Viikon Tärppi 1 / 2016: Pimeä historia

Hoj!

Tästä se alkaa. Uusi juttusarja meikäläisen blogiin.

Maailmassa on nykyjänsä niin paljon hyviä juttuja, että valintahalvaus uhkaa. Ei tiedä mihin tarttuisi ja sitten pistää vanhan lempparin uusintana. Hyvähän se on, mutta kun ei siinä mitään uutta päähän pärähtele. Jäätelökuppi tyhjenee ja mukavuusalueen muuri paksunee (eli maha).

Itte kulttuurin suurkuluttajana kahlaan läpi vaikka mitä koko ajan ja paljon siellä tulee hyvää vastaan. Tässä juttusarjassa - joka ilmestyy joka viikko maanantaisin - esittelen aina yhen hyvän teoksen, johon kannattaa tutustua. Aloitetaan! 







PIMEÄ HISTORIA (2015)

Olen aina diggaillut historian oppimisesta ja nimenomaan sen synkillä kujilla pyörimisestä - Viiltäjä-Jack, musta surma, toinen maailmansota, you name it. Omilla reissuillani olen vieraillut Unkarin salaisen poliisin kidutustyrmissä, Auschwitzin keskitysleirillä ja Kambodzhan punakhmerien kuulustelukeskuksessa Tuol Slengissa. En kuitenkaan hae hirmutekojen temppeleistä kikkeliä pärisyttelevää nekrofiilistä vaan oppia. Kun on omin silmin nähnyt, miten kammottaviin tekoihin ihmiset pystyvät, se tekee ihmiskunnan kauhuista konkreettisia ja tekee täysin selväksi sen, että näin ei saa enää tapahtua uudelleen.

Kaikkien valtioiden ja kansojen historiaan mahtuvat omat äärimmäisen julmat hetkensä, mutta Suomessa niistä on puhuttu vähemmän. Opettaja-koomikko Marko Kämäräisen ja Teemu Keskisarjan luotsaama Pimeä historia vie kotimaisten kauheuksien tapahtumapaikoille. Ennen sarjan tiiraamista en tiennyt, että ihan tuossa naapurissa möllöttävästä Hailuodosta vietiin isonvihan aikaan orjia Venäjälle ja tehtiin Suomen historian kenties suurin joukkomurha, kun venäläiset kasakat pilkkoivat venepakolaisia kirveellä rantahiekalle. Tai sitä, että 1900-luvun alussa Suomi oli terrorismin suhteen yksi Euroopan nousevia valtioita.

Varsinaista faktatietoa tarjoillaan maltillisesti pienellä lusikalla, pala kerrallaan, ja aina kunkin tietopaketin päsähdettyä kupoliin vietetään tarpeeksi aikaa fiilistellessä synkillä kuvilla ja mieltä kaihertavalla, kertakaikkisen erinomaisella musiikkiraidalla. Verrattuna perinteisten historiasarjojen pänttäämismentaliteettiin tai jenkkisarjojen perkeleelliseen ylihehkuttamiseen Pimeä historia tuntuu selvästi luottavan itseensä. Se tarjoaa sopivan määrän informaatiota ja sen jälkeen antaa aikaa sisäistää se, laittaa väkisinkin miettimään kaikkea kerrottua. Näinä ADHD-viihteen ryteikössä tarpomisen kulta-aikoina sarjan pohdiskeleva ote on kuin saapuisi synkän kuusikon reunustama mustavetiselle lammelle miettimään syntyjä synkkiä.

Toinen pimeän historian ehdoton vahvuus on juontajakaksikko. Teemu Keskisarja on suoranainen televisioilmiö: miehen vankka tietämys, kyynisyyteen taipuva ja mustalla huumorilla sävytetty katselukulma ja älyttömän mielenkiintoisessa epärytmissä oleva puhetapa muodostavat paketin, jota jaksaisi kuunnella tuntitolkulla. Kämäräisen Marko tarjoaa Keskisarjan ajoittain lohduttomalle otteelle erinomaisen vastaparin optimistisella ja ihmettelevällä otteellaan. Marko kysyy viattomat kysymykset, Teemu muistuttaa että viattomuus on illuusio. Toimii, toimii hiton hyvin.

Kuuden jakson mittainen Pimeä historia löytyy vielä vuoden verran YLE Areenasta ja on niin sujuvaa katsottavaa, että sarja solahtaa helposti läpi yhtenä maratonsessiona. Sen istunnon päätteeksi päähän on tarttunut paitsi paljon uutta tietoa, myös ymmärrystä maailman tilasta. Sivistyneeseen valtioon syntyneenä on helppo unohtaa se tosiasia, että tie hyvinvointiyhteiskuntaan kulki julmuuksien ja väkivallan kautta.

Ohjelman näet tästä.

Miten minusta tuli suvakki?

Olin ennen maahanmuuttokriitikko. 

Äänestin perussuomalaisia. Luin Jussi Halla-ahon blogeja ja siteerasin niitä nettikeskusteluissa. Pelottelin ihmisiä maahanmuutolla Facebookissa. Pidin islamia läntisen maailman suurimpana uhkana ja olin varma siitä, että suomalaisen ihmisen etu on aina lähtökohtaisesti jonossa ennen ulkomaalaistaustaisen etua. 

Nykyään asiat ovat toisin. Minua kutsutaan nettikeskusteluissa suvakiksi. Kritisoin äänekkäästi perussuomalaisten, maahanmuuttokriitikoiden, ulkomaalaisvastaisten ja rasistien näkemyksiä. Puhun inhimillisen näkökulman puolesta ja pyrin pakolaiskriisin keskellä muistuttamaan jengiä siitä, että myös turvapaikanhakijat ovat ihmisiä. 

Takinkäännöksihän tällaista sanotaan, jos lytätä halutaan. Silmien ummistamiseksi, vaaleanpunaisten lasien ostamiseksi, punavihermädättymiseksi. Isänmaanpetturuudestakin joku mielessään puhuu. 

Maltillisempaa ehkä kiinnostaa kuulla, miten tällainen iso muutos ihmisessä etenee ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Kerron. 

Maahanmuutosta ja sen problematiikasta kiinnostumiseen ei kohdallani vaikuttanut mikään ulkomaalaisen kohtaamiseen liittyvä negatiivinen tilanne tai vastaava traumatisoiva tekijä. Olin itse asiassa aika erikoista tarttumapintaa maahanmuuttokriittisyydelle: 25-vuotias vasemmalle kallellaan oleva journalistiopiskelija, joka oli reissannut useamman kesän pitkin maailmaa - siis ihan toisenlainen tyyppi kuin se ihmisjäte jollaiseksi Jari Tervo kolumnissaan maahanmuuttovastaiset laiskuuttaan ja vihaansa yksinkertaisti. Toki mieleni maaperä oli hedelmällinen ulkomaalaisiin kohdistuvalle epäluulolle: Ylivieskassa varttuneena kontaktit maahanmuuttajiin olivat olleet käytännössä olemattomat, joten minulle oli helppo myydä mielikuva vaarallisesta ihmismassasta, joka on ihan kohta tulossa viemään kaiken. 

Toimittajanalkuna olin kiinnostunut maailmasta, halusin kertoa siitä totuuden, penkoa näkyville sen mikä oli piilotettu kulisseihin - minulla oli sellainen olo, että maailmassa oli jokin pielessä, mutta minulle ei ollut vielä kerrottu mikä se on. Ja sitten löysin ensimmäiset tiedot maahanmuuttokriittisyydestä - ja maailmankuvani koki jonkinlaisen murroksen. Huomasin, että oli olemassa valtava määrä tietoa, jota ei kerrottu muulle maailmalle - melkein kuin salaliitto, jota saisin olla paljastamassa. 

Tuohon kokemukseen liittyy paljon samaa tunnemaailman kokemista ja ajatuksia kuin uskoontulemiseen (josta minulla on myös kokemusta kristinuskon puolelta): oikean ja salatun tiedon vastaanottaminen, taisteluun pahaa vastaan käyminen ja samanmielisten tuki ympärillä olivat elämänsä suuntaa etsivälle nuorelle mielelle niin voimakas paukku, että olin välittömästi myyty. Data näytti niin vakuuttavalta ja perustelut hyviltä. Oli kuin minulle olisi uskottu pala salatusta todellisuudesta ja olin erittäin onnellinen, kun pääsin siihen käsiksi: halusin kertoa siitä mahdollisimman monelle ja suhtaudun erittäin negatiivisesti ihmisiin, jotka eivät suostuneet näkemään minun totuuttani. Olin käännyttänyt itseni häkellyttävän nopeasti. 

Tämä voimakas kokeminen on asia, johon maahanmuutto- ja rasismikeskustelussa kiinnitetään aivan liian vähän huomiota: mikä on se kokemus, joka yhtäkkisesti saa ihmisen suhtautumaan vieraaseen kulttuuriin ja sen edustajiin lähtökohtaisen negatiivisesti? On liian helppoa lytätä kaikki ulkomaalaisvastaiset vähä-älyisiksi reppanoiksi ja luusereiksi: normaaliälyinen yksilökin voi nopeasti alkaa uskomaan sopivassa tilanteessa täysin irrationaalisiin asioihin, olkoon se sitten somalin pelko tai yksisarvisen parantava voima. 

Uskon, että vastaus maahanmuuttovastaisuuden nousun syihin löytyy samasta suunnasta kuin salaliittoteorioiden suosion avaimet: epäluottamuksesta mediaa ja vallanpitäjiä kohtaan, medialukutaidon puutteesta, disinformaation huikeasta määrästä ja ihmisten irrallisuuden tunteesta suhteessa yhteiskuntaan. Nämä olivat ainakin omalla kohdallani niitä tekijöitä, jotka veivät minua maahanmuuttovastaiseen suuntaan. Uskoin, että juuri maahanmuuttovastainen tieto on oikeaa tietoa ja sitä pimitetään kansalta - mutta minä ja nettitoverini olimme totuuden tiellä, oikealla tiellä. 

Maahanmuuttovastainen ihminen ajattelee usein tekevänsä hyvin ja oikein. Näin ainakin itse koin. Ajattelin, että kansalta pimitetään tietoa maahanmuuton haittapuolista. Halusin auttaa ja saattaa tuon tiedon mahdollisimman monen ulottuville, varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta. Olin tarkoitusperissäni täysin vilpitön: kyse ei oman pääni mukaan ollut siitä, että olisin halunnut tehdä tietylle ihmisryhmälle pahaa vaan sitä, että halusin suojella toista ihmisryhmää. 

Ja tässä törmätään maahanmuuttovastaisuuden mielestäni suurimpaan ongelmaan, jolle itsekin sokeuduin: tietyn ihmisryhmän edes kuvitteellinen suojeleminen ei onnistu, ellei ole olemassa jonkinlaista vastapuolta, vihollista, jolta omaa viiteryhmää suojellaan. Ja tässä kohtaa maahanmuuttokriittisyys alkoi kääntyä maahanmuuttovastaisuudeksi: kyse ei ollut enää siitä, että olisin kriittisesti tarkastellut maahanmuuttopolitiikan heikkouksia ja median ajoittaista silkkihansikkaista tapaa uutisoida maahanmuuton ongelmakohdista (jotka siis olivat ja ovat osin edelleen ihan todellisia ilmiöitä), vaan siitä, että aloin vittumaisesti kytätä maahanmuuttajien tekemisiä. 

Jos Ampparit-uutispalveluun ilmestyi raiskausuutislinkki, petyin kun sen tekijänä ei ollut maahanmuuttaja - jos olisi ollut, kyseinen tieto olisi vahvistanut uskomustani siitä, että kaikkia maahanmuuttajia on syytä epäillä. Jos pahoinpitelyn tekijänä oli kantasuomalainen, en linkannut uutista Facebookiin, sillä se ei buustannut tärkeäksi kokemaani viestiä maahanmuuton vaarallisuudesta. Valikoin ja seuloin, löysin aina maahanmuutolle negatiivisia näkökulmia ja kirjoitin Jussi Halla-ahon blogitekstejä imitoivia kirjoituksia, joille toivoin positiivista huomiota muilta maahanmuuttovastaisilta. Pyrin kaikin keinoin rakentamaan itselleni ja läheisilleni kuvaa siitä, että maahanmuuttoon tulee suhtautua äärimmäisen penseästi. 

