maanantai 19. joulukuuta 2016

Kulttuurikritiikki: Rogue One - A Star Wars Story



(Sisältää jonkin verran spoilereita, mutta toisaalta, kyllähän te kaikki tiedätte mikä lopputulos tällä tarinalla on.)


Pitkän linjan Star Wars -fanina minun on pakko sanoa tämä, vaikka vaikeaa se on. 

Rogue One: A Star Wars Story on todella huono elokuva. 

Se on yksi vuoden pahimmista flopeista, kauhein Star Wars -pettymys sitten Episode One: Phantom Menacen. En tarkoita tällä sitä, että Rogue One olisi huonompi elokuva kuin Episode II: Attack of the Clones tai Episode III: Revenge of the Sith, koska niiden karmeuteen se ei ihan yllä. Tarkoitan sitä, että Phantom Menacen jälkeen kukaan tuskin odotti seuraavilta osilta paljoa, mutta viimevuotinen Force Awakens palautti perusvarmalla suorituksellaan luottamuksen Tähtien sotaan ja Rogue One vaikutti jatkavan tasokasta linjaa. Rogue One näytti trailerissa parhaalta Tähtien sodalta sitten Imperiumin vastaiskun - siksi pettymys on niin kova. 

Kaikki klassiset Star Wars -elementit tuntuivat olevan kasassa: selkeä vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä, isoja sotakoneita ja vielä isompia tunteita. Traileri sai silmäni vetistämään useaan otteeseen. Mutta elokuvan nähtyään joutuu toteamaan saman kuin sadun räätälihiiri: ei tullut takkia, hyvä kun henkselit. Rogue One muistuttaa tekoprosessiltaan paskan pirtelön puuhaamista - tehosekoittimeen on laitettu kaikki mikä tekee Tähtien sodasta hyvää ja painettu nappia. Lopputulos on hitaasti valuvaa, synkän väristä ja mitättömän makuista mössöä. 

Arvostan Rogue Onea siitä, että se yrittää aidosti luoda uutta Tähtien sotaa: sukukohtaloiden ympärille kiertyvän maagisen avaruusoopperan sijaan käsissä on arkirealisuuteen pyrkivä sotaleffa, joka kuvaa Imperiumin ja Kapinaliiton sotaa ruohonjuuritasolla. Se myös kyselemättä siirtää Star Warsin mustavalkoista moraalia harmaalle alueelle: taisteluiden kuluttamat kapinalliset syyllistyvät sotarikoksiin ja Imperiumin sotilaat  esitetään ajattelutavan muutokseen kykenevinä inhimillisinä olentoina kloonattujen murhapataljoonien sijaan. 

Keskeinen kysymys on tietysti se, että onko tämä ylipäätään hyvä idea. Iso osa Tähtien sodan viehätyksestä rakentuu nimenomaan mustavalkoisen moraaliopin varaan: pahikset ovat pahoja koska nauttivat vallasta ja hyvikset hyviä koska oikein tekeminen on oikein. Star Wars on herättää lapsenomaista innostusta aikuisia myöten siksi, että se antaa meille mahdollisuuden palata hetkeksi lapsuusleikkien helppoon ja yksinkertaistettuun maailmaan. 

En kuitenkaan ole sitä mieltä, että muutosta ei saisi tehdä: uusien näkökulmien etsiminen instituutioiksi nousseiden popkulttuuriteosten tematiikkaan on mielestäni progressiivisen ja terveen media- ja taidekulttuurin tunnuspiirre. Ongelma Rogue Onessa onkin ainoastaan se, miten tämä tyylinvaihdos ja sitä myöten koko elokuva on toteutettu. 

Elokuvan kaikkein keskeisin ongelma asuu käsikirjoituksessa, joka ei toimi oikein millään tasolla. Tähtien sodan henkilökeskeinen kerronta vaihtuu tapahtumien tarkkaan kuvaamiseen ja juonen yksityiskohtaiseen kertomiseen, mikä on yksiselitteisen väärä valinta yhdestä ilmiselvästä syystä: lopputulos on kaikkien tiedossa. Rogue Onen keskeinen tarinalanka on Imperiumin superaseen, Kuolemantähden, kaavioiden varastaminen. Ja koska käytännössä koko maailma tietää, että Luke Skywalker räjäytti Episode IV: A New Hopessa Kuolemantähden juuri noiden samaisten piirustusten ansiosta, ei Rogue Onen tarinassa ole pätkääkään jännitettä. Jokainen matkaan tuleva mutka on tarpeeton, koska lopputulos on kaikkien tiedossa. Rogue Onen juoni muistuttaa ärsyttävällä tavalla huonoa pelisuunnittelua: pelaaja tietää kyllä, että tuosta ovesta pääsee taistelemaan viimeistä pomohirviötä vastaan, mutta oven avaamiseksi tarvitaan kahdeksan eriväristä avainta, jotka kaikki pitää käydä erikseen hakemassa. 

