole sanottu, että rahavaltaa ei sitten lasketa. Ei missään. Päinvastoin, toimittajan pitäisi olla se hahmo, joka ei anna rahan ja vallan vaikuttaa itseensä - hän tekee työtään siksi, että haluaa välittää puolueetonta tietoa. Minä huomasin varsin pian, että tämä idealismi on nykyaikana hyödytöntä ja haitaksi. Lopetin, koska huomasin itsekin luisuvani tuohon samaan piittaamattomuuden suohon.
(Ja ennen kuin jatkan pidemmälle, haluan huomauttaa, että Suomessa toimii suuri joukko myös sellaisia toimittajia, joiden työtä arvostan suuresti ja jotka tekevät päivittäin hyvää ja arvokasta työtä. Tämä teksti käsittelee vain ja ainoastaan mainosrahoitteista ilmaislehtipuolta, koska se on ainoa, josta minulla on varsinaista työkokemusta. Ja silläkin sektorilla olen ollut pidemmässä työsuhteessa vain yhdessä lehdessä, joten otanta on varsin kapea. Tosin täytyy ottaa huomioon se, että kyseinen lehti on ainakin kahdesti palkittu Suomen parhaana kaupunkilehtenä - eli alla kuvaamani toimintatavat ovat paitsi hyväksyttyjä, myös tunnustettuja alan sisällä.)
Kun aloitin toimittajaopinnot Oulun seudun ammattikorkeakoulussa vuonna 2007, suhtauduin journalismiin idealistisesti - uskoin iskeväni suoraan kiinni yhteiskunnan mädännäisyyteen ja laskevani paskat pihalle yhteiskunnan häijyimmistä ajoksista (sama suomeksi: olin todella, todella ärsyttävä ja todella, todella vilpitön). En millään voinut arvata, että neljä ja puoli vuotta myöhemmin (mitä, humanistisen alan opiskelijalla venähti valmistuminen, ei voi olla) olisin niin pettynyt koko touhuun, että mielummin hyppäisin sokkona pimeään ja yrittäisin tehdä stand upia työkseni kuin viettäisin päivääkään yhdenkään lehden toimituksessa. Olin sitä mieltä, että lehdistö on osa syöpää, ei sen parannuskeino. Syynä tähän ajatusmaailmani romahtamiseen oli muutaman kuukauden työharjoittelujakso oululaisessa Forum24-lehdessä.
En varsinaisesti ollut yllättynyt siitä, että palkallista harjoittelua ei tarjottu puoli vuotta kestäneen työsuhteeni aikana kuin muutamaksi viikoksi. Enkä siitäkään, että minä olin lähtökohtaisesti se nakkikone, joka laitettiin ensisijaisesti kaikille viikonloppukeikoille (vaikka työsopimuksessani työaika oli maanantaista perjantaihin). Enkä edes siitä, että ideani lehden kehittämiseksi kaikuivat toistuvasti kuuroille korville (aamupalaverissa päätoimittaja lohkaisi sellaisenkin viisauden, että mihin me niitä Facebook-sivuja muka tarvitaan. Teki mieli vastata että ei mihinkään, nyt mun pitää mennä, haastateltava laittaa savumerkit ihan justiinsa kohta). Minä olin nuori työntekijä, vasta urani alussa ja silloin status on vielä niin alhainen, että parempi pitää naamansa kiinni ja painaa vain hommia. Mahdollisuudet valita ja valittaa tulevat sitten myöhemmin.
Mutta siihen en olisi mitenkään voinut valmistautua, kuinka totaalisesti Forum24 tulisi murskaamaan kaikki illuusioni journalismin periaatteista.
