Naurun Tasapaino - Jakso 5: Valkeakoski ja FC Haka

Luokkaretkibussi nytkähti liikkeelle Yleisradion pihalta. Uuden jakson aloitusaamuille tyypillisesti tunnelma oli tovin verran apea, kun yksi taas oli joukosta ulkona. Synkkä sää ei suoranaisesti parantanut meininkiä, mutta jossain vaiheessa hörinä ja pörinä lähti jälleen käyntiin - Tomi opiskeli Conanista mikä on parasta elämässä, Arimo tiirasi Marleenan kanssa leffaa täppäriltä, Möllykkä-Aatu selasi Tsehovia, Päivi piti etupenkkiä ja Jussi tiirasi ison rahan sukurutsuuta (aseta tähän Game of Thronesin valtakunnan nimi). Ajettiin sellaiseen osaan Suomea, ettei mikään näyttänyt tutulta.

Valkeakosken keskusta oli kohdalla äkkiä ja risteyskohdassa arvuuttelu kävi kuumana: paperitehdas vai Haka - itselle molemmat vaihtoehdot tuntuivat kertakaikkisen hankalilta. Tehtaan kentän kupeeseen pysähdyttiin ja hypittiin hytisevinä kameran eteen ihmettelemään. Että jalkapalli. Mikäs siinä. Paitsi että paljonkin. Minä pelkään jalkapalloa ja jalkapalloilijoita. Jostain minulle on jäänyt sellainen kuva että ne ovat niitä isoja poikia jotka heittävät sinisen aluspaidan liikuntasalin pukuhuoneen vessan lattialle (eivätkä olleet, mutta looginen trauma se vasta kova juttu olisikin). Se on vähän noloa, koska koen että futis on tietyssä mielessä yleissivistystä, melkein jopa kieli: nakkaa kahdelle ihmiselle missä päin maailmaa tahansa pallo ja nämä tietävät mitä sillä tehdä. Koetapa tehdä sama luistinten ja mailojen ja kumilätkän kanssa, irvaili umpibritti aikanaan väitellessämme jääkiekon ja futiksen paremmuudesta. Ja oikeassahan se muurarinretale oli. 

Minä olin lapsena paska futiksessa, koska se on kaltaiselleni nynnylle liian kova kontaktilaji. Ja vaikka MM-kisoja tuleekin töllötettyä ja höntsähenkisestä pallottelusta nautin, en ole itse koskaan ollut kovin hyvä pelaamaan. Meillä oli ala-asteella kaksi joukkuetta koulujenvälisissä turnauksissa ja minä olin aina b-porukassa. Meillä ei ollut mitään hävittävää, mutta hävisimme silti järkiään aina. Kerran pääsin yksin läpiajoon ja pallo karkasi minulta viime hetkillä, itkuhan siitä vitutuksesta tuli. Teinikesinä muiden pallotellessa puistossa minä istuin kotona koodaamassa Operation Flashpoint-moninpelikenttiä (on muuten edelleen yksi maailman parhaista peleistä, että mitään en kadu). Futiksessa kun ei ole sellaista pelipaikkaa jossa vedetään viisi minuuttia kentällä pihinäkehää, luovutetaan ja annetaan ihan maagisen hyviä selityksiä lehdistötilaisuudessa - mutta heti kun keskikenttäastmaatikkoa tarvitaan niin täältä tullaan Mestarien liiga.

Ihan tabula rasana aiheeseen mentiin: minä tiedän jalkapallosta yleisesti sen verran, että se on kotomaassamme vähän samassa asemassa kuin komiikka: pari tähteä on, mutta useimmat ajattelevat että se ei vain toimi Suomessa ja suomeksi. Suomen sarjataso ja Haka ovat täysin tuntemattomia (lukuunottamatta Kummelin transvestiittisketsin "Haka nousee!"-huutoa). Paasion Olli vei meidät kierrokselle tiloihin, komeathan ne olivat ja Sedun kuva seinällä. Pukukopeissa tuli tuttu olo omilta jääkiekkovuosilta: pukukoppielämää onkin ollut ikävä. Nykyään kukaan ei suihkussa pissaa yllättäen jalan päälle eikä 20 jätkää irvaile emohomoksi jos on tyttöystävän kanssa vähän hankalaa ja vituttaa.