Toisaalta kärjistäen voisi sanoa, että sama ongelma vaivaa lähes kaikkia blockbustereita: jokainen Dark Knightin starttaava katsoja tietää kyllä, että lopussa Batman kyllä vetää Jokeria turpaan, joten todellista jännitettä ei ole olemassakaan. Mutta Dark Knight hoitaa omaperäisyytensä ja yllätyksellisyytensä muualla. Se esittelee meille täysin ennenäkemättömän Jokerin, jonka seuraavaa askelta kukaan ei pysty arvaamaan. Rogue One kompuroi tässäkin rumasti - omien ideoiden sijaan se varastaa keskeiset tapahtumansa muista sotaelokuvista. Jokaikinen kohtaus ruudulla on nähty aiemminkin: kapinallisen vangin kasvu huipputaistelijaksi, henkeä nostattava puhe ennen taistelutoimintaa, toverinsa kuolemasta tappokoneeksi muuttuva jäyhä konekiväärimies. Mukana ovat jopa niinkin väsyneet kohtaukset kuin "Jättäkää minut ja pelastakaa itsenne" -puhe ja isän viimeiset sanat tyttärelleen hetki ennen väistämätöntä kuolemaa. Ainoa keino, jolla Rogue Onen einestason kohtauksista voi saada jotain hupia, on ottaa leffateatteriin mukaan sotaleffaklisebingokortti. Älkää tosin tehkö siitä juomapeliä, kuolette alkoholimyrkytykseen.

Koska juonikuvion lopputulos on päivänselvä ja avainkohtaukset ennestään nähtyjä, Rogue Onen tulisi ladata kaikki panoksensa henkilöhahmoihin ja heidän suhteisiinsa - mutta elokuva epäonnistuu siinäkin. Jokaikinen hahmo isäkriisissä kamppailevasta Jynistä (Felicity Jones) taisteluiden kovettamaan Cassian Andoriin (Diego Luna) jää katsojalle täysin etäiseksi ja hahmottomaksi klöntiksi. Ja kun henkilöhahmot eivät kiinnosta, on täysin yhdentekevää kuinka eeppisen lopputaistelun graafikot onnistuvat ruudulle loihtimaan: kun sen keskellä olevien ihmisten kohtalot eivät kiinnosta, ei itse taistelulla ole mitään painoarvoa. Ainoa hahmo, jossa tuntuu olevan edes jonkinlaista inhimillisyyttä on, ironista kyllä, K-2SO -droidi (Alan Tudyk). Mutta sekin johtuu vain siitä, että hahmon persoona on pöllitty Big Bang Theoryn Sheldonilta - superälykäs ja nihilistisen koominen suhtautumistapa ihmisyyteen on kaukana tuoreesta. 

Henkilöhahmojen ohuuteen tiivistyy Rogue Onen epäonnistuminen: kun juonen lopputuloksessa ei ole mitään mahdollisuutta yllätykseen, tulisi elokuvan keskittyä nimenomaan kapinallisjoukkoon - heidän persoonallisuuksiinsa ja ryhmän kasvamiseen yhtenäiseksi. Tämä näkökulma tekee Avengersista toimivan: leffan juonen tärkein porkkana on se, että avaruusmöröt tekevät maapallolle invaasion ja supersankarit vetävät niitä porukalla pataan. Sitä ei kukaan jaksaisi töllöttää puolta tuntia pidempään, joten Avengers keskittyy tarinassaan viisaasti ristiriitaisten persoonien kasvamiseen yhteen pelaavaksi iskujoukoksi - Iron Manin ja Hulkin pikkunäppärä kuittailu toisilleen on elokuvan liima, eivät eeppisen mittakaavan tehostekohtaukset. Rogue Onen kohdalla en oppinut tuntemaan yhtäkään henkilöhahmoa kunnolla ja siksi minulle oli täysin yhdentekevää, montako AT-AT-kävelijää X-wingit onnistuvat lopputaistelussa kaatamaan. Mallia olisi voinut ottaa vaikka Star Wars Rebels -piirrossarjasta: vaikka sen yleissävy on paljon lapsellisempi, sen kaikki henkilöhahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja sympaattisia tyyppejä - minkä takia heidän kohtaloistaan välittää aidosti. 