Kun tulin taloon, olin täynnä jännitystä, ideoita ja innostuneisuutta - hitto, nythän sitä pääsisi tekemään juttuja sellaisista aiheista, jotka itseä kiinnostavat, joita pidän tärkeänä ja joista haluan puhua. Ei mennyt kovinkaan pitkä aika huomata, että juuri mikään juttuideoistani ei mennyt läpi. Niitä pidettiin hyvinä, mutta kovin, kovin usein huomasin ideapalaverin jälkeen saaneeni käteeni lapun, jossa ohjeistettiin lyhyesti jälleen kerran haastattelemaan yritys- tai hallintomaailman isokenkäistä. Ja niissä jutuissa ei koskaan, ei koskaan, ollut juuri mitään kriittistä. Ne olivat lähinnä esittelytekstejä, sävyltään läpeensä positiivisia. Mainoksia. Sellainen oli lehden tapa toimia ja minä pääsin siihen nopeasti kiinni.
Ja syy toiminnan on yksinkertainen: ilmaisjakelulehdet pyörivät mainosrahalla. Niiden on pakko, koska kukaan ei maksa niiden tilaamisesta. Minusta tämä toimintamalli itsessään ei ole ongelmallinen: suuri osa yhteiskunnastamme pyörii mainosrahalla eikä minusta oululainen jääkiekko ole huonoa siksi, että kotihallin nimi on tulee paikalliselta sähköyhtiöltä. Mutta iso ongelma tulee vastaan siinä kohtaa, kun mainosraha ui huomaamatta journalistisen sisällön liiveihin. Tällaista vallankäyttöä on keskivertolukijan vaikea havaita, koska he eivät usein tiedä millaisia linjanvetoja lehden sisällä tehdään.
Annan selvyyden vuoksi esimerkin omilta työajoiltani:Forum24-lehdessä on mielipidepalsta, jossa julkaistaan lukijoiden kirjoittamia tekstejä. Eräänä päivänä toimituksemme sähköpostiin saapui kärkkääseen sävyyn kirjoitettu teksti, jossa kritisoitiin tiukasti uskovaisten oikeutta puuttua homoseksuaalien elämään. Tekstissä oli selvästi äkäinen ote, mutta se ei ollut millään tapaa loukkaava tai mauton. Päinvastoin, kyseessä oli yksi parhaista kansalaiskirjoituksista mitä olen aiheesta lukenut, erittäin hyvin laadittu ja tarkasti kirjoitettu kritiikki. Olimme kesätoimittajatoverini kanssa sitä mieltä, että lehteen vain, pointit ovat pätevät ja keskustelua herää.
Mutta sitten tuli kielto. Päätoimittaja esti jutun pääsemisen lehteen. Sitä ei koskaan julkaistu eikä syytä koskaan kerrottu.
Tässäkään ei vielä itsessään ole mitään älyttömän arveluttavaa - lehdellä on oikeus valita linjansa ja päättää itse, mitkä jutut pääsevät läpi ja mitkä eivät. Mutta todella, todella ison eettisen ongelman aiheutti se tosiasia, että parin viikon sisään lehdessämme julkaistiin yleisönosastonkirjoitus, jossa TUOMITTIIN homoseksuaalit kristinuskon näkökulmasta. Näin tehtiin: homomyönteinen juttu estettiin pääsemästä lehteen, mutta homovastainen juttu meni läpi että soi.
Tämä olisi itsessään journalistisena tekona täysin kuvottava, mutta vielä ällöttävämmäksi sen tekee takana piilevä motiivi (jota siis en tietenkään ole koskaan saanut vahvistetuksi, mutta jota itse pidän kaikkein todennäköisimpänä syynä): Oulun alueella, varsinkin talouselämässä, vaikuttaa merkittävä konservatiivikristittyjen joukko. Ja tällä joukolla on käsissään paljon mainosrahaa, joka Forum24:sta kiinnostaa. Ja Forum24 ei halua suututtaa näitä tahoja, koska silloin se saattaa menettää mainostajia ja rahaa.
Sama suomeksi ja lyhyemmin: uskonnollisen ryhmittymän ennakkoluuloinen syrjintä sallitaan journalistisessa julkaisussa siksi, että raha on tärkeämpää kuin tiedon puolueeton käsittely. Rahalla on valtavat määrät valtaa siihen, mistä ja miten lehdissä kirjoitetaan. Sitä ei vain ole mahdollista nähdä, koska päätökset tehdään suljettujen ovien takana, ironista kyllä, medialta piilossa. Eikä kukaan lehden toimittajista uskalla sanoa mitään, koska työpaikat alalla ovat tiukassa eikä kukaan halua päätyä kortistoon.
