perjantai 5. joulukuuta 2014

Naurun Tasapaino: Voiton jälkeen

Ennen finaalia minulla oli ajatus, että tuuttaan kisan päätöksen fiilikset tuoreeltaan blogiin - ikään kuin päätöksenä koko kisan jatkuneelle journaalin pidolle. Naiivi minä. Eihän sitä arvannut, millainen mylly oli edessä. Vasta nyt, kolmas joulukuuta, minulla on aikaa hieman lakaista lastuja ajukopan lattialta yhteen kasaan (tai siis, keikkareissussahan sitä nytkin ollaan, mutta aikaa on sentään tovi).

Ensimmäiseksi haluan vielä kerran kiittää kaikkia reissussa mukana olleita - kisan koomikoita, kisan ulkopuolisia koomikoita, perhettä, ystäviä, avopuolisoani, majoittajia, ruokkijoita, keikoilla kävijöitä, sometykkääjiä, oululaisia yhteistyökumppaneita, innoittajia, tuotannon porukkaa, kriitikoita, faneja, äänestäneitä, kohteissa tavattuja ihmisiä...lista on loputon mutta johonkin se pitää päättää, että saadaan lauseeseen piste (ne ovat oikeasti käyttökelpoisia vaikka some-nuoriso sanoisi mitä). Te teitte tästä reissusta niin uskomattoman kuin se oli - ja matkalla tarkoitan koko koomikon taipalettani, jonka yksi merkittävä virstanpylväs Naurun tasapaino oli. Ja hienointahan on se, että matka tästä vielä jatkuu - keikkoja piisaa ja vielä nähdään. Odotan innolla.

Ehkä on ihan hyvä, että tartun tekstintekoon vasta nyt, sillä finaalin jälkeen päässä velloi ennenkokematon tunteiden hyökyaallokko. Repivää riemua siitä, että voitin. Harmiinnusta siitä, että finaalikeikka ei ollut paras mahdollinen. Syvää tyydytystä, kun kovalle duunille tuli noinkin näkyvä tunnustus. Surua siitä, että Tomi ja Jussi - ja kaikki muutkin mukana olleet - eivät voineet voittaa. Pohjatonta väsymystä ja äkäistä stressin purkautumista. Pelkoa tulevasta. Ahdistusta paineista, jotka voiton jälkeen alkoivat kasautua päähän. Tyhjyyttä ja täyttymystä vuorotellen.

Finaalista minun on hyvin vaikea sanoa mitään, sillä koko ilta on kasa päistään karrelle poltettuja filminpätkiä, joita on lähes mahdoton yhdistää lineaariseksi tarinaksi. Lämmittelyvedon tyhjänpäiväinen höpötys mustalle salille. Takahuoneen maailman parhaat croissantit. Hirvittävä pelko ennen lavalle astumista. Kurkussa pusertava rautanyrkki koko esiintymisen ajan. Veltto kaikenantamisen jälkeinen, lavalla seisten jännittäminen, maailman tiivistyminen yhteen pisteeseen ja sen jälkeen räjähdys iloksi, josta en käsittänyt yhtään mitään. Kollegoiden väkivaltaisen raju halaus konfettisateessa, jännityksen puhaltaminen Kaisaniemen puistonhelmaan, kaikki hyvät ihmiset Le Bonkissa. Mäkkärissä aamuviideltä ja televisiossa aamuyhdeksältä (monenko aamuvieraan olette nähneet Ylellä juovan tuoremehua suorassa lähetyksessä?). Sumua. Onnellista sumua.

Juhlimaan en ennättänyt puolta vuorokautta pidempään. Finaalin jälkeisenä perjantaina oli keikka Oulun Apollossa ja lauantaina Remakka-klubi Oulussa. Ja siitä eteenpäin on painettu sitä tahtia, että marraskuun aikana taisi plakkariin napsahtaa melkein 30 esiintymistä. Siihen päälle haastattelut, reissaaminen, vähä uni ja hätäinen reissuruokailu - voimavaralaarin pohja näkyi juuri siinä vaiheessa kun kohdalle hiipi joulukuu ja pikkujoulukausi alkoi rauhoittua (on se sekin kyllä perkele, että kun koko muu luomakunta vetää marraskuussa sikeää niin me painetaan kovempaa kuin milloinkaan - pitäisikö siitä luonnosta vähän ottaa mallia, hä)?