Päässäni pyöri kiero prosessi: samaan aikaan kun mieleni yhä useammin liitti ulkomaalaiset negatiivisiin mielleyhtymiin, se pystyi vakuuttamaan minut siitä etten ole pätkääkään rasistinen enkä ulkomaalaisvastainen. Minähän vain tartun ilmiön ongelmakohtiin enkä pyrkinyt leimaamaan kokonaista ihmisryhmää. Tällainen yhtälö on kuitenkin mahdoton: jos toistuvasti leimaa ulkomaalaiset mielessään potentiaalisiksi ongelmatekijöiksi, rikollisiksi ja menoeriksi, se vaikuttaa myös suhtautumiseen yksilötasolla ja luo lisäksi ilmapiiriä siitä, että ulkomaalainen on lähtökohtaisesti todennäköisempi rikollinen kuin kantaväestön edustaja. Toki mieli loi jatkuvasti muistutuksia siitä, että hyviäkin mamuja on eikä kaikkia voi tuomita, mutta se oli vain vararengas jonka olemassaolosta itseään muistuttaa kun jalat ovat jo polvia myöten ksenofobian meressä. 

Pahinta kaikessa oli, ettei mikään loppujen lopuksi muuttunut muutaman vuoden aikana juurikaan. Maahanmuuttokriittisyys saatiin kyllä äänenä läpi sekä mediaan että eduskuntaan, mutta loppujen lopuksi asiat olivat aika lailla samalla tavalla. Maahanmuuttajien vallankumousta ei kuulunut, osa ihmisistä näytti selvästi vielä luottavan eriväriseenkin porukkaan ja kaikki muutokset tapahtuivat äärimmäisen hitaasti. Oikeastaan ainoa mitä tapahtui oli oma suuttumukseni ja turhautumiseni: olin toistuvasti vihainen, ärtynyt ja kulutin tunteja ja taas tunteja hyödyttömissä nettikeskusteluissa, joissa nakeltiin täsmäammuksiksi luultuja suutareita poterolinjan molemmin puolin. 

Sellainen elämä on äärimmäisen turhauttavaa, hedelmätöntä ja väsyttävää. Ei tarvitse ihmetellä, miksi hankalimmat nettiin kirjoittavat mamuvastaiset ihmiset käyttäytvät niin perseellä tavalla: sellainen köntti kun on sisällä turhautumusta, pelkoa, ahdistusta ja vihaa, niin se myrkyttää puheen ja valuu huomaamatta saumoista. 

Tämän kaiken kirjoitan siksi, että maahanmuuttovastaisia ei pidettäisi automaattisesti huonoina ihmisinä. En minäkään ollut sellainen. Olin vain hukassa elämäni suunnan suhteen ja luulin löytäneeni ratkaisun siihen, miten voisin tehdä maailmasta paremman paikan. En tahtonut kenellekään pahaa, pelkästään hyvää. En ollut lähtökohtaisesti ulkomaalaisvastainen, en pitänyt itseäni rasistina enkä ajatellut lietsovani ulkomaalaisvastaista mielialaa, vaikka jokapäiväisessä toiminnassani nuo elementit vahvistuivat päivä päivältä. 

Uskon, että suurin osa ilkeästi ja epäreilusti maahanmuuttajiin, turvapaikanhakijoihin ja muihin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin on samanlaista porukkaa. Ihan tavallista väkeä, jotka ovat vain erehtyneet sen suhteen, mikä on maapallon, ihmislajin ja heidän elämänsä suurin ongelma. Ja he ovat täysin sokeita omalle erehtyväisyydelleen ja jokainen vasta-argumentti kimpoaa kilvestä pois vahvistaen virheellisiä näkökantoja entisestään - niin kuin minunkin kohdallani tapahtui. 

He eivät ole pahoja ihmisiä. En minäkään ollut. Ja heidän näkemyksensä voivat muuttua, sillä minunkin näkemykseni muuttuivat. 

Tässä kohtaa olisi mahtava kertoa eeppisestä tarinasta varjoista valoon, miten ärjyvästä suomileijonasta tuli rationaalinen oksalla istuva pöllövaari yhden mahtavan havainnon myötä. Tiedättekö, sellainen elokuvakohtaus, yksi maahanmuuttaja näyttää minulle taivaalta uuden galaksin ja sen myötä kuvani muuttui koko porukasta. 

Ei. Mitään sellaista ei tapahtunut. Maahanmuuttovastaisuus vain hävisi johonkin ja jonain päivänä sitä ei enää ollut. 

Olen pohtinut syitä, jotka vaikuttivat tähän. Yksi selkeä tekijä on se, että työni myötä tapasin yhä enemmän maahanmuuttotaustaisia koomikoita ja muita ulkomaalaislähtöisiä ihmisiä - ja mitä enemmän ihmisiä tuntee, sitä selkeämmin tajuaa kaikkien olevan yksilöitä. Sitten käy mahdottomaksi niputtaa heitä minkään viiteryhmän mukaisiksi muuten kuin rajusti yksinkertaistamalla ja käsitteellistämällä (mikä on jo itsessään lievä väkivallanteko, survoa nyt ihminen ulkokohtaisten ominaisuuksien perusteella johonkin kategoriaan). 

Toinen tärkeä tekijä oli se, että sain tekemistä. Koulun loputtua löysin stand up -komiikan duunina ja puuhaa olikin yhtäkkiä niin paljon, ettei minulla ollut aikaa miettiä maahanmuuttajien ryöväämiä työpaikkoja, omassa työmäärässä oli ihan tarpeeksi tekemistä. Ja kun elämään ilmestyi ihan oikeita ongelmia joihin pystyin omalla toiminnallani välittömästi vaikuttamaan, kaikkien kaukaisempien ongelmien merkittävyys tuntui putoavan nopeasti. Ei jotenkin jaksanut pelätä tulevaa islamistivallankumousta kun setissä ei ollut edes viittä minuuttia hyviä vitsejä. Lisäksi työn parista löysin myös oman porukan, mukavamman samastumiskohteen mielenkiinnolleni kuin maahanmuuttovastaiset. 

Iso vaikutus oli myös niillä ihmisillä, jotka kuuntelivat minua. Eivät tuutanneet omilla mielipiteillään minua hiljaiseksi tai poistaneet FB-kavereista, vaan antoivat ajatuksilleni ja tuntemuksilleni tilaa kehittyä, olivat myötätuntoisia ja pitivät minusta kaikista omituisista näkemyksistäni huolimatta. Ei se varmasti helppoa ole ollut, niin ärsyttävä olin mamuvastaisuuteni kiihkeimpinä päivinä. Tärkeintä oli se, että he eivät pyrkineet muuttamaan minua vaan sain olla sellainen kuin olen - ja loppujen lopuksi siinä tilassa sain kasvaa silloisesta elämänvaiheestani eteenpäin. 

Kaikkein isoin ja merkittävin tapahtuma oli kuitenkin omien uskomusjärjestelmien jonkinasteinen romahtaminen muutama vuosi sitten. Uskonnollisuuteni, isänmaallisuuteni ja maahanmuuttovastaisuuteni päätyivät aikuistumisen kynnyksellä ankaraan uudelleenarviointiin eikä mikään niistä selvinnyt mukaan uudelle kierrokselle sellaisenaan. Joitakin elementtejä poimin mukaan, mutta suurin osa oli roskistavaraa. Maahanmuuttovastaisuus ei ollut tähän mennessä antanut minulle mitään rakentavaa, nautittavaa tai kehittävää, se oli vain lisännyt pelkojani, vihaani ja turhautumistani. Ja kun tässä elämän murroksessa alitajuisesti aloin kehittää itseäni paremman hyvinvoinnin suuntaan, maahanmuuttovastaisuus jäi pois kuin itsestään. En yksinkertaisesti tehnyt sillä mitään. 

(Jäikö siitä mitään hyvää? Jäi. Pystyn suhtautumaan maahanmuuttoon ilmiönä siinä missä kaikkiin muihinkin asioihin ja ymmärtämään, että myös siinä on omat selkeät haasteensa ja ongelmakohtansa - ja niistä kaikista pitää pystyä puhumaan. Lisäksi pystyn suhtautumaan maahanmuuttovastaisiin ihmisiin realistisemmin - en demonisoiden, vaan myötätuntoisemmin. Olenhan itse ollut samassa tilanteessa.)

Arvojeni uudelleenarvioinnin yhteydessä maailmankuvani laajeni. On valtava, ääretön kosmos, jossa me asumme yhden galaksin reunamilla yhdellä ainoalla kivensirulla valtavassa tyhjyydessä. Olemme kaikki samaa lajia, veljiä ja siskoja. Tässä tilanteessa voisi olla järkevämpää pyrkiä tulemaan kaikkien kanssa toimeen, kun nyt kerran samassa avaruusveneessä möllötellään. Ja kun kaikki kerran samaa lajia ollaan, niin meissä lienee kaikissa kuitenkin enemmän yhteistä kuin erillistä. Ehkä meidän kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota siihen. Maailma on niin laaja ja monimutkainen paikka, että sen käsitteleminen ei taida onnistua kirjoittamalla pilkallissävytteisiä maahanmuuttokommentteja Facebookiin. On varmasti jokin rakentavampi tapa elää elämäänsä. 

Kaikkein tärkein oppimani asia oli se, kun jossain vaiheessa ymmärsin, että minun ajatukseni ja niiden synnyttämät tunteet ja taas niiden synnyttämät ajatukset ovat vain tunteita ja ajatuksia - eivät totuuksia. Jos minun pääni väittää minulle, että kaikki mamut ovat vaarallisia, se ei silti välttämättä ole totta. Ei vaikka minusta kuinka tuntuisi siltä ja vaikka netissä olisi kuinka paljon yksipuolisesti minun näkökantaani tukevaa tietoa. Maahanmuuttajan uhka on vain ajatus ja sen herättämä pelko on ainakin omalta osaltani täysin aiheeton - en ole koskaan joutunut minkäänlaisen väkivallan tai muun rikoksen uhriksi ulkomaalaistaustaisten ihmisten taholta. Toki värikoodattu turpasaunaki on kohdallani edelleen mahdollinen, mutta koska olen suomalaisilta saanut jo muutaman kerran kotelooni elämäni aikana enkä järjestelmällisesti pelkää heitäkään kaikkia, ehkä maahanmuuttajapelkoni on aiheetonta. 

Tämä on kaiken ytimessä: omien ajatusten ja tuntemusten merkityksen ymmärtäminen. Kun tajuaa, että ääni päässä ei ole totuus, irtoaa tuhansista ja tuhansista kahleista. Silloin ihminen vapautuu oman mielensä vankilasta. Ja kun sain kotiutumispaketin käteeni, en ole hetkeäkään pohtinut palaamista tuohon pelon linnakkeeseen. Minä elän mielummin elämän jossa on sekä vapautta että riskejä kuin sellaisen, jossa vapaus on riistetty riskittömäksi tekemisen nimissä. 


**********************************

Kirjoitin tämän kaiken siksi, että saisimme maahanmuuttokeskusteluun uutta näkökulmaa. 

Haluan, että ihmiset pohtivat itseään: mistä tämä pelko ja viha ja epäluulo oikein tulevat? Saattavatko ne kummuta omasta elämäntilanteestani? Koenko oman elämäni suunnattomaksi ja etsin vastausta sieltä, missä sitä ei ole? Olenko turhautunut huonoihin mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämääni ja puran turhautumistani turhaan muihin ihmisiin? Olenko antanut tarpeettomasti pelolle valtaa? Miksi maahanmuutto tuntuu niin vaaralliselta? Onko pelko aiheellinen? Jos on, mikä olisi rakentava ja vihaton tapa käsitellä tuota pelkoa? Annanko ajatusteni ja tunteideni ohjailla tekojani sen sijaan että päättäisin niistä itse, tietoisesti?