Tuo kyseinen hetki oli sisäisen journalistini kuolinisku. Menetin intoni vähitellen, vihaten joka hetki enemmän työtä jota teen ja vihaten koko ajan enemmän itseäni, koska suostuin edelleen olemaan tuollaisessa paskalehdessä töissä. Mutta muutakaan en voinut, sillä minua ajoi pelko harjoittelupaikan menettämisestä ja siltojen palamisesta. Niinpä vain lakkasin välittämästä. Notkuin puoliväkisellä päivät loppuun, otin toimitusjohtajahaastattelut mukisematta vastaan ja aloin lopulta itsekin kirjoittaa juttuja ns. asiakaslehtiin (jotka ovat journalismiksi naamioituja mainoksia). Aina välillä pääsin myös kirjoittamaan oikeitakin juttuja. Pääasiassa kuitenkin inhosin itseäni päivä päivältä enemmän, mutta jatkoin silti kirjoittamista. Kirjoitin käskystä 3000 merkin jutun tapahtumasta, jossa teltassa myytiin olutta ja lenkkareita. Kotona hörpin haastateltavan toimitukseen tuomaa Heinekeniä ja jatkoin tanakkaan humalaan, haluten unohtaa mitä olin ylipäätään tehnyt.
Viimeisellä juttukeikalla tein päätöksen. Olin oululaisessa pitseriassa tekemässä juttua siitä, että Ouluun oli tullut uusi pitseria (eli suorittamassa markkinointia yritykselle, joka sijaitsi näppärän lounaspaikkamatkan päässä toimituksestamme - mikä yhteensattuma). Jutunteon päätteeksi ravintoloitsija kysyi, että kelpaisiko minulle pitsa. Ja tässä kohtaahan pitäisi sanoa ei, koska journalisti ei ota vastaan lahjoja, sillä ne voivat vaikuttaa jutun sisältöön. Mutta minä otin känkyn vastaan. Sanoin itselleni että noin, nyt on journalistinen periaate pilattu sen verran pysyvästi, että en voi enää palata alalle. En enää koskaan kirjoita lehtijuttuja, koska olen niin pahasti rikkonut alaa vastaan. Pitseriajuttu oli viimeinen Forum24:een kirjoittamani juttu.
Tyhjensin pöytäni, lopetin lehtimiehen urasta haaveilemisen ja aloin suunnata kaiken tarmoni stand up-komiikkaan. Sukulaiset ja kaverit ihmettelivät: mitä, eikö sinusta pitänyt tulla toimittaja, mistä tämä koomikkohomma nyt tuli? En jaksanut selittää. Halusin vain areenan, jossa voisin puhua niistä asioista joista itse haluan puhua täysin vapaasti, kenenkään rajoittamatta - ja sellaisen komiikka tarjosi. Loikka tuntemattomaan oli uhkarohkea teko, mutta jälkiviisasteltuna oikea. En halunnut olla journalismin enkä varsinkaan Forum24:n kanssa missään tekemisissä.
Mutta nyt minun on kuitenkin lopulta pakko, sillä edellisten viikkojen aikana kuppi niin sanotusti läikkyi yli niin pahasti, ettei siitä voi enää olla hiljaa. Katson, että näin törkeässä meiningissä vaikeneminen on yhtä paha teko kuin touhussa aktiivisesti mukana oleminen.
Ja ennen kuin jatkan, haluan sanoa vielä sen, että tämä ei ole mikään hyökkäys entisiä kollegojani vastaan. Tunnen heidät hyvin ja he ovat hyviä ihmisiä, mukavia tyyppejä, joiden uskon haluavan tehdä myös oikeaa journalismia. Mutta se ei onnistu niin kauan kun päätoimittaja pysyy samana - viimeinen sana on aina hänellä. Raha on se voima, joka Forum24:n - ja oletettavasti myös monen muun suomalaisen lehden - huulia heiluttaa.