Perinteisesti Star Wars -elokuvan eduiksi voi laskea ainakin sen, että se näyttää ja kuulostaa hyvältä. Ja niin kieltämättä tekee Rogue Onekin - melkein. Planeettalokaatiot näyttävät erinomaisilta, Imperiumin uudet sotalelut ovat vakuuttavia ja lopputaistelu on visuaalisesti kertakaikkisen upea. Siellä olemisen tuntua luo steriilin greenscreenin välttäminen ja oikeissa lokaatioissa kuvaaminen - on lähellä, ettei Rogue One ole parhaimman näköinen Star Wars -elokuva koskaan. Mutta yksi täysin käsittämätön suunnitteluratkaisu ampuu koko muuta visuaalista ulkoasua polveen ja riuhtaisee joka kerta ruudulla ollessaan katsojan ulos elokuvan maailmasta: vanhojen hahmojen herättäminen henkiin CGI-tekniikalla. Sekä Kuolemantähden komendantti Moff Tarkin että nuori prinsessa Leia on tuotu leffaan tekemällä heidän A New Hopesta tutut kasvonsa uusiksi tietokoneella - ja se näyttää kertakaikkisen hirveältä. Ihmiskasvoissa on se ongelma, että jokainen meistä on asiantuntija sen suhteen, miltä niiden tulisi näyttää - ja animaatiotekniikka ei ole vielä lähelläkään sitä pistettä, etteikö eroa kykenisi huomaamaan. Jonkun verran edistystä Disneyn edellisestä yrityksestä (Jeff Bridgesin superkuumottava puunaama Tron Legacyssa) on toki tapahtunut, mutta ei tarpeeksi. Koeta siinä sitten suhtautua vakavasti kapinallisten uhrauksiin ja menetyksiin, kun niiden syypäänä on 2000-luvun TV-chatista tuttu Puhuva Pää. 

Ja juuri tähän tiivistyy Rogue Onen ongelmallisuus: se on aikuisille suunnattu elokuva maailmassa, jota on äärimmäisen vaikea suunnata aikuisille. Se on kaikilta piirteiltään väärällä tavalla käsiteltyä "grittinessiä" (olkoon sen suomenkielinen termi tässä arvostelussa "synkistely"). Synkistelyllä tarkoitan sinänsä varsin lapsellisen alkuperäisteoksen - kuten Batmanin, Hämähäkkimiehen tai Teräsmiehen - muokkaamista realistisempaan ja synkempään suuntaan, koska sen arvellaan olevan aikuiseen makuun sopivaa, rajua ja ajatuksia herättävää. Ja koska Christopher Nolan onnistui tässä (ei kovinkaan hyvin elokuvataiteellisesti, mutta taloudellisesti), moni iskee kätensä ensimmäisenä tähän väsyneeseen työkaluun yrittäessään piristää pitkäikäistä leffasarjaa. Rogue One on tyyppiesimerkki siitä, miten tämä tehdään väärin.

Tähtien sota on tyhmä. Siinä on avaruusvelhoja, planeetan kokoisia superaseita ja hassuja alieneita. Ja siinä piilee Tähtien sodan vetovoima: se on tyhmä täysin rehellisesti ja ottaa siitä ilomielin kaiken irti. Koko elokuvasarjan keskeisiä symboleja on valomiekka, joka on valoa nopeampien avaruusalusten ja laseraseiden maailmassa täysin epäkäytännöllinen ase. Mutta samalla se on myös helvetin siisti vekotin, yksi popkulttuurin päheimmistä keksinnöistä. Sen kohdalla lapsenmieli ohittaa aikuisen rationaalisuuden: aivan sama onko se fysikaalisesti mahdollinen ja aivan sama vaikka sillä olisi maailman helpointa irrottaa oma jalka, mulle sellainen ja nyt heti! Star Wars on aina ollut tunteen ja unelman voitto järjestä. 

Rogue One taas tekee Tähtien sodalle tasan päinvastaista: se lisää satumaailmaan kahmalokaupalla aikuisten realismia, jota kukaan ei tilannut. Jos kapinallisten pääuhkana on fysiikan lakien mukaan täysin järjetön, kuun kokoinen supertaisteluasema, sen vastapainona on täysin mahdotonta olla syvälle ihmisyyteen käyvää, moraalin harmaata aluetta tutkailevaa dramatiikkaa. Se on ratkaisuna samanlainen kuin jos Schindlerin listassa natsihirviö Amon Goeth olisi laittanut juutalaisorjansa rakentamaan Ahvenanmaan kokoista panssarivaunua. Elokuvan tyylilaji on täysin hukassa: se yrittää samaan aikaan tuoda Tähtien sodan maailmaan realismia ja laittaa meidät pelkäämään täysin epärealistista uhkaa. 

Sille on syynsä, miksi massamurhan muistotilaisuuden päätteeksi ei järjestetä ilotulitusta. 

Rogue One rakentaa lapsenomaisesta, yksinkertaisesta seikkailusta aikuisten vakavaa jaarittelua ja synkistelyä, poistaa kaiken riemun tarinasta, joka elää nimenomaan lapsenomaisesta riemusta. Se on tylsä, iloton ja tarpeettomasti synkistelevä elokuva, jonka olemassaololle on vaikea löytää minkäänlaista perustetta. 

Rogue One tekee Tähtien sodan maailmalle saman kuin Man of Steel teki DC:n universumille: se ottaa värejä, isoja tunteita ja puhdasotsaista sankaruutta pursuavan maailman ja truuttaa sen täyteen harmaata sementtiä, jonka kuivumista persoonattomat hahmot kommentoivat parin tunnin ajan. 

Täytyy vain toivoa, että betoniauton seuraava osoite ei ole Star Wars: Episode VIII.