Ja haluan myös, että ihmiset pohtisivat läheisiään, etenkin niitä, joita maahanmuuttovastaisuus tuntuu kovasti puhuttelevan. Onko heillä kosketuspintaa maahanmuuttajiin yksilöinä? Mitä tiedotusvälineitä he lukevat? Onko heillä kunnolliset vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä? Onko heillä järkevää tekemistä? Onko heillä joku joka kuuntelee ilman pyrkimystä kontrolliin? Onko heillä joku johon luottaa? Mikä olisi hyvä tapa keskustella asioista, mikä olisi hyvä tapa olla heille myötätuntoisesti läsnä? 

Jos jotain olen viimeisen muutaman vuoden sisään oppinut, niin se on suuren kliseen sisäistäminen: me kaikki olemme ihmisiä. Maahanmuuttovastaiset, suvakit ja maahanmuuttajat. Koko hiton remmi. 

Se on helpottava asia - kun me kaikki kerran olemme samasta puusta veistettyjä, meillä on erinomaiset eväät ymmärtää toisiamme ja pyrkiä katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Sitä ymmärrystä tarvitaan kaikkialla. Maahanmuuttovastaisten automaattinen teilaaminen kaljaveikkoluusereiksi, inhimillistä näkökulmaa tarjoavien haukkuminen suvakeiksi ja kaikkien maahantulijoiden syyttely potentiaalisiksi rikollisiksi ei johda kuin lisääntyvään vihaan ja väkivaltaan. 

Ihmisessä ei ole mitään niin vahvaa kuin empatia. Käytetään sitä. 

Naurun tasapaino on loppu

Olin toissaviikolla jotenkin ihan kujalla. Hukassa, sumussa, jengalla. Ihmettelin vähän että mikäs tämä nyt. Kyllähän tässä työteliäs syksy on alla ja ressiä remeleissä, mutta fiiliksessä oli jotain muutakin. Luopumista. Vähän kipeää. Melankoliaa, vähän kuin joku olisi yhtäkkiä lähtenyt pois. 

Sitten luin Matti Patrosen FB-bloggauksen ja hoksasin. Naurun tasapaino. 2,5 vuotta olin päästäni kiinni tuossa ohjelmassa. Pitkä projekti, joka nappasi mielenkiinnostani kiinni heti ilmestyttyään huudeille eikä hellittänyt ennen kuin kun homma oli kokonaan ohitse (eli toisin sanoen neloskautta ei ole tulossa, ainakaan ihan hetkohta). Että se on nyt sitten loppu. Konfetit lakaistaan pois ja vitsikynään loksautetaan korkki. 

Sellainen on päättymisen mekaniikka maailmassa, usein. Päättymiset, erot ja kuolemat ovat monelti äkillisiä. Ihmismieli ei oikein tunnu hyväksyvän luonnossa yleistä menettelytapaa, jossa ensin jokin elää kauneinta kukoistustaan ja lakastuu heti seuraavana päivänä. Sudenkorennot ja koirasmuurahaiset eivät tästä harmistu, mutta isoaivoisen apinan osa on toinen. 

Siksi ajattelin kirjoittaa Naurun tasapainosta. Ei tämä mikään muistokirjoitus ole - uskon formaatin vetovoimaan edelleen ja siihen, että jossain vaiheessa kilpailu palaa töllöttimiin - vaan jonkinlainen...jäähyväispuhe läksiäisiin, ehkä. 

HAKU

Ekan kerran Naurun tasapainon haku tuli auki syksyllä 2012. Elämässäni oli muuttunut kaikki - ihmissuhteissa myllersi, opiskeluajan loppu oli lähellä, komiikka murroksessa. Vanhojen kuvioiden jäädessä taakse etsin nälkäisenä uusia mahdollisuuksia. Yksi oli Naurun tasapaino. 

Tein karsinnoissa helmikuussa hyvän keikan. En päässyt mukaan. Ei paljoa lohduttanut se, että tuottajamme Markku soitti minulle ja kertoi minun olevan varasijalla jos joku peruu. Kukaan ei perunut, koska kukaan ei ollut pösilö. Harmistuin ja vittuunnuin. Turhautti. Jopa niin paljon, että jätin ohjelman pitkälti katsomatta. En siksi että se olisi ollut hanurista vaan siksi, että minua harmitti etten päässyt mukaan. Vähän kuin olisi katsellut kavereiden lomakuvia reissulta johon ei kelpuutettu matkaan. 

Seurasin kuitenkin sen verran systeemiä että hoksin formaatin onnistuneeksi ja arvelin toisen kauden olevan tulollaan. Halusin mukaan, ehdottomasti, mutta takinvuoriin oli jo tarttunut ripaus kyynisyyttä. Suojauduin siltä varalta etten pääsisi mukaan ja suhtauduin koko hakuprosessiin jotenkin ylimalkaisesti. Tein karsintakeikan kuumeessa, hankalassa spotissa ja yleisesti ottaen täysin seiskan tasoisesti. Siksi olin niin häkeltynyt, kun matkasin tammikuussa 2014 Lappeenrannan festareille ja Markku soitti kertoakseen, että olin mukana. Varmistin asian noin kahdeksan kertaa, koska olin niin yllättynyt ja koska olen niin neuroottinen ihminen. 

Lähtiessäni kisaan minulla oli vain yksi tavoite: älä putoa ensimmäisessä jaksossa. 

KUVAUKSET

Naurun tasapainon kakkoskauden kuvaukset alkoivat Kansallisteatterilla 2014 maaliskuussa. En pudonnut ensimmäisessä jaksossa. Minut valittiin jakson parhaaksi onnistujaksi. Se ihmetytti. Mukana oli kuitenkin niin kovaa kaartia, luunlujia ammattilaisia ja minä dallaskainaloisena höttöhousuna välissä. Kisan kuluessa huomasin pärjääväni ja sain itseluottamusta. Valkeakoski-jakson jälkeen huomasin, ettei minulla ole aikaa murehtia siitä, toimiiko matsku vai ei, koska se aika on matskun tekemisestä pois. Loputtoman hienosäädön sijaan aloin vain tehdä. Sillä sai hyviä tuloksia. Pääsin finaaliin. Muistan hyvin sen hetken kun minä, Tomi ja Jussi istuimme yhdessä Kalasatamasta startanneeseen metroon ja tuijottelimme toistemme naamoja ihan paskana ja lopussa. Olimmeko onnellisia saavutuksesta? Itse muistan vain äärettömän väsyn ja helpotuksen, herpaannuksen, ajatuksen että nyt otteen uskalsi vähäksi aikaa päästää irti. 

Suuri osa TV-kuvauksista on aika tylsää - kävelykuvia, kirjoituskuvia, fiilisten kertaamista, kuvituskuvia, voitteko vielä uudestaan mutta niin että et mene ihan eri kävelyrytmissä kuin muut. Mutta oli se siistiä silti. Luokkaretki. Hienojen koomikoiden ja huippujen tyyppien kanssa. Käytiin tutustumassa kohteisiin ja sitten annettiin yleisölle raportit niistä komiikkasettien muodossa. En minä äkkiseltään parempaa tapaa keksi kevättä viettää, mitä nyt tietysti sen kilpailuasetelman voisi aivan hyvin jättää veks. Mutta katsoja tarvitsee draaman ja ohjelma jännitteen. Parasta oli tavata ihmisiä ja saada kokemuksia - ennen kuvauksiin osallistumista en ollut ikinä kokeillut ilokaasua, ruokkinut laiskiaista tai ollut ADHD/ADD-jengin kanssa mökkitalkoissa. 

Ja satuin myös tekemään ohjelman kuvauksissa kenties parhaan keikkani, Savo-jakson tempaisun Pannuhuoneella. Parempaa paikkaa täysosumalle olisi saanut etsiä, sillä tuolla lavalla tein elämäni viidennen keikan ja varmistuin siitä, että tämä on justiinsakin se homma jota haluan tehdä. Kvanttisetti ei sikäli ole jäänyt systeemiin, sillä ei minulla ole tarvetta ylittää tuota keikkaa. Se oli sellainen kuin se oli ja muut keikat ovat muita keikkoja. Tokihan siitä osa porukasta innostui että nyt vietiin häkellyttävän pitkälle. Vietiin, juu, mutta ei sellaista välttämättä kannata kauheasti odotella yleiseksi tasoksi. Aikamoinen kulliparaati keikoilla kuitenkin kuullaan. 

(Jos kuvaukset kiinnostavat enemmän, niiden journaalia voi lueskella tästä).

OHJELMA ALKAA NÄKYÄ

Tämä oli outo vaihe - asia, josta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta. Päässä pyöri monenlaista. Mitähän ihmiset ajattelevat? Kuinka lihavalta minä näytän? Toimiiko matsku telkkarissa? 

Onneksi ekassa jaksossa pärjäsin, joten startti ei ollut hankala. Sain paljon hyvää palautetta. Läheispiiri antoi hyväksyviä ja kannustavia kommentteja. Se tuntui hyvältä. Tähän asti koomikkouraani oli monelta osin suhtauduttuepäluuloisesti siellä sun täällä mutta telkkari antaa monille sertifikaatin. Jos olet telkkarissa, et voi olla täysin perseestä, sillä perseestä olevia ihmisiä ei oteta telkkariin, tuntuu olevan logiikka. 

Jännästi tuli huomatuksi myös se, että myös televisiossa koomikko on yhtä hyvä kuin hänen viimeisin keikkansa. Valkeakoski-jakson räpellyksen ja tuomareiden eteen joutumisen jälkeen sosiaalisessa mediassa oli hiljaista kuin huopatussutehtaalla. Ihminen väistää epäonnistumista, muidenkin, enkä minä sitä henkilökohtaisesti ottanut. Osin olin kiitollinen tästä todellisuustarkistuksesta, sillä on läksyjä joita ei voi kerrata liian usein. Ja "Katoavaista on mainen kunnia" on yksi niistä keskeisimmistä. 

Ihmiset alkoivat tunnistaa ja tulivat juttelemaan. Oulussa komiikkaa tekevänä miniminijulkisenahahmona siitä oli saanut esimakua, mutta ei siihen oikein totu. En ole tottunut vieläkään. Minusta se vain tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että joku voisi olla ehdottoman kiinnostunut puhumaan MINUN kanssani. Minähän olen se outo jäbä joka bongaa lintuja eikä osaa puhua tytöille. 

Tosi moni kannusti ja toivotti tsemppiä jatkoon. Se oli hienoa. Pelkäämiäni negatiivisia kommentteja ei näkynyt juuri missään. Kukaan ei pysäyttänyt kadulla ja kertonut minun olevan ihan paska. 

Mitä lähemmäs finaali tuli, sitä kovemmaksi kävi paine. Joka päivä pahemmaksi. Ihmiset vakuuttelivat minulle, että voitat varmasti. En kuunnellut heitä yhtään. Annoin paljon haastatteluita. Ilmassa oli hypeä. Olin huomaavinani, että nyt tämä homma taitaa lähteä isommalle vaihteelle, mutta en kiinnittänyt ajatukseen paljon huomiota. 

FINAALI JA SEN JÄLKEINEN AIKA

En ole koskaan jännittänyt yhtään stand up-keikkaa samalla tavalla kuin Kansallisteatterin finaalia. Iso lava, live, iso yleisö, legendaarinen näyttämö, kaikki. Ja se myös näkyi. Tein erittäin keskinkertaisen keikan, rytmi katoili ja ajatus pätki. Siinä vaiheessa kun seisoimme Jussin kanssa kaksissa tuumin yleisön edessä, olin täysin varma siitä että Jussi voittaa, koska Jussi oli tehnyt niin kovan keikan. 

En koskaan kuullut sitä, kun Sanna sanoi nimeni julistaessaan voittajan. Maailma jotenkin kiertyi yhden pisteen ympärille. Seisoin, katsoin hurraavaa yleisöä, en tajunnut mitään, meteli oli niin kova ettei mitään ääniä kuulunut. Vasta kun Sanna kääntyi ympäri ja halasi minua, tajusin että okei, taisin voittaa. Seuraavana aamuna olin krapulassa aamutelevisiossa. Harvalla haastateltavalla siellä on ollut sekä appelsiinimehulasi että vesilasi. 

Homma läjähti yllättävän isoksi. Tuntui, että joka toinen lehti halusi kirjoittaa, tuntui että kaikki halusivat minut firmakeikalle (usein myös ottamatta selvää millasita komiikkaa teen), jokainen halusi onnitella ja kehua. Työtilanne lähti nousuun: syyskuussa tein yhden rahakeikan, marraskuussa 28. 