Räikeä, suorastaan törkeä esimerkki siitä, että meininki Forumin toimituksessa ei ole parantunut pätkääkään vaan itse asiassa pahentunut, nousi esiin S-ryhmän "ruokasodan" julistuksen tiimoilla (S-ryhmä ja K-ryhmä ilmoittivat alentavansa joidenkin tuotteidensa hintoja ja Lidl sekä Lähikauppa seurasivat perästä). Forum24 käsitteli asiaa kolumnissaan seuraavin ottein (koko juttu luettavissa täältä):
"S-ryhmä jysäytti äsken uutispommin, kun se ilmoitti laskevansa ruokatuotteiden hintoja Prismoissa ja S-marketeissa. Hintoja halpuuttamalla S-ryhmä haluaa auttaa suomalaisia näinä vaikeina aikoina."
"Inflaation vastakohta deflaatio näkyy kansalaisten arjessa niin, että tänään ei kannata ostaa, koska huomenna saman tuotteen saa halvemmalla, ylihuomenna vieläkin huokeammalla ja niin edelleen. Jää nähtäväksi, kuinka syvälle tämän maan talous oikein kyykkääkään, kun tällainen sinänsä perisuomalainen pihistely pääsee irti - niin maan perusteellisesti."
Nyt on pakko kysyä: mitä helvettiä? Siis ihan oikeasti, mitä helvettiä?
Ei tämä ole journalismia. Tämä on mainos. Ainoa, mikä siitä puuttuu, on S-ryhmän logo. Miten tällainen on ylipäätään mahdollista?
Ei S-ryhmän tavoitteena ole auttaa ihmisiä vaikeina aikoina. Tempauksen tarkoitus on vastata siihen kilpailutilanteeseen, että yhä useampi suomalainen ostaa ruokansa Lidlistä halvempien hintojen vuoksi. Kuka tahansa ammattitaitoinen journalisti - tai kuka tahansa normaalilla maalaisjärjellä varustettu kansalainen - näkee tällaisen läpi sekunnissa. Kyse oli täysin puhtaasti markkinointitempusta, ei mistään muusta, sillä hinnanalennus ei ollut mitenkään merkittävä ja koski vain kapeaa tuotevalikoimaa - markkinointia, johon lehdet tarttuivat paremmin kuin kukaan S-ryhmän mainososastolla osasi odottaa. Ja sitä ei varmasti arvannut yksikään mainosihminen, että ilmaisen palstatilan antamisen lisäksi vielä alettaisiin ylistämään S-ryhmää suomalaisten ahdingon auttajana.
Ja mitä tulee jälkimmäiseen noston osaan, se on täysin käsittämätön. Eivät suomalaiset pahuuttaan säästä rahaa ja kritisoi pyhää suurta Ässää vaan siksi, että Suomen ruokakaupoissa ruoka on aivan helvetin kallista (EU:n hintatasolla mitattuna aivan keulapäätä). Suomalainen kuluttaja on ahdettu hankalaan rakoon: kaksi suurta ryhmää hallitsee markkinoita ja määrää hinnat ja jos vaihtelua haluat, niin sitten raha valuu Saksaan. Ja sitten vielä kehdataan vittuilla päälle. Uskomatonta.
Eli nyt meillä on käsissämme tilanne, jossa valtava kauppamonopoli (joka suhmuroi hyvinkin kyseenalaisilla tavoilla valtuustoissa ja muissa päätäntäsaleissa) julkaisee täysin puhtaan mainoskampanjan, joka käsitellään journalistisessa julkaisussa ei pelkästään kritiikittömästi, vaan ylistäen ja kuluttajaa syyllistäen. Miten tämä voi olla edes mahdollista?
Siten, että raha määrää. Katsokaapa huviksenne, paljonko Forumissa julkaistaan S-ryhmän mainoksia. Paljon.
