Naurun tasapaino - Jakso 7: ADHD / ADD

Aamulla tympäisi. Päivi ei lähtisi enää luokkaretkelle mukaan. Lisäksi meitä oltiin viemässä uuteen kohteeseen, mutta saimme tietää että tuotannon kamat jäisivät Kuopion hotelliin. Toisin sanoen meidätkin vietäisiin illaksi takaisin samaan hotlaan, mutta mukayllätyksellisyyden vuoksi meidän käskettiin pakata kaikki kun muutenni väsytti säätäminen. 

 Tympäännys vaihtui ihmettelyksi, kun Ylevaunu kaartoi kuumuuttaan hehkuvaan rautakaupan pihaan. Ei kai tässä nyt kumiletkuista ja vasaroista lähdetä stooria tekemään (toisaalta, Petterssonin Roope kyllä noista tekisi minuuttitolkulla kampetta)?Tehtävänanto oli onneksi mielenkiintoisempi kuin Bauhaus-huumori: lähtisimme paikallisen ADHD/ADD-yhdistyksen kanssa kesämökkitalkoisiin ja olimme paikalla vain varustautumassa. Pohjanmaalaisena kyläkäyntiin varustautuminen vesurin ostolla tuntui luontevalta. 



Aihe tuntui toisaalta mukavalta ja toisaalta haastavalta. Itsekin ahdistuneisuushäiriöstä ja toistuvista masennuskausista kärsivänä ymmärrän mielenterveysongelmien kanssa pyörivien mielenmaisemaa, mutta päästäkseni hyvään lopputulokseen minun täytyisi olla äärimmäisen rehellinen - omista vaikeista ongelmistani, teeveekameroiden ja nauramaan tulleen yleisön edessä. Ja kun omien ongelmien kanssa vääntäminen on vähän sellaista jaakobinpainia - se, onko todella omien ongelmiensa niskan päällä vai ei, on päiväkohtainen homma. Joskus niihin pystyy suhtautumaan huumorilla, joskus ei. Ja koomikko, joka käyttää lavaa terapiatilana, on useimmiten ahdistavaa katseltavaa. Hyvin henkilökohtaiselle alueelle (jonka kanssa ei ole sinut) meneminen on vaarallista. Esiintyjä avaa itsensä yleisölle tuoreista haavoista ja jos hommaa ei osaa tehdä (niin kuin useimmiten ei kun asia on tuore - vaikea asia tarvitsee etäisyyttä että sitä voi käsitellä humoristisesti), yleisöltä tulee hylkäämisreaktio, mikä pahentaa olotilaa entisestään. Olin edellisenä kesänä tehnyt muutaman setin ahdistuneisuushäiriöstä eivätkä ne olleet oikein toimineet - tulin silloin siihen tulokseen, että on viisainta minulle ja yleisölle että tämä aihe jää vielä penkomatta. Nyt tämä täytyisi unohtaa ja lähteä rohkeasti kohti uutta. 

Istuimme bussiin yllättävän maltillisesti käyttäytyvän poppoon kanssa ja täräytimme linjavaunulla miellyttävään mökkimiljööseen: hittolainen, miten mukavalta järven suunnalta puhaltava tuuli ja haavikon kahina tuntui Komediafestivaalien ja helteen kuumentamaan Kuopioon verrattuna. Päivä kului leppoisissa, ei kovinkaan työteliäissä merkeissä: juttelimme ihmisten kanssa pitkään ja hartaasti. ADHD/ADD-ihmisten realistinen ja myötätuntoinen suhtautuminen omaan ongelmaansa teki minuun syvän ja lähtemättömän vaikutuksen. Pahimmillaan keskittyneisyyshäiriön kanssa eläminen on suoranaista helvettiä ja silti nämä ihmiset hymyilivät enemmän kuin keskiverto vastaanhiihtävä toimitusjohtaja. Heidän läsnäolonsa sai minut tuntemaan oloni rauhalliseksi ja hyväksytyksi - nämä ihmiset ovat tutkailleet itseään ja maailmaa jossa ovat niin syvään ja pitkään, että jonkinlainen zen ja rauha on oman itsensä suhteen löytynyt. Kaikista Tasapainon jaksoissa tapaamistani ihmisistä ADHD-väki oli ylivoimaisesti voimaannuttavinta sakkia. Kaikki hommat jäivät mökillä tietenkin kesken, kuten aiheeseen sopii.



