Naurun Tasapaino - Jakso 8: Korkeasaari

Aatun läksiäiset vähän venyivät, olivat yöllä antaneet hotellihuoneeni jollekulle toiselle. Sanoivat että on valitettava tilanne, väitin että "valitettava" on vähän lievä adjektiivi sille että minulla ei ole paikkaa missä nukkua. Korvaava majoitus löytyi sen verran kalliista hotellista että respassa minua vaistomaisesti hävetti oma tulotaso. Virkailija tuli hissillä ylös sulkemaan baarikaapin koska minulla ei ollut luottokorttia sen takeeksi. Sanoin huvittuneena portieerille että on tämäkin, aikuinen ihminen tulee laittamaan kaapin oven lukkoon että toinen aikuinen ei juo viinoja vaikka lupasi ettei juo. Mies ei nähnyt tilanteessa samaa huumoria kuin minä. Löin kassit lattialle, pesin toiset kassit vessassa ja huomasin että olin Oulun asuntoamme suuremmassa kattohuoneistosviitissä. Olihan se tavallaan hienoa nukkua liian vähän tavallista paremmassa lokaatiossa. 

Muutamaa tuntia myöhemmin lävistin harmaata Helsinkiä kohti Hakaniemen toria, silmien takana majaili vähän unen perkele ja vatsaa kuristi väsymyksen ahdas rengas. Kiiltäville mukulakiville lätsähteli vettä, muu miehistö värjötteli aamukahvejaan telttakatoksen suojassa. Torin ympärillä kohosivat kuumottavat rakennukset: helevetti jos meidät tuonne ammattiliittoihin nakkaavat viimeiseen jaksoon niin sitten on ammattitaitoa kirjoittaa Wikipediaan artikkeli antikliimaksista. Vaan ei, monen jakson alussa toivomani Korkeasaarihan sieltä pärähti. Tunnelma vaihtui kertaiskusta, ei haitannut enää sade eikä vähäinen lepo. Eläimiä! Jea!

Luonto on ollut minulle penskasta asti tärkeimmästä päästä. Punatulkut eivät valinneet minua pesäpallojoukkueeseen viimeisenä vaan tulivat lyhteelle joka aamu. Metsässä ei kukaan töninyt. Jokaisella luontoretkelläni minua vihittiin syvemmälle salaisuuteen josta juuri kukaan ei tiennyt mitään mutta minä tiesin - metsässä olin yksin mutta en yksinäinen. Joskus kouluampujan ja veronmaksajan ero on maakaukoputken hinta (ja hyvä jalusta pitää olla myös, halvan jos ostat niin voi kauppakeskuksessa pamahtaa). 

Ja kirkkojaksossa härkkimäni mummo (ja pappa) ovat tässä hommassa olleet korvaamattomia - aina oli saabbikyyti lintutornille vaikka aurinko ei vielä ollut edes noussut. Perheen kanssa sama homma, aina jaksoivat ja viitsivät. Antoivat viisastua ja olivat mukana - siskokin, vaikka suurin huvi pikkusysterillä oli sopivan hetken tullen karjaista siivekkäät ilmaan isoveljen vitutukseksi. 

Luonnon tunteminen on yleissivistystä. Onhan se nyt oikeasti noloa jos ei erota yleisimpiä puulajeja tai perushyönteisiä. Sen verran pitäisi nähdä vaivaa kotinsa tuntemisessa. 

Sadeviitta YLE:n varastosta piti vettä ja antoi Gestapo-henkistä auktoriteetin tuntua. Ensimmäinen kyltti lämmitti mieltä. "Ruoki vain itseäsi". Sen minä osaan. Hyvin.  Lauttarannassa meidät otettiin lämpimästi vastaan ja ryntäsin heti kyselemään mitä elikoita täällä oikein on. Minulle kerrottiin lehdenleikkaajamuurahaisista ja muut ihmettelivät, että mistä meikäläisellä on tieto tämän muurahaiseksi varsin poikkeavan lajin omituisista elintavoista. Vastasin lyhyesti että kai meikä nyt sen eläimen tuntee joka kasvattaa itselleen sieniä. Aggressiivisia, pesiviä valkoposkihanhia oli kaikkialla. Yleensä se on niin päin että itse pitää väistää lintua että se ei jää tiellä alle, Korkeasaaressa on kesällä toisin päin. 