On vaikea kuvailla sellaista elämänvaihetta, jossa kaikki on koko ajan ihan helvetin siistiä ja samaan aikaan äärettömän raskasta. Nautinnollista tuskaa vai päinvastoin? Kaikki tuntuivat haluavan jutella. Se oli kivaa mutta välillä piti annostella sosiaalinen energia millilitran mitalla, että jaksoi koko päivän läpi olematta kellekään kyrpä. Koska eihän sitä saa olla kenellekään ilkeä siksi, että itseä väsyttää. Aina en onnistunut, se harmittaa vieläkin joskus. Anteeksi. 

Yritin olla kelaamatta liikaa ja tein vain keikkoja. Onnistuin puolittain pitämään homman näpissä: kaikki keikat tuli tehdyksi puhtain paperein, mutta jouluksi iski pieni burnout. Otin Kuusamoon lomamökille mukaan tähtikaukoputken, pelikonsolin ja läjän kirjoja. Eniten aikaa vietin pimeässä huoneessa kattoon tuijottaen ja miettien että ei vittu, ei vittu. 

Talveksi toivuin ilman laitoksia tahi nappikuureja. Hype ja meininki hiipuivat jouluun mennessä ja tammikuussa television täyttivät uudet lärvit. Hyvä niin. 

KIERTUE

Helmikuun lopulla minä, Jussi ja Tomi lähdimme Suomen-kiertueelle. 33 paikkakuntaa ja 35 keikkaa 2,5 kuukauteen. Ei mahdoton rypistys mutta kohtuu kova tahti silti. Meillä oli suunnitelmia kiertueen varalle - videoproggista ja uuden materiaalin kirjoittamista. Emme ehtineet emmekä jaksaneet tehdä mitään muuta kuin olla kiertueella. 

Kiertäminen on rytmiltään outoa touhua. Jokainen päivä on periaatteessa samanlainen. Ajetaan kohdekaupunkiin. Etsitään keikkapaikka. Pystytetään lavalle rollupit ja testataan äänet. Venkoillaan bäkkärillä tunti. Tehdään keikat. Tavataan ihmisiä keikan jälkeen. Puretaan kamat. Ajetaan pois kohteesta. Mietitään saako mistään ihmisten ruokaa. Majoituksessa tuumitaan, että juodako vai ei. Nukutaan liian vähän ja seuraavana päivänä sama ralli uusiksi. 

Oudointa oli huomata, että rutiineja kehittyi myös lavan ulkopuolelle - esimerkiksi valokuvaussessioissa meille kehittyi aika lailla vakiovitsit, joita kerroimme paikasta toiseen. Koomikko ei useimmiten osaa olla olematta koomikko. 

Olen erittäin tyytyväinen ja jopa vähän ylpeä siitä duunista, jota teimme. Haluttiin toteuttaa ihmisille viimeisen päälle tehty show. Oli headsetit, yhdessä tehtävä lopetus ja ihmisten tapaaminen keikan jälkeen - Jussi oli jopa tuumannut helvetin tarkkaan, millaista taustamusiikkia kannattaa soittaa tauoilla. Minäkin otin homman siinä määrin tosissaan, että pidättäydyin Taide-Iikan ideoista tehdä vähän kokeellisempaa matskua kiertueella - toimitin vain joka ilta yleisölle parhaan mahdollisen materiaalin mitä minulla oli enkä lähtenyt säätämään. Siinä kyllä kehittyi esiintyjänä, paljon, kun ei runkannut koko ajan matskua edestakaisin. 

Kiertue teki meistä ystäviä. Kuten arvata saattaa, huumori vääntyi niin sisäpiiriin että sitä vapaamuurarikin jo vähän kavahtaa. Nähtiin paljon hienoja paikkoja, naurettiin älyttömät määrät. Ja kuunneltiin yllättävän paljon Cheekkiä. 

En selitä. Sisäpiirihuumori. 

DUUNIIN TUOTANTOON

Naurun tasapainon tuottaja Markku oli jo keväällä uhitellut, että haluaa minut seuraavaan tuotantoon töihin. Minun pitäisi kuulemma värkätä NT:lle menestyksekäs some-kampanja. Ei minulla mitään käsitystä ollut, miten sellainen tehdään, mutta sehän työssä kiinnosti. 

Yleä dissataan aina ihan hitosti. Totta kai, koska se on verorahoilla maksettu ja suomalaisille verorahojen käytöstä nillittäminen on suosituin harrastus heti lottovoiton odottamisen jälkeen (tietyssä mielessä olemme hyvin paska kansa). Mutta vaikka tämä kehu johtaakin nopeasti itseeni, silti on pakko antaa kiitosta: Naurun tasapainon porukka tajusi ensimmäisten joukossa Suomessa, että jos haluaa some-markkinointiinsa hauskaa sisältöä, kannattaa palkata ammattikoomikoita tekemään sitä. Halusin aisaparikseni Haustolan Tomin, joka on kirjoituskamraattina ykkönen ja hiton hyvä jäbä tekemään duunia. 

Alussa käsissämme oli vain hahmoton möhkäle marmoria, jota ruvettiin takomaan. Ihan jullilleen ei joka taltanveto mennyt, mutta keskimääri hyvin. Kerättiin kahdessa kuukaudessa tuhansia tykkääjiä lisää eri someväyliin ja tehtiin satoja vitsejä. Muutama niistä oli jopa tosi hyvä. 

Duuni oli välillä raskasta, lähinnä siksi, että mitään aiempaa kokemusta ei ollut ja otin pyytämättä omille hartioille jonkin verran vastuuta kampanjan onnistumisesta. Reaaliaikainen seuraaminen ei helpota stressiä vaan lisää sitä kun koko ajan kyttää että tuleeko niitä tykkäyksiä. 

Toinen aspekti YLE-puuhissa oli radio-ohjelman tekeminen YLE Puheelle. Se oli siistiä, helvetin siistiä. Ensimmäiset radio-ohjelmat olen tehnyt systerin kanssa mankalla C-kasetille nauhoittaen noin kahdeksanvuotiaana ja ystäväni Jeren kanssa puuhailimme lukioaikana kavereille radiolähetyksen muotoon puettuja synttärionnitteluja. Ja nyt sitten pääsi valtakunnan verkkoon tekemään, ihan oikeasti. 

Eka lähetys meni juuri niin hyvin kuin sen voisi kuvitella menevän: hirveä jännitys, minibläkäreitä, rytmisekoilua, hakemista. Niin kuin olisi ensimmäistä komiikkakeikkaa tehnyt uudelleen - on käsitys hommasta mutta ei mitään käytännön taitoa sen tekemiseen. Onneksi ekassa lähetyksessä haastateltavana istui Teemu, johon luotin ja joka ohjasi venettä tiukoissa paikoissa. Jatkossa hommaan tuli rentoutta ja nautin. Oli hienoa puhua komiikasta syvällisellä tasolla niin monen eri ammattilaisen kanssa. Ja koska ainakin yksi kuulija kertoi ymmärtävänsä stand upia paremmin kuunneltuaan ohjelmaa, sen olemassaolo on ainakin ohuelti perusteltua. 

Kolmas roolini, hyvin pieni sellainen, oli toimia jonkinlaisena kaksoisagenttina tuotannon sisällä. Koska olin ollut ohjelmassa kilpailijana, pystyin keskustelemaan tuotannon kanssa siitä miten koomikot saattavat kokea tietyt ohjelmaa koskevat ratkaisut. Ja koska olin tuotannossa töissä mutta tiesin millaista kisaaminen on, pystyin myös pitämään yhteyttä koomikoihin ja kuuntelemaan heidän mahdollisia murheitaan, jotka tuotannon paineessa saattavat kasvaa melko suuresti. Arvostan Tasapainon tiimin tapaa ottaa koomikoiden näkemykset huomioon ja kuunnella niitä. Aina ei onnistuta sataprosenttisesti, mutta kaikki työryhmässä tekivät koko ajan parhaansa saadakseen ohjelmasta mahdollisimman hauskan ja koomikoille mahdollisimman paljon ruutuaikaa. 

Neljäs rooli tuli minulle vähän yllättäen. Tein lopputeksteihin omaa lyhyttä osiotani ja esiinnyin yhdessä semifinaalissa sekä finaalissa. Näitä hommia oli toisaalta helvetin hauska tehdä ja toisaalta ihan hirveää. Etenkin 20 tonnin shekki -sketsi Heikki Silvennoisen kanssa jännitti niin kauheasti, etten uskaltanut lukea sketsin käsikirjoitusta kuin vasta päivää ennen kuvauksia - olen lapsesta asti ollut kova Kummeli-fani ja mahdollisuus tehdä uudelleen klassinen sketsi Silvennoisen kanssa oli yhden unelman täyttymys. 

Teflon Brothersin kanssa tehtyä musiikkinumeroa jännitin vielä enemmän, koska nyt oltiin todella rajusti jo ulkona omalta mukavuusalueelta. Olin varma, että nyt tulee hirveä määrä paskaa niskaan. Ei tullut yhtään. Ei mitään. Tässä on opetus. Oma mielikuva tilanteen kulusta on yleensä 800 % pahempi kuin aktuaalinen tilanne. 

Tuotannossa työskenteleminen oli raskasta ja helvetin kivaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Vaikka kuka niitä muka vaihdossa ottaa? Ei ole paljon ilmoituksia lehdissä näkynyt. 

MITÄ JÄI KÄTEEN? 

Mitä jäi käteen? Kasvanut työtilanne, isompi preesens julkisuudessa, paljon seuraajia someen, taloudellisen tilanteen  kohentuminen, uutta yleisöä, läjä tuoreita juttuja, paljon työkaluja oman koomikonammatin kehittämiseen, kontakteja, tuttavia, ystäviä.  Uusia legoja (aika hienoja). 

Entä mitä menetti? Henkilökohtainen tila pieneni, terveys kärsi (painoa lisää se 12 kiloa ja stressi on kuormittanut nuppia), vapaa-aikaa on paljon vähemmän, stressin määrä on tuplaantunut, välillä ahdistaa olla julkisilla paikoilla, joskus pelottaa että joko on noussut kusi päähän, unettomia öitä, liian monta tuoppia kaljaa, tarpeetonta luonnon kuluttamista lentokoneella ja taksilla. 

Kannattiko? Totta helvetissä. Lähtisinkö uudestaan? Lähtisin. Puolivälissä kiroaisin että ei perse, taasko. Ja jatkaisin. 

On selvää, ettei urani olisi tällä hetkellä ollenkaan samassa pisteessä ilman Naurun tasapainoa. Olen sille paljon velkaa. Siksi tuntui myös hyvältä olla tuotannossa duunissa ja antaa takaisin. 

Sain itse ohjelmasta paljon, mutta vielä enemmän sai suomalainen stand up-kulttuuri. Naurun tasapaino teki stand stand up-komiikkaa tunnetummaksi Suomessa, toi lajille paljon uutta yleisöä ja nosti monia uusia koomikoita tietoisuuteen. Ja toivon mukaan hoksautti teeveetuottajia siitä, että aina huumoriohjelmaa ei tarvitse tehdä pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ja tekoviiksillä, vaan katsojien älyä voi aina välillä myös haastaa. 

KIITOKSET

Haluan kiittää ihmisiä Naurun tasapainon tiimoilta. Älkää suuttuko jos unohdan jonkun. Muistan sinut seuraavana hetkenä. 

Teemu haastaa ja rauhoittelee sopivissa vuoroissa, inspiroi eikä jätä ikinä pulaan. Sakari tarjoaa aina majoituksen, laittaa lämpimät voileivät uuniin ja nauhoittaa oleelliset tv-tärpit digiboksille. Tomilla on idea, aina aikaa kuunnella. Jussi pitää asiat liikkeessä, estää murehtimisen, karsii lahot oksat. Aatu opettaa vaatimista, aina voi saada aamun Hesarin. Oulun porukka - Päivi, Awe, Tommi, Matti, Peter, Efi - ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään. Eikä etenkään ilman sinua, Zaani. 