Syötiin ja sen jälkeen lähdettiin Arimon kanssa järjestämään promotilaisuutta paikalliselle ostarille Arimon ja kolmen hakalaisen kanssa. Koska Arimo on Arimo ja aina valmis, hänellä oli mukanaan PA-kamppeet joilla lippujenjakohomma onnistui iisimmin: markkinointimöly päälle ja minä kolmen ammattifutarin kanssa järjestämään pallonriistopeliä, jossa oli palkintona lippu Hakan peliin. Jännitti ja kuumotti pelkkä valemarmorilattialla potkiskelu: koko ajan oli mielessä että älä nyt hitto mokaa, nämähän nauraa sulle. Mutta eivät nauraneet. Itse asiassa koko futariporukka oli särmää, ajattelevaista ja myötätuntoisen oloista poppoota, kovin erilaista mielenmaiseman tarjonnaltaan kuin monet jututtamani kiekkoilijat. Ja potkiminen meni ihan hyvin. Harmaalla parkkipaikalla satoi rujosti vettä. 

Tehtaan kentällä pelattiin hetki faniklubin joukkueen kanssa - tai minä pelasin hetken, hoitamaton astmani lopetti pelit viiteen minuuttiin ja sen jälkeen lähdettiin piipulle. Rankkaripotkukisassa sain sentään toisella sisään mutta komeudessa jäätiin Päivin maiharilla-ylänurkkaan-tempulle väistämättä toiseksi. Illan päälle käytiin fanipoppoon kanssa saunassa, syötiin makkaraa, tiirattin Ylen arkistoista kaivettuja vanhoja Hakan matseja ja höpöteltiin. Mukavaa väkeä, kaikki. Illaksi täräytettiin paikalliseen karaokebaariin, ohjelman alun särmä muistiinpanomeininki alkoi kallistua festarifiilistelyyn. Oltiin ainoat asiakkaat koko baarissa - mutta pidettiin kyllä porukalla huoli siitä että myynti ei jäänyt ihan vähäiseksi. Arimo hallitsi tilaa käsittämättömän vahvoilla tulkinnoillaan - jos ei ole kuullut Delilahia herra Mustosen laulamana, ei ole kuullut sitä ollenkaan. Ainoa kaupungissa tarjottava noutoruoka oli naapuriravintolan (myös täysin tyhjä lukuunottamatta alakerrassa aavemaisesti pöydällä nököttävää puolityhjää olutlasia lukunottamatta) rakkaudella ja hartaudella tehty toast. Minun ja Aatun huoneessa oli lyhyehköt jatkot ja sitten unta palloon.

Aamulla oli vähän darra. Lähdettiin paikalliseen kahvilaan jututtamaan paikallispoliitikkoja. Kahvila oli täynnä vanhoja känttyjä, jotka näyttivät olleen siellä talvisodasta saakka. Mutta pulla oli hyvää. Ja mehua meni paljon. Valtuustoukkelit torailivat hyvässä sovussa eikä paikkakunnalle maalattua luokkasotaa ei ainakaan äijien turinoista oikein aistinut. Se ei minusta ihan ole vielä jaettua kaupunkia että porvarien joukkue Haka saa kaupungilta 20 000 euroa kuussa ja sitten Vähäpuolelta on kadonnut Siwa. Tutustuttiin vielä Valkeakosken museoon (helvetin hyvin tehty ja informatiivinen) sekä futismuseoon (ei ehkä niin mielenkiintoinen). Hypättiin autoon, saatiin kyyti kaatosateessa kentälle ja kotia Ouluun. 