Kissalaaksossa ruokittiin tiikeriä. Ahdistuneena laskin yhtäläisyyksiä suurpedon habituksen ja kotonani majailevan kissan välillä - eihän noissa saatanoissa muuta eroa ole kuin koko, ei ihme että oikeassa kädessä on niin syviä arpia. Leijona kun takana murahti niin kaikki selkäkarvat kiipivät ilman eri käskyä pystyyn, vielä on ihmisessä evolutiivinen ulottuvuus joka tuon äänen tunnistaa (on itse asiassa arveltu, että osa kummituskokemuksista voi johtua tuolla taajuuksilla kuuluvista äänistä - nse saavat ihmisen kokemaan olonsa uhatuksi ilman mitään näkyvää syytä). Tiikeriä tuijottavan koululaisryhmän jäsen kysyi yhtäkkiä, että missä Tero on. Olen selvästi hyvä ihminen kun en temmannut muksua olkapäästä kiinni ja osoittanut merkitsevästi ruokailevaa tiikeriä. Että Tero on nyt osa ravintoketjua.

Vitsejä tuli päähän koko ajan, aihe inspiroi selvästi enemmän kuin mikään aikaisempi. Ruokatauon jälkeen menimme Katrin kanssa kylttipajalle puuhaamaan mainoskylttiä komiikkaklubille. Jussin ja minun intensiivisestä osallistumisesta huolimatta siitä tuli hieno. Kyltissä on auktoriteettia eri tavalla kuin lapussa. Liikenteestä ei tulisi hevonvittua, jos meillä olisi nopeusrajoitusmonisteita tien varressa. Kyltinvärkkyyn jälkeen menimme ruokkimaan hevosia. Minä pelkään hevosia täysin irrationaalisesti enkä mielestäni mitenkään perusteetta, en ymmärrä miten joku voi ylipäätään tuohon eläinkunnan Himmleriin. Hoitaja toppuutteli ja sanoi että ihan rauhallisia eläimiä ne ovat, kunhan et vain satu niiden keskelle kun ne saavat ruokaa. Totesin ymmärtäväni hyvin, olenhan joskus ollut Pizza Raxin vitriineillä kun sinne tuodaan uusia pitsoja. 

Hirnujienevästämispaikan kupeessa oli apinatalo ja voi poijat, sieltä en olisi halunnut tulla pois - kaikista maailman eläimistä apinat ovat ylivoimaisesti siisteimpiä. Nepotismi nostaa päätään myös biologian puolella, ei pelkästään Finavian nimityksissä. Berberiapina tuli lasin taakse ja tuijotti meitä arvioiden - ja sitten täysin äkkiarvaamatta irvisti ja pamautti nyrkkinsä pleksiin, säikäyttäen meidät ihan tahallaan. Eläin rauhoittui kuitenkin pian, istui maahan ja veti polvet syliinsä kuin ihminen. Toinen rötkötti ulos menevän luukun reunalla kuin grillitilausta odotteleva myöhempi pohjoinen ihmisapina. Muu kuvausryhmä lähti jo menemään ja jäin hetken apinan kanssa kahden. Siinä me tuijottelimme toisiamme, evoluution kaksi vastikään erottamaa serkusta, melko läheiset asukit elämän rehottavassa puussa. Miten joku voi katsoa apinaa minuuttia pidempään ja olla sen jälkeen vielä sitä mieltä, että me emme ole näille eläimille hyvin läheistä sukua? Ja kun katsoo apinaa, niin ei voi välttyä ajattelemasta sitä, että se hyvin älykkäänä eläimenä ymmärtää tuon samaisen yhteyden. Se katsoo sinua ja pohtii, että miten tuo kalpea, iso apina tuntuu jotenkin niin tutulta.