Janne, Arimo, Risto, Henric, kiitos kun olitte Luokkaretkellä mukana. Robert on maailman ystävällisin ja mukavin ihminen, Walamiehellä on aina yksi vitsi ja Tuomisen Tommin kanssa tuntuu olevan mahdotonta käydä huonoja keskusteluita. Ja kiitos tämän kauden Naurun tasapainon kaikki koomikot, oli ilo tehdä duunia kun tiesi sen antavan lisäbuustia noin taitaville ja innokkaasti duuniinsa suhtautuville koomikoille. 

Kiitos Juha ja Jari kun luotitte ja annoitte keikkoja. Kiitos Antti ja Anni kiertueesta ja Sanna siitä, ettei (liha)pää levinnyt enempää. Ja kiitos kaikki tuottajat, jotka ohjelman jälkeen otitte todesta ja annoitte töitä. Kiitos Toni, kun hoidat keikka-asiat ja siedät täydellistä ymmärtämättömyyttäni verotusasioissa. 

Markku on kenties maailman paras pomo - luottaa, vaatii ja ymmärtää. Taku huolehtii teeveessä esiintyvästä tarkasti. Miia tilaa aina liput kun pyytää, vaikka olisi vähän myöhässä. Kaisalla on näkemystä ja taito toteuttaa se. Erno härnää taidolla, osaa ohjata noviisin radiotyöhön ja omaa loputtomat määrät bändisidonnaisia anekdootteja. Roosa on paras työharjoittelija johon olen törmännyt. Teemu jaksaa hämmentää ja härvätä, mutta äijällä on aina uusia, hyviä ideoita. Kiitos Mika, Sakke, Ilari ja Tiina - kevensitte kuvauspäiviä merkittävästi. Ja kiitos Ilari, Liisa, Anna ja vierailevat tuomarit vaikean duunin hyvästä tekemisestä. Ja tietenkin Sanna, joka jaksaa aina olla ihku.

Kiitos kotoväki ja suku. Kiitos ystävät, kiitos Juoppojen askartelukerho. Kiitos Leea, kun olet ollut tukena ja pitänyt asiat pyörimässä silloin kun en ole jaksanut osallistua. Kiitos äänestäneille, kiitos yleisöille, kiitos sanaa levittäneille ihmisille, kiitos kriitikoille, kiitos jututtaneille. 

Kiitos. 

ENTÄS NYT? 

No eipä tässä mitään. Ihmeitä. 

Tehään pikkujoulukeikat ensin. Sitten pidetään joululomaa. Pelataan Star Wars: Battlefrontia  joulukuu. Aattona rakennan legoja ja uutena vuotena ostan liikaa raketteja ikääni nähden. 

Ensi vuoden puolella sitten? Teen keikkoja. Kirjoitan uusia juttuja. Kehitän oululaista komiikkatoimintaa Komediapatterin kautta. Pari Youtube-sarjaa starttaa. Pistän vireille uuden blogin. Menen kirjoittamaan ainakin yhteen telkkarisarjaan. Ehkä kahteen, jos kaikki menee hyvin. 

Huh. Tulipa tästä jotenkin kevyempi olo. 

Jes. Nähään! 

Älä ole perseestä - ohjesääntö pikkujouluyleisölle

Marraskuu on kovaa aikaa. Maassa jää, horisontissa pimeys ja radiossa Juice, katu täyttyy askelista. Aika moni niistä osuu miten sattuu, mutta kutakuinkin oikeaan suuntaan menee. Pikkujouluihin menee suomalainen, kun kalenteri näyttää näiden tiimojen tiimoja. 

Koomikolle marraskuu on mielenkiintoinen ajanjakso. Duunia on paljon, kun Suomi juhlii syksyn selälleen. Ja yleensä myös itsensä: tuskin missään yhteydessä näkee sen mittakaavan dokaamista ja känniperseilyä kuin katajaisissa firmakalaaseissa. Ongelmia tulee eteen yleensä siinä vaiheessa, kun tälle poppoolle pitäisi esiintyä.

Siinäpä sitä ollaan jännässä tilanteessa: pitäisi olla bileiden piristäjä eikä ilonpilaaja, mutta jälkimmäiseen se yleensä lipsuu. Pitää saada ihmiset kuuntelemaan, keskittymään, malttamaan toviksi kännihöpöttely. Ja juuri kun on ilta sitä varten tehty että päinvastainen olisi meininki, saisi vain dokata eikä fokusoitua jonkun kvasisyrjäytyneen höpinöihin. 

Mutta duunimmehan meidän on tehtävä, kun on kerran keikalle tilattu. Eikä muuten ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen poistunut keikkapaikalta harmistuneena: juuri kukaan ei känniltään jaksanut keskittyä esitykseen ja humoristi kuitenni maksaa firmalle jonnin verran - joskus virkistysrahakirstun voisi kipata suoraan kankkulan kaivoon, niin säästyisi vaiva.  

Siksi koomikoilla on marraskuussa niin kauhea stressi: edessä on iso määrä vaikeasti tehtävää työtä. Koska pelisääntöjä on vähän vaikea sisäistää äkkiä etenkin kun päässä on jo valmiiksi niin paljon kaikkea (yleensä kiimaa ja etanolia), niin ajattelin jeesata meitä kaikkia kirjoittamalla pikkujouluyleisön ohjesäännöstön. Tätä kun seuraa niin ai että kun tulee raikulia meille kaikille.

1. Älkää aloittako karaokea ennen koomikon keikkaa

Karaoke on...noh. Minun tulkintani mukaan japanilaisten kosto Hiroshimasta ja Nagasakista. Suomalaiset rakastavat karaokea. Suomalaiset rakastavat karaokea paljon, paljon enemmän kuin ketään koomikkoa ikinä. Keski-ikää lähestyvä pipopää ei aikuiselle naiselle pärjää. Siksi karaokea ei ikinä pistetä käyntiin ennen koomikon keikkaa, sillä kun humalaiselle suomalaiselle annetaan mikki, niin se on menoa. Sipilän leikkauksiin suomalaiset vielä lähtivät mutta tästä karaoke-edusta ei tingitä. 

2. Rytmittäkää keikka alkuiltaan, tylsään hetkeen ja ruokailuista sivuun

Ihan mahdotontahan se on esiintyä jos lautaset kilisevät, tarjoilijat hääräävät ja viinejä kaadellaan. Kun koomikko on lavalla, niin kaikki muu aktiviteetti pois, silloin on fokusoitumisen mahdollisuus. Alkuilta on parempi ajankohta kuin loppuilta, koska silloin ihmiset eivät ole vielä kovin päissään. Älkää jännittäkö sitä, jännittääkö jengi selvänä, se on koomikon murhe ja haaste ammattitaidolle. Jos oikein halajatte miettiä, niin laittakaa keikka heti jonkin tylsemmän ohjelmanumeron perään. Yleensä se on johtoportaan ihmisen puhe. 

3. Koomikko ei tarvitse apuasi

Firmakeikoilla koomikot jututtavat mielellään firman henkilöstöä ja improilevat näistä vitsejä. Se on hauskaa ja luo työyhteisöön hyvää fiilistä. Tästä kuitenkin moni saa sellaisen väärän kuvan, että koomikko jotenkin tarvitsisi apua yleisöltä. Ei tarvitse. Vastaat vain kun kysytään ja muun asiattoman huutelun voi säästää lakanakaupan kautta tehdylle Lahden-matkalle. 

4. Sinä et paranna esitystä

Toinen yleinen huutelijoiden harhaluulo on se, että he parantavat esityksen laatua. Aivan. Ihan kuten kesken leffanäytöksen huudettu "SAIPA" parantaa Schindlerin listaa ja lajitteluosaston Pekun haukkuminen homoksi rytmittää hienosti oopperaa. 

5. Kukaan ei ole kiinnostunut sinusta

Tämä totuus on useimmille huutelijoille vaikea niellä. Mutta tyly tosiasia on se, että ketään ei oikeasti kiinnosta koomikon keikan aikana kuulla sinun juttujasi. Sen takia tilaisuuteen on palkattu ammattikoomikko. Sen takia koomikolla on mikrofoni ja sinulla ei. 

6. Jos avaat suusi oma-aloitteisesti, olet vapaata riistaa

Tämä on komiikkakeikoilla yleinen sääntö: jos avaat suusi pyytämättä, olet pyytänyt päästä esitykseen mukaan. Ja kun vastaparinasi keskustelussa on, kuten Louis CK sanoo, "ammattimainen persereikä", mahdollisuutesi eivät ole kovin häävit. Älä suotta pilaa hyvää iltaasi ryhtymällä avoimeen sanaharkkaan koomikon kanssa - et todennäköisesti pärjää ja sinua hävettää ja sitten sitä paikataan viinalla ja kohta on jonkun ihan vieraan ihmisen kikkeli suussa. Vain sen takia että piti haastaa koomikko. 

7. Jätä ego narikkaan keikan ajaksi

Varsin yleinen näky firmakeikoilla on työporukan naisten- tai miestennaurattajahahmo, joka on koko illan iskenyt ihan timanttista huumorivitsiä esiin ja jonka sipuli ei millään tapaa kestä sitä, että joku muu on tullut taloon ja on mahdollisesti hauskempi tyyppi. Ole sen verran aikuinen ihminen että tiedostat tämän egokilpailun tappion hetkeksi etkä ala purkaa pelkoasi mielenkiintosi häviämisestä alkamalla länkyttää koomikolle. On hyvä, että tilaisuudessa on vain yksi pelle ja mieluiten se, joka tekee pelleilyä työkseen.

8. Mölisemällä pilaat keikan kaikilta muilta ihmisiltä

Aina silloin tällöin huutelija tulee keikan jälkeen jatkamaan turpavärmeensä repimistä ja on tavallista kuulla vittuilua siitä, että eikö nyt herra taiteilijan ego kestä kun keikasta tuli vähän vaikea. Kyse ei ole siitä, etteikö koomikko kestäisi. Kyllä kestää. Hän tapaa huutelijan tapaisia pallinaamareita joka toisella keikalla. Ongelma on siinä, että mölisemällä pilaat keikan muilta, niiltä, jotka oikeasti haluaisivat kuunnella - he joutuvat kärsimään sinun itsekeskeisyydestäsi. Pomosi on myös todennäköisesti maksanut keikasta sievoisen summan rahaa ja sen sijoituksen sinä paskit viemärikuilusta alas ellet pidä kärsääsi supussa. Jos tilanne on se, että huutelija onkin pomo itse, ei muuta kuin tsemppiä työkkäriin herra johtajalle. Se kokemus tulee vastaan yllättävän pian.  

9. Ellei mikään näistä auta, kysy itseltäsi yksi kysymys

Usein, kun mikään muu ei mölisijään tepsi, kysyn heiltä yhden ainoan kysymyksen:
"Miksi sinä kuvittelet, että kun kaikki muut ovat hiljaa ja keskittyvät esitykseen, että sinulla olisi oikeus olla äänessä?"

En ole vielä koskaan saanut kysymykseen minkäänlaista vastausta. 


Hyvää pikkujoulukautta, ihmiset! Nähdään keikoilla. Tehään niistä kivoja. Yhessä. 

Jurassic World, Jurassic Park ja nostalgia

Kävin katsomassa Jurassic Worldin. Ja se oli hyvä. 

Ei loistava eikä (tietenkään) niin ravisuttava elämys kuin ykkösosa, mutta laadukas ja hyvin tehty kesäblockbuster uunista lopulta pullahti. Olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen: hartain toiveeni kun rainan suhteen oli, että se ei olisi ihan läpipasko. Ei ollut, päinvastoin. Jurassic World on kaikkea mitä nykyiset kesän popparirainat ruukaavat olla: visuaalisesti älyttömän komeaa, toiminnaltaan turboahdettua ja nostalgia-arvoillaan näppärästi katsojaa manipuloivaa täsmäviihdettä. Se on hyvä lopputulos elokuvalle, jonka aiheena lapsiyleisölle kohdennettu huvipuistoajelu, pääosassaan tietotekniikalla keinotekoisesti henkiin herätetyt dinosaurukset. 