Ei ole tarkoitus kuulostaa negatiiviselta. En ole. Marraskuu oli koomikonurani parhaita, ellei paras, kuukausi. Sain tehdä rakastamaani työtä aivan älyttömän paljon ja sekaan mahtui monta, monta hienoa hetkeä. Kiitos niistä teille kaikille keikalle olleille.

Ja kiitos kaikille teille, jotka olette tulleet juttelemaan, onnittelemaan ja kehumaan. Se oikeasti merkitsee minulle paljon. Älkää luulko että kengännauhani kiinnostavat minua enemmän kuin teidän sananne, minä vain olen ujo ja huono ottamaan kehuja vastaan. Olette pistäneet jälkimmäisen suhteen kovalle treenille, mikä on vain hyvä. Ja pakko sanoa vielä kerran se, että suomalaiset osaavat lähestyä hienosti. Yleensä tullaan suoraviivaisesti esille, ojennetaan käsi, onnitellaan napakasti ja poistutaan takavasemmalle - aina parjattu kansallinen erityispiirteemme oman tilan suhteen ei ollenkaan paha asia. Täällä voittajan on helppo lymyillä, jos niin haluaa.

Toki näin isoon tapahtumavyöryyn mahtuu myös muutama kummallisempi aspekti. Ainakin muutama katsoja oli kokenut pettymyksen finaalisettini suhteen, kun hiukkasfysiikka vaihtui pilvenpolttoon ja pipariin. Itseäni asia huvitti ja ärsytti: ei kai kenellekään pitäisi tulla yllätyksenä viehtymykseni pilhardiin ja pajariin huumorin aihioina, kun kehuttu Kuopion kvanttisettikin alkaa runkkausvitsillä ja päättyy samanlaiseen kullinkirnuamishuomioon. Kannattaa tulevia keikkoja silmälläpitäen ottaa huomioon, että siellä puhutaan sekä huumeista että seksistä, koska ne ovat minusta hyviä jutunaiheita - ja aivan yhtä tärkeitä kuin maailmankaikkeuden syntyminenkin. Myös siitä olen muutaman katsojan kanssa eri mieltä, että alapäähuumori olisi automaattisesti lapsellista - toki sen voi lapsellisestikin tehdä, mutta mielestäni esimerkiksi erektiohäiriöt ovat todellinen ongelma ja niistä puhuminen lavalla voi vapauttaa monet asiasta kärsivät häpeästään. Että ehkä velttomunaisuus ei olekaan maailmanloppu, jos tuokin tyyppi pystyy siitä vääntämään vitsiä.

Kaikken älyvapain spekulaatio liittyy itse finaalikeikkaan: jotkut olivat arvelleet, että olin finaalikeikalla pilvessä. Siis ihan oikeasti. Koska pakkohan sen on olla niin, että jos kertoo hiisausvitsejä, niin ne myös kerrotaan pilvessä. Suorassa tv-lähetyksessä, satojen tuhansien ihmisten silmien alla, panoksena 20 000 euron rahasumma. Ihmiset ovat aika veijareita. Mutta pääsääntöisesti palaute on ollut kertakaikkisen mahtavaa. Kiitos vielä vielä kerran siitä. Ja tulkaa rohkeasti juttelemaan myös jatkossa.

Jos ihmisten lähestymistä, haastattelumäärän kasvua ja runsasta keikkamäärää ei oteta huomioon, yllättävän vähän on muuttunut. Minulla on edelleen astma, ruosteinen polkupyörä ja voimakas kiinnostus luonnontieteisiin. Toki muutamana iltana on kehdannut baarissa tarjota tuopin kavereillekin ja ihmiset ovat kiinnostuneempia tekemisistäni kuin aikaisemmin, mutta muutoin elämäni on aika samanlaista kuin ennenkin - ja hyvä niin, koska pidän elämästäni. Ihmisenä olen edelleen keskeneräinen ja koomikkona aloittelija. Ja sekin on hyvä. Jokaiselle päivälle on jotain uutta opittavaa ja tutkittavaa.

Mikä kisassa oli parasta? Ihmiset, joihin sain tutustua. Jaksot, joiden tekeminen oli mahtavaa ja joiden paine pisti minut kehittymään koomikkona kovemmin kuin koskaan aiemmin. Ja tietenkin se, että voiton myötä minulla on entistä paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni. Päässä pyörii monenlaista ideaa: pari tv-sarjapilottia, Oulun komiikkaskenen kehittäminen edelleen, hyväntekeväisyyskeikka...katsotaan, mihin tartun ensimmäisenä.