Toinen päivä alkoi vähintään yhtä pärisevästi kuin ensimmäinen: pääsimme tutustumaan kaikessa rauhassa Amazonia-taloon apinoineen, papukaijoineen ja - valitettavaa kyllä - hyönteisineen. Meikäläisen päivän ensimmäinen pieti kun oli ruokkia eteläamerikkalaisia nuolimyrkkysammakoita (jotka eivät vankeudessa eritä myrkkyä, koska luonnossa ne saavat toksisuutensa ravintonaan käyttämistään pistiäisistä) banaanikärpäsillä, mikä oli vielä suhteellisen miellyttävää touhua - pikkusammakot olivat cooleja ja banaanikärpäset pieniä. Vaan siinä vaiheessa, kun piti alkaa siirrellä sirkkoja muovirasiasta toiseen ja tunkea kättä vielä isompia sirittäjiä kirjaimellisesti kuhisevaan terraarioon niin jopa alkoi hymy hyytyä. Minä rakastan eläimiä vähän samaan tapaan kuin rakastan PMMP:n Paulaa ja Miraa - kunnioittavasti, hieman peläten ja mieluiten pensaikosta käsin kiikarin kanssa. Minä ymmärrän aivan hyvin, että hyönteinen on eläin siinä missä mikä tahansa muukin eikä sen rumuus ole mikään syy listiä sitä, mutta kitiinikuoren kosketus ihollani saa minussa aikaan väistämättömän inhoreaktion. Pitkin hampain siitäkin selvittiin ja eläintenhoitajalla oli hauskaa töhöyteni äärellä. 

Amazonia-talossa kulukin sitten useampi tunti. Harmitti hitosti, kun sain tietää että minun oli alunperin pitänyt päästä käymään apinatarhoissa sisällä, mutta kääpiömarmosetit olivat viime yönä pistäneet poikasiksi ja nyt tilanteen rauhallisena pitämiseksi häkkiin ei päästettäisi ketään ulkopuolisia (Kääpiömarmosetti on käsittämätön olento. Kymmensenttinen apina. Sitä ei tahdo ymmärtää). Vaan harmiinnus hävisi melko nopeasti, kun pääsin syöttämään Euroopan vanhimmalle laiskiaiselle bataattia ja rapsuttelemaan sitä. Täysin valloittava otus kaikessa hitaudessaan ja lungiudessaan - elämä se on siitäkin hassu tapaus, että joskus verkkaisuus voi olla tie menestymiseen (se ei silti tarkoita, ettetkö voisi lähettää enemmän niitä työhakemuksia ja polttaa vähemmän pilveä, senkin laiska hippi). 

Kaakkois-Aasia-talossa sai hienoja viboja omista Aasian reissuista: kun sulki silmänsä, antoi kostean lämmön tuntua iholla ja kuunteli eri lintujen ääniä, hetken oli mieli laosilaisessa viidakon sydämessä. Kuljin eri terraarioiden väliä ja herkistyin elämän loputtomasta monimuotoisuudesta: nämä kaikki lajit, nämä kaikki yksilöt, yksinkertaisen evoluution mekaniikan esille taikomina - se on ihme, valtava ihme, jota en voi lakata hämmästelemästä. Ohimenevät äidit kuiskivat lapsilleen: väistätte sitten tuota setää, sillä ei voi olla kaikki hyvin kun se tuossa tuijottaa käärmettä ja nyyhkii.

Rundi päättyi hämähäkki- ja hyönteiskaappien takatilaan. Meinasin huutaa ääneen kun hoitaja laittoi kätensä lintuhämähäkin terraarioon ja siirsi juoma-astiaa. Oli myös hauska nähdä varastohämähäkkejä lähietäisyydeltä: tuollainen kymmensenttinen kotihämähäkki, hilpeää että laji on niin kovaa kyytiä leviämässä Suomeen (tulee Kiinasta rahdin mukana ja kotiutuu Suomeen nopeasti, esimerkiksi Korkeasaaren varastoissa elää jo ihan luonnonvaraisena - siinäpä araknofoobikolle mukavaa mietittävää yön pimeisiin tunteihin). 

Sain myös kumotuksi pitkään mielessäni jauhaneen pseudotieteellisen informaationjyväsen. Madventuresissa kun väitettiin, että tarantellan purema voi tappaa härän - Korkeasaaren spindeliasiantuntija tyrmäsi argumentin. Se kun menee niin, että maahämähäkit, kuten lintuhämähäkit, eivät ole kovin myrkyllisiä, koska ne voivat seurata saalistaan maata pitkin pidemmän aikaa ja väijyttää sitä huolella. Puussa elävät hämähäkit taas tuppaavat olemaan toksisempia, koska puussa pitää saada tilanne nopeammin haltuun putoamisvaaran vuoksi ja lamauttaa uhri äkkiä. Tieto, oikea tieto, sitä minä en väsy saamaan. Ja juuri se näissä Korkeasaaren ihmisissä oli niin siistiä - he olivat totaalisia eläinnörttejä. Juttu ei loppunut kesken missään vaiheessa.