Jurassic World pamautti lippuluukkuja kuin Jukataninlahteen 65 miljoonaa vuotta sitten pudonnut avaruusmurikka: kaikkien aikojen suurin avaus sekä Jenkeissä että globaalisti, puoli miljardia dollaria kasaan heti startissa. IMDB ja Rotten Tomatoes kertovat yleisön paitsi maksavan, myös tykkäävän: kansan syvien rivien mukaan raina on kevyesti plussan puolella, ellei nyt huippu niin vähintäin laadukas. Mutta kriitikkopiiristä kuuluu mutina. Suurin osa kritiikistä on täysin perusteltua, mutta itseäni ihmetyttivät toistuvat väitteet siitä, että alkuperäinen Jurassic Park oli niin paljon parempi ja uusi taas silkkaa efektiroskaa, unohdettavaa perusjöötiä. Olen eri mieltä ja kerron miksi. 

(Älkääkä unohtako, että tämä essee on kaikkea muuta kuin objektiivinen, vaikka siihen pyrinkin. Minulla on JP:n logo tatuoituna oikeaan käsivarteen, viime kesänä ostin Pudasjärven markkinoilta uuden T-Rex-figuurin ja minusta jopa Jurassic Park III on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Minä puolustan vaikka sariinikaasumuroja jos pakettiin on printattu Jurassic Parkin logo.)

Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa siitä, että ykkösosa on parempi kuin Jurassic World. Mutta paljon parempi? Eiiii välttämättä. Jurassic Worldia kritisoidaan pääasiassa ohuista ja karrikoiduista henkilöhahmoista, juoniaukoista, kaavamaisesta juonesta ja pelkkiin erikoistehosteisiin keskittymisestä - ja samalla unohdetaan kauniisti se, että koko sarja, ensimmäinen osa mukaanlukien, kärsii kaikista edellämainituista ongelmista. En kiistä Jurassic Worldin edellämainittujen ongelmien olemassaoloa, sen verran selviä ne ovat, mutta on se epäreilua ensin haukkua tulokasta ja sitten kiitellä Nestoria, joka ihan samalla tavalla rähmäili aikanaan menemään. 

Jurassic Parkin henkilöhahmot ovat kaikkea muuta kuin syviä - jokaiselle hahmolle on annettu yksi keskeinen ominaisuus, jonka kautta hänet määritellään. Ellie Sattler haluaa lapsia. Alan Grant ei halua lapsia, koska ne ovat ärsyttäviä. Tim ja Lex ovat ärsyttäviä lapsia, joista toinen on dinosaurusfriikki ja toinen Linux-nörtti. Dennis Nedry on paha koska hän on sotkuinen ja lihava, Gennaro puolestaan ärsyttävä pelkurimulkku, koska hän on juristi. 

Henkilöhahmot ovat niin ohuita, ettei esimerkiksi Nedryn petokselle anneta mitään muuta motiivia kuin ahneus (ja sehän käy, koska Nedry on lihava eikä muita selityksiä sitten tarvita). Siitä on pitkä matka Crichtonin alkuperäiskirjassa esiintyneeseen pettyneeseen työntekijään, joka laitetaan mahdottoman tehtävän eteen puiston käyttöjärjestelmän laatimisessa. Syy loikkaamiseen ja dinosaurusalkioiden varkauteen on se, että Hammond on kiristänyt ja hyväksikäyttänyt Nedryä pitkään. Mutta se on vähän monimutkaisempi juttu selittää valkokankaalla kuin läskin ahneus ja kun tässä pitäisi ehtiä näyttää niitä sauruksiakin. 

Juonen kaavamaisuus, henkilöiden tekemät typerät ratkaisut, juoniaukot ja muut tarinankerronnalliset ongelmat ovat tunnusomaisia ykkösosalle. Pääjuoni on se minkä Spielberg tavallisimmin kertoo: perhettä välttelevä mies löytää sisäisen isänsä jouduttuaan huolehtimaan kersoista helvetin tukalassa paikassa. Jurassic Parkissa on myös paljon idioottijuonen vikaa: monet sen ongelmista ratkeaisivat heti, jos päähenkilöt eivät käyttäytyisi kuin ääliöt - kuten lähettämällä ainoan tietotekniikkaosaajan yksin dinosauruksia kuhisevalle alueelle buuttaamaan vehkeitä (toki näin pitää tehdä koska tämä on toimintakauhuelokuva ja kyseinen henkilöhahmo on tummaihoinen, te tiedätte säännöt). 

Elokuvassa on myös useita täysin turhia kohtauksia: esimerkiksi alkuvaiheen triceratops-kohtauksen ainoa funktio on erottaa tohtori Sattler muusta ryhmästä ja viivyttää porukkaa sen verran, että sade ehtii alkaa ja paska lentää tuulettimeen.  Ja on niitä juoniaukkoja kans. Legendaarisessa Tyrannosauruksen yöhyökkäyksessä (joka on minusta koko elokuvahistorian paras yksittäinen kohtaus) T-Rex tulee ensin aidasta läpi ja kun päähenkilömme ovat hyppäämässä alas Rexin repimästä aukosta, aidan takana onkin yhtäkkisesti useita metrejä syvä vallihauta. Miten hitossa se saurus ylsi ylipäätään aitaan, oliko sillä rakettireppu? Ja miten ihmeessä se kykeni hiipimään täysin äänettömästi vierailijakeskukseen pelastamaan päähenkilöt viime hetkellä, kun hetkeä aiemmin elikko kanta-astui koko saaren hereille, hä? 

Tarinankerronnallisesti Jurassic Park on ihan yhtä epätasainen kuin Jurassic World. Jäljelle kritiikistä jää enää pelkkiin erikoistehosteisiin keskittyminen - mikä on täysin tyhjä arpa, koska sitähän se ensimmäinen elokuva oli. Ei Jurassic Parkia sen takia muisteta lämmöllä, että siinä oli niin hyviä henkilöhahmoja tai siksi, että tarina oli niin omaperäinen. Ei, se muistetaan rajoja rikkoneiden efektiensä takia. Kukaan koskaan aiemmin ei ollut tehnyt dinosauruksia valkokankaalle niin hyvin kuin Steven Spielberg ja hänen käsittämättömän taitavat tehostemiehensä Jurapuistossa tekivät. 

Oikeastaan Jurassic Park toimii paremmin kuin Jurassic World vain ja ainoastaan siksi, että sen efektit ovat paremmin tehtyjä ja rytmitettyjä. Tsiikasin ennen JW:n katsomista sinirieskalta kuusiosaisen Jurassic Park-dokkarisarjan, josta näkee hienosti ykkösosan täysin käsittämättömän työmäärän. Spielberg suunnitteli jokaisen kuvan pikkukameralla erikseen ja toteutti sen sitten isolle ruudulle, väsättiin dinosaurusnukkeja, tehtiin niiden pohjalta tietokoneanimaatioita, oli alan parhaat puppeteerit ja kaikki hait ja systeemit. Ja Tyrannosaurus oli oikea robotti, todellinen, käsinkosketeltava kymmenmetrinen asia ja se näkyy - ihmissilmä hoksaa tarkasti mikä on todella olemassa ja mikä ei. Yksikään tietokone ei ole päässyt vielä lähellekään sitä realismia, minkä hydrauliikalla toimiva Tyrannosaurus-robotti ykkösosassa latasi kehiin. Ja koska efektit olivat tuolloin niin mullistavia, niitä myös maltettiin virittää ja mehustella ja säästellä - sen takia vuonna 1993 oli niin paljon helpompaa rytmittää tuoreelta tuntuva dinosaurusefektielokuva kuin se on vuonna 2015, jolloin kaikki on jo käytännössä nähty. Tyrannosauruksen näyttämiseen ei paljoa auta rakennella eeppistä setuppia, kun punchlinen kaikki jo tietävät. 

Paremmat ja paremmin rytmitetyt efektit ovat tärkein syy, miksi Jurassic Park toimii meille kolmikymppisille nörteille paremmin kuin Jurassic World. Toinenkin syy on, mutta palaan siihen lopussa. 

Suurimman osan asioista Jurassic World tekee siis ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin ykkösosakin, mutta jotkin asiat se handlaa paremmin kuin ykkönen ja vie leffasarjaa aidosti eteenpäin (toisin kuin samaa ammua lypsäneet Lost World ja Jurassic Park III). Esimerkiksi dialogin ja ihmishahmojen dynamiikan kohdalla juniori pyyhkii vanhuksella lattiaa: ykkösosan kömpelöiden vitsien, luonnottomien repliikkien ("I like cows") ja spielbergmäisen lällyyden tilalla on todelliselta tuntuvia hahmoja ja tilanteita - ei kauhean originelleja, mutta samastuttavia. Pikkupojan yhtäkkinen murtuminen saurusviihteen keskellä vanhempien avioeron takia tuntuu aidolta yllättävyytensä takia ja Chris Prattin jokamiesmäinen suhtautuminen ympärillä vellovaan katastrofiin tuntuu paljon uskottavammalta kuin Alan Grantin raptorinpesän äärellä pitämät luennot (koska jos ollaan raptorin pesän äärellä niin silloin helevetti juostaan eikä puhuta länsiafrikkalaisista sammakoista. PAITSI jos olet raptorin "pesän" äärellä ja kyseinen raptori tykkää lemmenlämmittelypuheina jutella länsiafrikkalaisista sammakoista. Mutta vain silloin.). 

Toisin sanoen Jurassic Worldissa Jurassic Parkin elähtänyt ote on päivitetty onnistuneesti nykypäivään. Tämä ei ole pieni saavutus, kuten vaikka Smurffeista, Michael Bayn Turtleseista tai monista muista ankeista esimerkeistä voi havaita. Sauruspuiston ulkoasu, toiminnallisuus ja bisneslogiikka heijastelevat modernia maailmaa. Jurassic World on myös yllättävän fiksu elokuva, vaikka sitä onkin välillä vaikeaa huomata melskeen keskellä. Mukaan mahtuu sodan oikeutuksen pohtimista, asekehittelyn kritiikkiä, ylikaupallistumisen kritiikkiä, kuluttajakritiikkiä ja eläinten oikeuksien peräämistä. Plus yksi iso, oikeastaan valtava, parannus Jurassic Parkin tematiikkaan. 

Ensimmäinen Jurassic Park on henkiseltä ilmastoltaan vähän ummehtunut ja tyhmä. Se on niin patavanhoillinen tapaus, että sen henkinen sielunveli löytyy jo 30-luvun Frankensteinista: on systeemi, tapa miten luonto/jumala/kohtalo on asiat tarkoittanut ja sitä kun lähtee tiedemies härkkimään niin aijai, huonosti käy, ei olisi pitänyt. Jurassic Park menee konservatiivisuudessaan niin pitkälle, että pistää matemaatikko Malcomin suuhun seuraavanlaisen lauseen: 
"Dinosaurs had their shot, and nature selected them for extinction."

Malcomin mukaan luonto valitsi dinosaurukset kuoleviksi sukupuuttoon. Luonto on aktiivinen toimija, luonnolla on tarkoitus, luonnolla on järjestys  - ja tätä järjestystä sitten menee tiedemies menee röyhkeyttään ronkkimaan ja kärsii ansaitun rangaistuksensa. Mutta oikeasti luonto ei toimi näin. Se ei ole aktiivinen, tarkoituksenmukainen toimija: se on vain järjestelmä, joka toimii alkuräjähdyksessä määrittyneiden sääntöjensä mukaisesti. Eikä dinosaurusten tuominen takaisin geenitekniikan avulla riko noita sääntöjä, koska kloonaaminen tapahtuu täysin vallitsevien sääntöjen puitteissa. 

Luonto toimii täysin sattumanvaraisesti, vailla mitään suunnitelmaa. Maailmankaikkeutemme on tällainen kuin se on vain siitä syystä, että se sattuu olemaan tällainen. Mikään luonnosta tekemämme havainto tai niistä johdettu tieteellinen teoria ei tue näkemystä minkäänlaisesta suunnitelmallisuudesta (paitsi kreationismi, mutta se ei olekaan tiedettä). Valtavan asteroidin putoaminen maapallolle ja kaikkien dinosaurusten kuoleminen sukupuuttoon oli täysin sattumanvarainen tapahtuma, ei valinta. Sama pätee myös siihen, että 65 miljoonaa vuotta myöhemmin Homo sapiens keksii miten kyseiset eläimet voi tuoda takaisin maapallolle. Tähän ei sisälly mitään valintaa, kyse on sattumasta: näin vain kävi.