Ja jos joku kuvittelee, että tämä ei ole kovin iso ongelma, hän erehtyy. Forum24 jaetaan kahdesti viikossa sataan tuhanteen oululaiskotiin. Se on siis varsin merkittävä mielipidevaikuttaja Oulun seudulla - eikä se millään tapaa erittele julkaisuissaan sitä, mikä on markkinointia ja mikä uutisointia. Hyvä on, edellä kuvattu teksti oli kolumni, eli mielipide, mutta sen otsikkona on "Toimittajalta". Eli journalistilta, luotettavana pidetyltä tiedon välittäjältä.
Nyt halusin lopultakin kertoa asiasta, sillä uskon, että vaikka monilla on käsitys siitä, miten paljon rahavalta journalismiin vaikuttaa, koko touhun läpikotainen härskeys ja häikäilemättömimmät toimintatavat ovat suurelta yleisöltä piilossa. 100 000 kotia, kaksi kertaa viikossa, eikä kukaan voi olla varma, kenen lauluja Forum24 oikein laulaa. Ja kuitenkin lehdellä on pokkaa väittää itseään journalistiseksi julkaisuksi. Eikä Forum24 varmasti ole yksin.
Ja jos ajattelette, että tämä koskee vain ilmaiseksi jaettavia kaupunkilehtiä, kannattaa miettiä uudelleen. Forum24 on osa Kaleva-konsernia. Jos sanomalehti Kaleva ja Forum24 toimivat saman katon alla, mikä antaa aiheen uskoa, että myös Kalevassa ei meneteltäisi samalla tavoin? Vai eikö oikea käsi tiedä mitä vasen häärää?
En halua tällä kirjoituksella mustamaalata entisiä työtovereitani tai väittää, että Forum24 on Antikristuksen lopullinen inkarnaatio. Ei, minä vain perään oikeuttani - ja myös muiden oikeutta - luotettavaan ja korkealaatuiseen journalismiin. Ei ole oikein, että meille ojennetaan mainostekstejä journalismin vaatteisiin pukeutuneina. Haluan, että ihmiset valpastuvat, oppivat lukemaan mediaa paremmin. Sillä kukaan muu ei vahdi lehdistöä kuin me (älkääkä edes puhuko minulle JSN:stä - en luota pätkääkään sellaiseen tahoon, jossa toimittajat arvioivat toimittajien toimintaa).
Jos lehti on jo valmiiksi kauttaaltaan mainoksiin kääritty, ihmisillä on oikeus vaatia, että edes jutut on tehty puolueettomista näkökohdista. Journalistin säännöissäkin sanotaan varsin selkeästi, että markkinoinnin aineisto ja toimituksellinen aineisto tulee erottaa toisistaan - mutta näin ei tehdä, koska raha. Se on ainoa syy. Meille ei olla rehellisiä, koska raha määrää.
Näin ei kuitenkaan ole pakko olla, kuten nähdään yhtä lailla ilmaiseksi jaettavan Oulu-lehden ruokasotaa kriittisesti käsitelleestä kolumnista. En usko, että Oulu-lehden toimintatavat poikkeavat merkittävästi Forum24:n menetelmistä, ovathan nämä kaksi lehteä toistensa päätoimiset kilpailijat, mutta ainakin kyseinen juttu antaa toivoa siitä, että myös ilmaisjakelulehdessä asioihin voidaan suhtautua kriittisellä otteella. Ilmaislehdenkään ei ole pakko ryömiä polvillaan.
Toivon, että tällä kirjoituksella on jotain vaikutusta, toivon että mahdollisimman moni ihminen lukee sen. Toivon, että mainosrahan kärkkyminen ja hännystely loppuu. Ja toivon, että jokainen piston sydämessään tunteva toimittaja häpeää. Häpeää ja miettii toimintaansa uusiksi.
Haluatko olla rahasäkin renki? Vai haluatko olla journalisti? Molempiin et pysty. Valinta on pakko tehdä.
Noin. Nyt se on ulkona. Monta vuotta tätä möykkyä on sisällä kannettu ja nyt se on lähtenyt liikkeelle. Tuntuu siltä, että olen hyvittänyt ainakin osan journalismin ideaa kohtaan tekemistäni vääryyksistä. Monen vuoden vaikenemisen ja paskanjauhamisen jälkeen olen puhunut totta.