Istuttiin tunti odottamassa kyytiä kahvilan terassilla ja seurattiin huvittuneina kuka turisteista menee liian lähelle valkoposkihanhea. Oli epätodellinen olo: nyt lähdetään kirjoittamaan viimeistä kertaa. 

Tällä kertaa kirjoitusprosessi oli yksi ohjelman helpoimmista: eläimistä keksin juttuja vaikka kuinka, mutta se mikä minut yllätti oli se, kuinka paljon keksin juttuja itse eläintarhasta ja Korkeasaaresta. Ensimmäistä kertaa kisassa oli käsillä runsaudenpulaa ja vaikeus liittyikin lähinnä siihen, mitkä aiheet veisin lavalle ja mitkä en. Tässä vaiheessa kisaa tekeminen oli mennyt jotenkin sumeaksi, tiedostamattomaksi. Sitä vain kirjoitti ja teki ja totesi että aika moni juttu on aika hyvä. Stressaaminen juttujen laadusta, määrästä ja tekotavasta oli jotenkin jäänyt taka-alalle: sitä vain teki, ei kuten aivoton automaatti vaan kuten hyvin öljytty kone. Koko kevät saman puuhan parissa oli terävöittänyt kirjoitusrutiinia ja Korkeasaaren setti syntyi melko helposti. 

Vaan eihän se keikkapäivän jännitystä mihinkään vienyt. Panokset olivat kovemmat kuin kertaakaan ikinä, tällä kertaa naulattaisiin kiinni finaalikolmikko. Olin itse suhteellisen luottavaisella tuulella - vyön alla oli kolme osakilpailuvoittoa (eli minun pitäisi mokata melko raskaasti jotta maitojunalippu lyötäisiin räpylään) ja oma setti tuntui aika hauskalta. Vaan kyllä oli hirvittävä jännitys päällä koko helvetin ajan. Ei helpottanut yhtään se, että jouduin ensimmäisenä lavalle ja keikka oli iltapäivällä - taas oltiin tutuissa firmakeikkameiningeissä. Mutta jotenkuten se meni, ei mitään naurumyrskyä mutta tasaista ja hyvää tekemistä. Vaikka settiin mahtui muutama hiljaisempikin hetki, en missään kohtaa häkeltynyt vaan toimitin tavaran perille niin kuin piti. 

Sitten istuttiin. Ja odotettiin. Katsottiin muiden keikkoja. Kaikki tekivät hyvin. Äärimmäisen tasaisesti. Kun kaikki olivat puuhansa tehneet, istuimme vaitonaisina bäkkäriksi muutetussa kylttityöpajassa ja tuijotimme seiniä. Kun käsky tuli siirtyä tuomareiden eteen, toimin lähinnä mekaanisesti enkä niinkään tiedostavana olentona. Siinä me istuimme, neljä viimeistä kisailijaa ja kuuntelimme tuomareiden puheita tajuamatta juuri mistään mitään. Kun tieto finaaliin pääsemisestä tuli, en meinannut aluksi tajuta sitä. Nousin ylös ja kävelin takahuoneeseen pää täysin tyhjänä. 

Koska eihän tämä voinut olla mahdollista. En päässyt ensimmäiselle kaudelle mukaan ja ajattelin, että tämä hieno mahdollisuus jää minulta tyyten kokematta. Toisen tuotantokauden karsinnoissa olin kehnohko kuumeen vuoksi enkä pitänyt kovin suurina mahdollisuuksiani ylipäätään päästä mukaan. Kisassa minulla oli aluksi vain yksi tavoite: älä putoa ensimmäisenä. Senkin jälkeen minua ajoi lähinnä halu päästä tekemään kaikki jaksot, ei niinkään finaalipaikka. Eihän tässä ollut mitään järkeä. 

Mutta totta se oli. Minä, Jussi ja Tomi olimme finaalissa. Fiilis oli järjettömän sekava. Onnea siitä, että olin onnistunut. Pelkoa siitä, miten lähellä kisan voitto oli. Surua ja vihaa siitä, että Arimo - tai kukaan muu aiemmin pudonneista - ei saanut kaikista hyvistä keikoistaan huolimatta tulla finaaliin mukaan. Sekava pata kupli kalloluiden sisällä. En purskahtanut riemuun, olin lähinnä lamaantunut. 

Pikkuhiljaa todellisuus alkoi rakentua, ehkä sen kolmannen keskustassa tintatun oluen jälkeen. 

Meikä on finaalissa. Kuinka siistiä.