Jurassic Parkista välittyy kuitenkin täysin päinvastainen kuva: on tapa jolla asioiden kuuluu luonnon tarkoituksen mukaan mennä ja jos tätä järjestystä mennään rikkomaan, kannattaa laittaa ohraleipäuuni lämpiämään. Ja tämä ihmisen kokema kärsimys on Malcomin mukaan ansaittua, koska tiede tekee niin hirveitä asioita etsiessään uutta:
"What's so great about discovery? It's a violent, penetrative act that scars what it explores. What you call discovery, I call the rape of the natural world."
Jos puhe olisi pelkästä dinosaurusteemapuistosta, kritiikki olisi ehkä vielä perusteltua. Mutta Malcom puhuu tieteellisestä löydöstä yleisesti vertaamalla sitä luonnollisen maailman raiskaamiseksi. Tiedeihminen rikkoo luonnon pyhää koskemattomuutta löydöillään.

Tieteellä pelottelu on Hollywoodissa vanha juttu, mutta tosimaailmaan se ei juuri resonoi.  Ihmiskunnan ongelma ei ole tiede tai teknologia vaan ahneus ja omistamisen himo. Jurassic World nappaa tästä ajatuksesta paljon paremmin kiinni kuin 22 vuotta vanhempi Jurassic Park. Ensimmäisen katastrofin jälkeen puisto on saatu toimimaan: viisi vuotta vailla onnettomuuksia, kaikki toimii hienosti ja rahaa virtaa sisään. Mutta se ei riitä, koska yleisö alkaa kyllästyä vanhoihin sauruksiin eikä hillovirta enää kasva. Kaksiteräinen miekkahan tämä: tarina kertoo piikikkäästi Jurassic Parkin faneista ja elokuvayleisöstä ylipäätään (enää ei sama T-Rex riitä kuin vuonna 1993), mutta samalla myös suuremmasta teemasta: ei tieteessä itsessään ole mitään pahaa, mutta mitä tapahtuu jos tiedettä edistetään samoilla periaatteilla kuin markkinataloutta? Mitä tapahtuu jos tieteen päämääränä ei olekaan tiedon lisääminen vaan voittojen kasvattaminen mahdollisimman nopeasti?

Jurassic Worldin puistossa tehdään sama kuin mitä elokuvassa tapahtuu - tarvitaan isompia, häijympiä ja brutaalimpia hirviöitä, enemmän hampaita ja enemmän räimettä. Mutta samalla elokuva näyttää havainnollisesti, miten elokuvabisneksessä toimiva strategia ei olekaan niin näppärä elävien olentojen luomisessa: geneettisesti yhdistetty Tyrannosaurus-Velociraptor-hybridi kuulostaa hyvältä mainospuheessa, mutta oikeasti lopputuloksena on terävästi ajatteleva ja vielä terävämmin viiltävä 15-metrinen sarjamurhaaja, jonka käyttäytymistä kukaan ei osaa ennustaa eikä hallita.  Ja vitsi piilee tässä: vaikka me herkästi ajattelemme, että totta kai uusi saurus on vaarallinen, koska se on keinotekoisesti luotu, niin samalla unohtuu helposti se tosiasia, että niin ovat kaikki Jurassic Parkin eläimet. Alan Grant toteaa Jurassic Park III:ssa että Isla Sornalla (ja Isla Nublarilla) ei asusta dinosauruksia vaan geneettisesti luotuja huvipuistohirviöitä ja pyytää yleisöä olemaan sotkematta näitä kahta asiaa keskenään. 

Jurassic Park on vaarallinen idea, se todistettiin kolmen elokuvan mitalta. Mutta ihminen jääräpäisyyttään ei suostunut luovuttamaan, koska tiesi että ihan älyttömästi tehdään tällä kyhnyä. Lopulta puisto saatiin raiteilleen ja homma toimimaan, mutta riittikö tämä? Ei. Koska rahaa pitää saada vielä enemmän ja pörssikurssit nousuun ja sitä rataa. Ja jos tiede lähtee tähän leikkiin mukaan, käy huonosti. Tämä on Jurassic Worldin keskeinen tematiikka - ongelma ei ole se, että ihminen koskee luonnonjärjestykseen vaan se, että ihminen ahneuspäissään kaahaa liian kovaa eikä malta pysähtyä miettimään. Läpimurrot merkitsevät jotain vain niin kauan kuin niillä voidaan tehdä koko ajan enemmän rahaa - kun tuotto alkaa pysähtyä, täytyy tehdä uusi läpimurto niin nopeasti ettei ehditä punnita sen mahdollisia riskejä. 

Lyhyesti sanottuna: Jurassic World tuntuu paljon relevantimmalta ja tiedettä merkittävästi vähemmän demonisoivalta - siis nykypäivään sopivammalta - kuin Jurassic Park. Ykkösosassa tietokonejärjestelmät olivat epäluotettavasti toimivia ja sankarin taitojen ulkopuolella olevaa vaarallista salatiedettä, Jurassic Worldissa luontevasti ja luovasti käytettyä arkitodellisuutta. Geeniteknologia ei ole ongelma, ihmisen ahneus on. Jurassic World saattaa olla tunnelmaltaan ja efekteiltään köykäisempi kuin ykkönen, mutta samalla se on paljon modernimpi ja asioihin realistisemmin suhtautuva teos, joka muistuttaa missä todellinen vaara piilee: meissä. Tiede ei tee katastrofeja, ihminen tekee.

Mutta en usko, että moni ikäiseni kriitikko on kokenut Jurassic Parkin keskinkertaiseksi sen takia, että nämä elementit ovat jääneet huomaamatta ja tiedostamatta. Uskon kritiikin ytimessä olevan monessa kohtaa sen henkilökohtaisen ja inhimillisen tunteen, joka kosketti myös minua leffateatterista ulos saapuessani: pettymys. Monet leffakriitikot ovat kutakuinkin samaa sukupolvea ja samasta maailmasta kuin minä: noin kolmikymppisiä nörttejä, joiden maailmankuvaa Jurassic Park ravisti voimakkaasti, joidenkin kohdalla (kuten minun) jopa mullisti sen. Ja tuota tunnetta - nähdä ensimmäistä kertaa T-Rexin kävelevän täysin elävän näköisenä valkokankaalla - emme voi enää koskaan elää uudelleen. Se ei tule koskaan takaisin ja siksi mieli niin väittää, että tämä uusi on keskinkertaista efektimäiskettä mutta se vanha oli tosi hyvä (vaikkakin alkuperäistä Jurassic Parkia kutsuttiin kriitikoiden toimesta juurikin keskinkertaiseksi efektimäiskeeksi). Ensi kertaa kokeminen on SE maaginen tekijä, joka uuden Jurassic Parkin kohdalla jää meiltä puuttumaan, aina. Ja seuraavan ja seuraavan ja seuraavan, kunnes joku tekee ensimmäisen Oculus Rift-virtuaalitodellisuusjärjestelmälle suunnitellun Jurassic Parkin. 

Nostalgia on petollinen rakastaja, joka väittää että ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Me vain olimme kokemattomampia ja sen takia meillä oli vähemmän hienostunut maku. Koska emme lapsena ole ehtineet kokea vielä juuri mitään, meihin on helppoa tehdä vaikutus. Katsokaapa huviksenne vaikka vanhoja Turtles-piirrettyjä, Goonies-elokuva tai Vintiöt-komediasarjaa: eivät ne oikeasti ole kauhean mitään mestariteoksia, mutta lapsena ne olivat ihan parasta ikinä. Meidän aivomme tekevät meille tempun: Jurassic Park oli ilmestyessään keskinkertainen efektielokuva, mutta meidän muistomme siitä ovat niin rakkaita ja tärkeitä, että meidän on hyvin vaikea hyväksyä sitä, ettei rakkautemme kohde ollut ehkä sittenkään niin häävi. Mutta jos rehellisesti muistelee, niin monenko teinirakkauden kohdalla ylipäätään tuli tehtyä hyviä valintoja? Kokemattomuus tuottaa paljon syviä muistoja mutta myös paljon, paljon harhakäsityksiä, typeryyttä ja ohi maalin menevää vanhojen haikailua. 

Mutta se lapsuudessa ja nuoruudessa onkin niin kaunista ja ainutlaatuista - kyky nähdä asioissa paljon enemmän hyvää kuin kyyninen aikuinen kykenee. Lasta ei haittaa, vaikka Super Mario on vain kahdeksanbittinen, koska kakkoskentässä on jännä musiikki ja warppiputkia. Ja mitäpä siitä, että Transformers oli vain piirretyksi vaivoin naamioitu lelumainos, koska onhan se nyt helevetti siistiä että robotit voivat muuttua autoiksi ja päinvastoin! Eikä yhtään häiritse se, että tiedettä älykkäästi kommentoiva scifikirja muuttuu valkokankaalla puhkikuluneeksi isäkasvutarinaksi ja tieteellä pelotteluksi, koska tuo tyrannosaurus on hienointa mitä olen IKINÄ KOSKAAN MISSÄÄN nähnyt.  Lapsilla ja nuorilla on ainutlaatuinen oikeus olla diletantteja, ihan luvan kanssa pihalla ja nauttia menemään.

Älyttömän moni tenava tulee kokemaan tänä kesänä Jurassic Worldin äärellä niitä samoja mielettömiä fiiliksiä, joista minä sain nauttia ollessani kahdeksanvuotias. Heille kokemus on täysin uusi ja se voi viedä elämässä yllättäviin suuntiin, avata maailmoja joiden olemassaolosta he eivät hetki sitten vielä tienneet mitään. Se voi mullistaa heidän elämänsä aivan kuin alkuperäinen Jurassic Park mullisti minun. Ja minusta se on paljon, paljon tärkeämpää kuin se, mitä minä ja muut keski-ikäistyvät nörtit leffasta ajattelemme. Heille Jurassic World ei pilaa Jurassic Parkin perintöä, heille se aloittaa sen. Eikä Jurassic World ole siihen yhtään huono elokuva, päinvastoin, monilta osin se on jopa parempi kuin Jurassic Park. 

Tähtien sota -esiosien, uuden Turtlesin ja tulevan Ghostbustersin kohdalla nörtit lähtevät helposti kuorossa parkumaan, että tarinan uusi tulkinta pilaa lapsuutemme hienot muistot. Se ei ole mahdollista. 

Kukaan ei voi pilata lapsuuteni tärkeitä asioita tekemällä jotain uutta, koska se ei vie kokemustani mihinkään. Se on minulla niin kauan kuin olen olemassa. Siksi minun ei myöskään tarvitse pettyä, kun uusi Jurassic World ei anna minulle samaa elämystä kuin Jurassic Park, koska minä olen saanut jo kokea sen.  Nämä elokuvat vaikuttivat hurjasti siihen millainen minusta kasvoi enkä voi korostaa niiden merkitystä tarpeeksi, mutta kyse ei ole mistään sellaisesta jota minun tarvitsisi suojella tai vahtia sen koskemattomuutta. 

Jurassic World ei ole vesitetty Jurassic Park, se on 2010-luvun Jurassic Park: mielikuvitusta ruokkiva, elämän ihmettä ylistävä ja tieteen mahdollisuuksilla leikittelevä rikas seikkailu, joka muistuttaa meidän olevan vain pieni verso elämän suuressa puussa. 

Ei yhtään hullumpi saavutus.

NT on the road: Viikot 5 (Raahe-Kemi) ja 6 (Kuopio-Lappeenranta)

Viikko 5: Iisalmi, Raahe, Kajaani, Kemi (25.3.-29.3.)

Viimeinen rypistys ennen lomaviikkoa. Alkoi olla akku vähän tyhjä. Oltiin paukutettu melkein kuukausi neljää kiertuekeikkaa per viikko. Se väsyttää yllättävällä tavalla, koska kiertueella ei juuri lepohetkiä ole. Aina joko ajetaan, syödään, pystytetään, odotetaan keikkaa, esiinnytään tai puretaan. Ei sinne lorvimishetkiä sekaan mene. Kevennyksen toi pohjoinen operatiivinen alue - tällä kertaa minä sain nauttia siitä harvinaisesta herkusta, että tehdään kotoa käsin. 