Tässä vaiheessa kisaväsymys oli kovimmillaan, fyysinen ja henkinen rasitus lujimmillaan. Kun paine oli koko ajan päällä päässä, ei sitä paljoa nukuttu. Parhaimmillaan näin neljä painajaista yössä, puolentoista tunnin välein. Kotona ei ehtinyt olla paljoa ja se aika meni levätessä ja kirjoittaessa. Ja kun lepo on noin huonoa kuin edellä kuvasin, kroppa alkoi väsyä myös. Liikkumiseen ei ollut energiaa ja syöminen lyhyen pinnan takia huonoa. Lisäksi huomasin, etten saanut oikein millään itseäni aiheen taakse. Kovan työstämisen sijaan lorvailin ulkona kavereiden kanssa ja kelpuutin keskitason settiä mukaan ajatellen, että kyllä tämä riittää. Väsymyksen myötä iski laiskuus. Ei hyvä. Ymmärrettävää toki, koska kahteen edelliseen jaksoon olin puskenut ihan kaiken mitä irti lähtee, mutta ei silti hyvä.

Kisapäivä oli kaunis ja luokkaretkibussissa hieno tunnelma, suuren urheilujuhlan tuntua. Päivä oli niin lämmin ja leppoisa, että piti tosissaan puskea että sai itseään taistelufiilikseen. Eihän sitä oikein irronnut, en luottanut settiini täysin - ja olin ihan oikeassa. Vaikka kuinka uskottelin itselleni, että tarpeeksi hyvä tämä on, niin eihän se oikeasti ollut ja sen tiesi. Se näkyi lavalla: minulla oli kiire ja jutut eivät olleet perillä. Tikkoja kyllä oli ilmassa mutta harva osui kymppiin, kasia ja seiskaa paukkui kyllä, kuten Ilari tilanteen tarkasti tuomaristosta kuvasi. Kiire oli ja hätä, ei luottoa omaan tekemiseen. Kertaakaan en ollut vielä tehnyt näin huonoa keikkaa tässä kisassa, sen tiesin enkä yllättynyt kun jouduin Aatun kanssa pudotusuhan alle. Onneksi ei nalli napsahtanut vaan armo kävi oikeudesta. 

Tuomariston valinta oli minusta täysin oikeutettu eikä minulla ollut mitään vastaansanomista kritiikkiin, yhtä asiaa lukuunottamatta. Liisa sanoi (ei näkynyt töllössä), että olisihan jalkapallosta saanut irti vaikka mitä yhteiskunnallista - ikään kuin se olisi kohdallani jokin kriteeri. Olen saanut huomata, että monet laittavat minut mielellään yhteiskunnallisen koomikon viitekehykseen (kyseisessä jaksossa samaa harrasti tuomareista myös Tuomisen Tommi). Se on minusta täysin älytöntä, sillä ei minulla ole mitään tarvetta erityisesti kommentoida ja vaikuttaa politiikkaan, yhteiskuntaan ja päätöksentekoon. Minä vain puhun niistä asioista jotka ovat hauskoja ja siitä maailmasta jossa elän. Ja siinä maailmassa on paljon muutakin kuin yhteiskunnalliset asiat. Esimerkiksi pubiruusuille kuittailu. Tai dildolla syöminen. Tai äärimmäinen ripulihuumori. Minä teen koomikkona sitä, mikä on hauskaa, en sitä mikä on tärkeää.



Tämä minua mukamas vitutti kun saavuimme hotellille, vaikka tosiasiassa vitutus pohjimmiltaan kumpusi omasta alisuorittamisestani. Tunnelma vapautui onneksi illallisella, mutta kyllä se kulli sojotti otsasta vielä sänkyyn mennessäkin ja uni oli tiukassa. Toista tällaista minulta ei katsottaisi sormien läpi vaan nyt pitäisi alkaa tsempata ihan oikeasti ja tosissaan. Tehdä muutakin kuin potkia maaliton tasapeli.