Tärkeimpänä hommana tällä hetkellä on toimivan setin rakentaminen kiertueelle - pitäähän sitä nyt tuutata parasta mahdollista, kun noin hienolle rundille päästään. Kiertuetta odotan innolla, sillä marraskuun lopun 7 keikkaa Oulun Riossa Tomin ja Jussin kanssa osoittivat selkeästi, että tämä trio pelaa hienosti yhteen sekä lavalla että takahuoneessa.

Näin loppuun haluaisin sanoa vielä muutaman sanasen niille, jotka pohtivat kolmoskaudelle hakemista (haku pyörähtää käyntiin ihan näillä näppäimillä). Yksi sana: hakekaa. Riippumatta siitä missä vaiheessa uraanne olette - open mic tai ammattilainen - niin hakekaa.

Totta on, että prässi on helvetillisen kova. Stressistä tulee tutumpi petikaveri kuin omasta puolisosta. Kakka ei pysy kiinteänä ja sitä oppii yllättäviä paikkoja joista voi hikoilla. Uuden setin kirjoittaminen tällä aikataululla on piinaavaa ja epävarmuus siitä, kun lähestulkoon testaamattomalla materiaalilla pitää pysyä mukana jakso toisensa jälkeen, on kertakaikkisen raastavaa. Kaikista hommista, joissa olen ikinä ollut mukana, Naurun tasapaino on ylivoimaisesti kovimmasta päästä. Vaikka se onkin tositeeveekilpa, jossa pyritään kirjoittamaan mahdollisimman hyviä vitsejä.

Mutta se on sen arvoista. Kokemus itsessään - erilaisten ihmisten tapaaminen ja heidän maailmaansa tutustuminen - on älyttömän rikastuttava. Oman setin hiominen paineen alla viikko toisensa jälkeen vastaa kymmeniä ja kymmeniä tavallisia keikkoja. Ja yhä useampi ihminen löytää teidän komiikkanne äärelle. Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan eikä höpötetä haastattelukameralle, niin sen takiahan me tätä hommaa tehdään että meillä on omasta mielestämme mahottoman hauskoja juttuja. Ja Naurun tasapainon kautta niitä saa näkyville ainutlaatuisella tavalla.

Hakekaa. Se on minun neuvoni. Mutta pitäkää realismi mukana. Naurun tasapaino on ensisijaisesti tv-ohjelma ja vasta sitten komiikkakilpailu. Kakkoskauden aikana tehtiin muutamia hölmöjä virheitä: keikkoja leikattiin miten sattuu, tuomarilinja heitteli jaksosta toiseen ja muutamia päätöksiä tehtiin selkeästi tv-dramatiikka, ei komiikka, edellä. Itse koin niin, että tuotannon päässä meitä kohdeltiin erittäin reilusti, mutta olin silti pettynyt muutamiin jälkituotannossa tehtyihin ratkaisuihin - esimerkin mainitakseni Tomin ja Jussin erinomaiset Kuopion keikat vedettiin editissä täysin torsoksi. Itse kuitenkin luotan Naurun tasapainon tuotantotiimiin edelleen - olen välittänyt palautteeni suoraan heille ja sitä on kuunneltu. Tälläkin hetkellä YLE:n Isolla pajalla pohditaan ankarasti, miten kolmoskaudesta voitaisiin tehdä vielä parempaa telkkaria ja vielä antoisampi sekä tasapuolisempi kokemus koomikoille. Tositeeveemörköä ei siis kannata pelätä, kunhan vain pitää teeveen realiteetit mielessä.

Vielä kerran: hakekaa. Kenelläkään, joka haluaa tehdä komiikkaa työkseen tai jo tekee sitä duuninaan, ei ole mitään todellista syytä jättää hakematta Tasapainon kolmoskaudelle. Ei mitään. Ja omaa epävarmuutta ei lasketa. Koska se on voitettu monta kertaa aiemminkin ja voitetaan joka ikinen kerta kun lavalle noustaan. Sen takiahan tässä koomikoita ollaan, että päänsisäiset pelot eivät estä itsensä toteuttamista. Ja hommaan kannattaa tarttua nyt. On mielestäni varsin todennäköistä, että seuraava kausi jää Tasapainon viimeiseksi.

Sellainen epilogi. Kiitos vielä kerran kaikki. Ootte huippuja. Nähdään keikoilla!