Ensimmäinen keikka Iisalmessa. Itse paikasta tiedän vain sen verran mitä olen siellä esiintynyt: Runnin kylpylässä käy mukavaa ja vanhempaa väkeä, Janoisessa puumassa DJ:llä on vain ysäribiisejä ja Puuman naapurissa on paikka, josta saa hyvää kebapia mutta ei mitään muita kuin Olvin limsoja. Aurinko maalasi valkean kirkon mäkeen, matalaan tiilirakennukseen kävi jalka. Keikka kävi hyvin, itse poikkeuksellisesti MC:nä, kivaa piisasi. Savolaiset ovat mukavaa porukkaa. Autolle palatessa kirkon yllä sädehti Jupiter, kotimatkalla metsänrajassa kellui valtavalta näyttävä Venus. Tien yllä välähti kirkas, vihertävä tulipallo. Kosmoksen supershow jatkui vielä yhden viikon. 

Torstaina Vesterisen Teemu tuli käymään Oulussa ja jäi yöksi. Lähti Raaheen keikalle völjyyn. Raahe-sali on minulle ja Teemulle tuttu paikka: käytiin siellä yhtenä keväänä esiintymässä vähän erilaisella kiertueella (siis sellaisella, jonka kaksi serkkupoikaa olivat laittaneet kasaan isojen rahojen toivossa mutta jättäneet markkinoinnin minimiin - siitä rundintyngästä pitää joskus kirjoittaa ihan oma postauksensa. Neljästä keikasta yksi jouduttiin perumaan, kun kolme ekaa tekivät jo sen verran rumaa tappiota eikä mikään ihme, kun Kokkolan Snellman-salissa 500 ihmisen paikoille tuli n. 30 ihmistä.). Takahuoneessa on miellyttävän leveä sohva ja salissa hyvä tekniikan porukka. Tempaistiin ja Teemu sanoi että hyvältä näyttää. 

Perjantaina oli harvinainen vapaapäivä ja käytin sen tietysti kaikenlaiseen palauttavaan toimintaan: joogaan, voimapirtelöihin ja syvähengitystekniikoiden harjoittamiseen. Ei kun meninkin Ylivieskaan pikkusiskon synttäreille ja kaadoin kaksin käsin viinaa naamaan tanssilattialta käsin, jyräten pari tuntia biitin tahtiin niin että pipo hikosi litimäräksi. Yleensähän minä en tanssi, mutta niin se iso stressi kaivaa ihmisestä esiin isoja stressinpurkumetodeja. 

Ja krapulan. Kun lähdettiin ajamaan lauantaina Kajaaniin, minulla oli huono olo. Keli oli surkea: Paltamon jälkeen tuli siinä määrin lunta, että itte en tärinältäni tohtinut ajaa kuin kuuttakymppiä. Onneksi Leea oli lähtenyt mukaan ja hoiti kuskinhommat tarkkuudella ja taiten. Takahuoneessa oli roomalainen sohva ja jotensakin hermostunut meininki. Hyväksi keikaksi se kuitenkin kaikilla manifestoitui, ite olin omaan tekemiseen todella tyytyväinen. Se oli tarkkaa ja skarppia. Ja ihmettelin, että mitenkäs yleisö ei tähän lähtenyt mukaan. Nauhalta se jälkikäteen sitten selvisi, helevetin energiatonta esitelmää minä olin siellä pitämässä. Tässä kohtaa tuli ekaa kertaa kiinnitetyksi huomiota esityksen intensiteettiin ja dramatiikkaan. Se kun ei ihan hirveästi auta että tekee skarpisti hyvät jutut: pitää ladata tunnetta, energiaa, jännitettä, osata kaasuttaa ja hiljentää oikeissa kohtaa. Tätä sitten kotimatka puitiin ja muitakin kiertueen pulmakohtia. Kuvaavaa koko kiertueen keikanjälkeismeinigeille oli Leean havainto: 
"Minä aattelin että te täällä rokkitähtinä riekutte mutta tämmöstä helevetin länkyttämistähän tämä on."

Sunnuntaina keikka. Kemissä. Kuulostaa paperilla helvetin oudolta, mutta Jussilla oli hiljaista tietoa: ovatten kuulemma aiemmin olleet helvetin hyviä vetoja. Täräytettin kuitenkin ennen keikkaa Ruotsin puolelle hakemaan kunnon lastit päykeniä. Nuuskakuningas on länsimainen överiparatiisi: sieltä lähtee köllit huuleen, karkit taskuun ja limsalavat takakonttiin kohtuuhintaan. Vai käytiinkö me Nuuskakairan tukussa. En muista eikä se ole tärkeää. Se on tärkeää että pidetään yllä niin tyhmää systeemiä että Suomessa ei voi nuuskaa myydä vaan pitää rajan taakse kantaa verorahaa. Ja että tupakkaa saa myydä muttei nötteä. Se on sama kuin asekaupassa olisi pelkkiä sinkoja eikä yhtään pistoolia. Hyvä taktiikka nuuskan ostoon on muuten se, että pyytää tilausten päätteeksi myyjää nappaamaan kymmenen purkin keräilyerän omien suositustensa mukaan - tulee kokeilleeksi uutta. 

Vähänhän meillä meinasi kiireeksi heittää, kun rajan takaa tsöörailtiin. Hoidettiin helevetin kyytiä ostokset Cittarissa (banaani-pähkinä-karjalanpiirakka-kombolla taittuu takahuone kuin takahuone) ja vieläkin nopeammin pystytys Kemin kaupunginteatterissa. Hommaan toi korvaamattoman avun erittäin osaava tekniikka, joka tiesi koko ajan mitä tehdään. On muuten älyttömän makea tila tuo Kemin kaupunginteatteri: takahuoneista henkii historia ja tunnelma ja esiintymistila on lähes täydellinen standupille, kun lava on kohtalaisen matala ja yleisöosa helvetin tiivis lähellä olevine seinärakenteineen. Tuuttasin sitten kaiken ulos mitä oli jäljellä, tein täydellisen antiteesin edellisen illan energiattomalle löysäilylle. Vaikka esikuvan latauksesta jäädään vielä kauas, sellainen olo jäi että ihan jackena siellä nyt paukuteltiin. Keikan jälkeen Tommin äiti toi pullon ja enkelin, Tiina pääsiäisviuhkan. Vai mikä se on. Se paju johon liimataan höyheniä. Kai sille on joku sana. Auttakaa. Ninaa oli hyvä nähdä pitkästä aikaa. Nina teki meän Oulun porukassa kovaa komiikkaa Remakan alkuvuosina ja uskon että nainen tempaisee vielä jotain uskomatonta kasaan, kunhan sille päälle sattuu.

Yhtäkkiä oli aula tyhjä, laitettiin asiat nippuun ja käveltiin liukkaalle parkkipaikalle halaamaan mieshalaukset. Kiertueen eka osio oli takana, jäbät väsyneitä mutta onnellisia. Hienoon keikkaan päätettiin. Jussi hyppäsi Jussin kyytiin ja suuntasi pohjoiseen Kelekkakiertueelle, me ajettiin Tomin kanssa komiikka-analyyttinen matka takaisin Ouluun. Sumun seasta häämöttivät tuulivoimaloiden aavemaiset silmät. 

Viikko 6: Kuopio-Varkaus-Lappeenranta (9.4.-11.4.)

Savoa ja Itä-Suomea viikko. Loma oli hyvä. Lähdettiin mökkihommiin Kalajoelle pidemmäksi viikonlopuksi. NES-pelejä 60-tuumaisesta töllöstä, hyvää ruokaa, kaukoputken kanssa häärimistä. Sen verran ehti irrottautua kiertuemeiningistä, että tuntui suorastaan oudolta pystytellä systeemejä Kuopion kaupunginteatterin lavalle: vieläkö tämä homma oikeasti jatkuu? 

En ollut Kuopion keikkaani tyytyväinen, jokin siinä klikkasi. En tiedä paiskoinko taas liian kovaa, Ylivieskan tyyliin. Ehkä takaraivossa kummitteli Tasapainon savolaiskeikan haamu, se kun meni helevetin hyvin niin taas olisi pitänyt olla ihan timanttia koko ajan. Ei huono veto, ei sellaisia tälle rundille onneksi tullut, mutta paljon huonompi kuin olisin halunnut. Yksi haasteellisimmista jutuista koko kiertueessa oli se, että aina piti tehdä show, toteuttaa sama juttu mahdollisimman hyvin illasta toiseen. Ihmiset olivat nähneet ohjelman, maksaneet hyvän hinnan lipusta ja ansaitsivat rahoilleen tinkimätöntä vastinetta. Siitä touhusta puuttuu ehkä vähän rokkenrollia, enemmän ollaan Jari Sillanpään joululaulukonserttikiertueella. Eikä siinä mitään, hommat tehdään sataprosenttisen ammattimaisesti ja onhan se hele-vetin siistiä vetää isoille yleisöille ilta toisensa perään, mutta pienten klubien arvaamattomuutta ja mitä tahansa voi käydä -meininkiä kaipaili aina välillä. Juhaa oli mukava nähdä ja Jannea, käytiin moikkaamassa Maljassa (Janne on muuten tehnyt ainakin yhden ihan perkuleen kovan komiikkakeikan ja sen voi kattoa täältä). Sen verran oli kuitenkin väsynyt olo, että perinteiset Kuopion hanat ja kirkkopuiston halkiminen kello neljän aikaan aamuyöllä jäivät tekemättä. 

Seuraavana päivänä ajettiin Varkauteen. Täällä kävin viimeksi joulukuussa tekemässä kenties koko viime vuoden huonoimman keikan. Oltiin erittäin ysärityylisessä ravintolassa jossa lavan etuosaan oli pultattu kiinni keinotulitakka ja esiintyjän molemmin puolin kohosivat enkelipatsaat. Sieltä alttarin takaa tein parhaani eikä se ollut kummoista. Nyt keikka oli merkittävästi parempi ja päälle tempaistiin helevetin hyvät pihvit Oskarissa. Paitti että maksan kohdalla medium miinus on ehkä jo liikaa, menee sellaiseksi pulpiksi suussa. Niin, tähän se on nykyään, komiikka, ei mitään huumehouruista seksirälläämistä vaan pihvien vertailua. Keskiluokkaistunutta touhua. Yöksi Mikkeliin mutta edelliskerrasta viisastuneena piettiin pullot kiinni ja mentiin ajoissa nukkumaan. Keskiluokkaistunutta, kuten sanoin.

Seuraavana päivänä täräytettiin Lappeenrantaan, Sanna oli siellä jo valmiiksi. Ennen keikkaa ilmassa oli helvetin kovaa latautuneisuutta, haluttiin näyttää ja täräyttää kiertueviikon lopuksi. Asiaan vaikutti myös oudolla alitajuisella tasolla se, että Naurun tasapainon tuomari Liisa Kukkola oli yleisössä ja kritiikki oli ensi viikon lehteen tulossa. Haluttiin onnistua isosti. Vaan eipä annettu itelle taaskaan saumaa, koska vaihteeksi oli vauva yleisössä. Ja eturivissä. Eikä siitä tälläkään kerralla mitään tullut. Aina kun penska päästi äänen, niin rytmi meni särki. Ja kun pyysin vanhempia lopulta poistumaan, niin poistuivathan he - tilan takaosaan, mistä vauvan ääni kantoi edelleen helvetin hyvin saliin. Harmitti perkeleesti, koska tulossa oli yksi rundin parhaista keikoista ja ihan pannukakuksi meni. Tomi ja Jussi hoitivat onneksi homman himaan hienosti. Yksi kiertueen parhaista puolista oli ylivoimaisesti se, että näin kovalla porukalla ja isolla intohimolla kovaan duunin tekemiseen yksikään illoista ei ollut mahalasku - jos joku oli vähän tavallista heikommassa vireessä, toisiin pystyi luottamaan, ikinä ei tarvinnut hirvitellä sitä että toinen menee lavalle. Ja se on hyvä homma, koska pystyy keskittymään omaan tekemiseen eikä muutama virhe kaada koko paattia. 

Tästä järkeilystä huolimatta lähdin kulli otsassa kotimatkalle. Sitä se on tämä homma, aina välillä.