Illaksi suhautimme takaisin Kuopioon, kävin tiiraamassa Intron Pannullinen naurua-kisan finaalin. Ylimäisen Tommi ja Hankosen Petri ottivat toisistaan mittaa yhtä tiukasti kuin paria kuukautta aikaisemmin Jyväskylän näkkäreillä, tällä kertaa Petri oli rinnanmitan parempi (tämä kaksikko on muuten sellainen että kannattaa pitää silmällä ja mennä katsomaan heti kun mahdollista). Kolmoseksi ylsi käsikirjoittajamme Kaisa - onko ihme että Tasapaino on niin tarkkasti itse asiaan keskittyvä ohjelma kuin se on kun käsikirjoittaja tekee itsekin komiikkaa? Ilta kului festarihumussa, ravinteleissa ja puistoringissä. Yön sinetiksi Teemu kiipesi puuhun ja järjesti kukkapenkinylihyppykilpailut. Teemu on aktiivinen ja aktivoi, se on hieno ominaisuus ihmisessä. 

Aamulla kävimme vielä nuokkumassa läpi keskittyneisyyshäiriötä käsittelevän luennon ja sen jälkeen edessä oli helteinen junamatka Ouluun. Jo matkalla tiesin, mihin setissäni ryhtyisin. Koska en omasta mielestäni kykenisi tekemään ADHD:sta komiikkaa samastuttavalla tasolla (koska itselläni ei kyseistä ongelmaa ole) ja toisaalta taas vitsivitsien vääntäminen toisten vakavasta ongelmasta tuntui jotenkin halvalla, päätin jälleen ottaa riskin: sen sijaan että puhuisin ADHD:sta, ottaisin käsittelyyn toisenlaisen näkökulman. Kohtaamani ihmiset ja heidän rehellisyytensä ongelmiensa suhteen sai minut miettimään, että miksi en itse olisi yhtä rehellinen omien juttujeni suhteen. Se oli se lahja, jonka heiltä sain, ja halusin näyttää että se menee käyttöön. Myöhemmin osoittautui, että tämän riskin ottaminen oli hyvin lähellä koitua kisan viimeiseksi.


Treenikeikka Janossa meni läpi kertakaikkisen erinomaisella, neuroottisella energialla, jota en millään pystyisi toistamaan kilpailussa. Hioin ja hioin settiä ja olin sitä mieltä, että nämä ovat hyviä juttuja suurilta osin. Niin ne olivatkin, mutta kisapäiväni kävi ilmi, että ne olivat vähän väärässä paikassa, huonosti myytyjä ja epävarmasti esitettyjä. Odottamani yhteenhitsautunen ja avoimen ADHD-väen sijaan yleisössä istuikin kasa lääkäreitä ja muita ADHD/ADD-tukiverkoston sidospoppoota - eikä heistä huokunut ollenkaan samanlainen luottavainen energia kuin aiemmin kohtaamistani ihmisistä. Tunnelma oli niin lähellä iltapäivän firmakeikkaa kuin voi olla. Ja ne ovat kutakuinkin vaikeimpia mahdollisia keikkatilanteita. 

Ja niinhän siinä vähän kävi, kuten pelkäsin: yleisö ei ostanut minua oikein missään vaiheessa. Olin siitä koko ajan tietoinen itsekin ja sen vuoksi lavalla oleminen oli kertakaikkisen epämukavaa. Pudotus ei tällä kertaa osunut kohdalle enkä joutunut edes häätöuhan alle, vaikka omasta mielestäni olin sen kirkkaasti ansainnut. Illalla juttelin Ilarin kanssa ja tämä sanoi, että keikastani oli tullut vähän sellainen kuva, että "eihän noissa teidän ongelmissa mitään, kuunnelkaas miten hankalaa minulla on" - mikä ei missään muotoa ollut tarkoitukseni. Mutta ymmärrän hyvin, että vedosta saattoi jollekulle jäädä moinen kuva.


Jos edellinen keikka, Kuopio, oli osoitus siitä miten riskejä ottamalla voi yltää menestykseen, tämä veto osoitti puolestaan sen, että riskillä on aina kääntöpuolensa: epäonnistuminen. Ja tällä keikalla minä epäonnistuin selvästi. Minulla oli hyvä idea jolle en onnistunut antamaan sellaista muotoa kuin olisin sen halunnut saavan: minä tein päässäni aivan eri keikkaa kuin mitä yleisö katsoi. Se totta kai harmittaa, mutta toisaalta, sellaista on uuden luominen ja elävän taiteen tekeminen. Epäonnistumiset kuuluvat hommaan. 

Itselleen täytyy sallia epäonnistumisen mahdollisuus. Sillä jos aina tekee sitä mitä on ennenkin tehnyt ja missä tietää onnistuvansa, kehitys pysähtyy, touhu alkaa toistaa itseään. Toki samalla pääsee eroon epäonnistumisen pelosta, mutta mitä hauskaa siinä on? Kaikkein hienointahan kaikessa on se veitsenterällä taiteilu ja vaaran tunteen kokeminen - ja kun kaikista kuopista huolimatta täräyttää tien loppuun saakka, niin siinä on se fiilis miksi minä näitä hommia ylipäätään teen. 

Ensi viikolla nähtäisiin se, olenko finaalissa vai ei. Hirvittävän hienoa ja hirvittävää.