keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Suomiko jakautunut kahtia? Höpö höpö.


Eduskuntavaalien jälkeen Suomessa on käynyt kohina: ei varsinaisesta vaalituloksesta, vaan Suomen kahtiajakautuneisuudesta. Puhutaan kulttuuri-Suomesta ja maaseutu-Suomesta, eteenpäin katsojista ja peruutuspeiliin tuijottajista, konservatiiveista ja liberaaleista - lyhyesti sanottuna siitä, että Kehä kolmosen sisällä elää yltiövapaamielinen lattesuomalainen ja pellonreunalta löytyy homovastaista pamflettia liito-oravan nahkaan kirjoittava traktorinatsi. 

Pääosin kyse on tulkintani mukaan tarkoitushakuisesta konfliktin rakentamisesta. Oma elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun on isoja pahoja konservatiiveja joita vastaan nousta. Tai niitä yhteiskuntaa puutiaisen lailla pumppaavia jopokuskeja, joiden motivaatio työntekoon on yhtä alhaalla kuin housunperse. Konfliktista syntyy draama ja draamasta merkitys, olipa kyse sitten kulttuurivaikuttajasta, lehteään kaupaksi toivovasta toimittajasta tai kilpailijapuolueen ääniä hinkuvasta poliitikosta. Ihminen lumoutuu yksinkertaisesta tarinasta ja hyvä tarina pitää usein sisällään pahiksen. Ja kun sellaista ei oikein nykyisestä Suomesta tahdo löytyä - melkein kaikilla vakavasti otettavilla yhteiskunnallisilla vaikuttajilla on jauhomitta täynnä yläreunaan asti -, sellaisia pitää luoda. Sillä myydään lehtiä, viihdettä ja ääniä. 

Mutta onko väitteellä totuuspohjaa? Varmasti jotain. (Esimerkiksi Jussi Pullisen teksti tarjoaa kohtalaisen kiihkottoman ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen). Mutta että Suomi olisi niin kahtiajakautunut, että kannattaisi ruveta muuraamaan työhuoneeseen persunkestävää bunkkeria? En usko. En tosin tunne politiikkaa ja yhteiskuntatiedettä niin hyvin, että osaisin sanoa kyseiseen seikkaan mitään analyyttista tai kovin syvällistä, joten minulla on tarjota keskusteluun vain oma kapea kokemukseni. Ja sekin stand up-koomikkona. 

Minä ja koomikkokollegani Jussi Simola ja Tomi Haustola kierrämme tänä keväänä Suomea peräti 33 paikkakunnan verran (kiitos Naurun tasapaino-telkkariohjelman) - 24 kaupunnia on käytynä ja yhdeksän vielä jäljellä. Skaala on vaihdellut Pieksämäen kokoisista pitäjistä isojen kaupunkien kulttuurikeskuksiin. Olemme tavanneet läjän mitä erilaisempia suomalaisia: porukkaan mahtuu työtöntä, opiskelijaa, yrittäjää, duunaria, eläkeläistä, nuorta, miestä, naista. Ja kaikkialla, maantieteellisestä sijainnista huolimatta, nämä heterogeeniset joukkiot ovat pärskähdelleet räkätykseen yhdessä, nauraen porukalla samoille asioille. 

Eivätkä ne jutut ole aina kepeimmästä päästä. Triomme setteihin mahtuu miehen seksuaalisella epävarmuudella leikittelyä, homovihan pilkkaamista, uskonnollisen vallankäytön kritiikkiä - ja usein myös hiton rankkaa (ja tietysti hyväntahtoista) henkilökohtaista kuittailua eri ihmisryhmien edustajille. Silti ihmiset ovat kyenneet vapautumaan toistensa seurassa ja hekottamaan hankalille asioille yhdessä. 

Ja siksi kysynkin: miten ihmeessä tämä olisi mahdollista kahtiajakautuneessa Suomessa? Jos kerran metsä-Suomessa asuu vain kapeamielisiä punaniskoja, miten voi olla mahdollista, että maaseutukaupungin yleisö räjähtää nauramaan, kun pidän jumalan suunnittelutyötä homoseksin suhteen surkeana (ensin antaa siihen värkit ja sitten alkaa nillittää että ei saa, minä en tykkää)? Ja kääntäen: jos kerran pääkaupunkiseudun väestö koostuu lähinnä vain vehkeensä vuosia sitten hiekoittaneista ylimielisistä yltiömököttäjistä, miten siellä voidaan ylipäätään nauraa överifeminismin pilkkaamiselle? 

Minun mielestäni ei mitenkään. Vastakkainasettelu ei ole totta. 

Vaikka raflaavimmissa lehtijutuissa Suomen asenneilmapiiriä verrataan jo vuoden 1918 sisällissodan tunnelmiin, en oikein näe itseäni kiertämässä tuon ajan Suomea ja kertomassa samoja vitsejä sekä punakaartilaisille että suojeluskuntalaisille. Nykyisessä Suomessa koominen yhteisymmärrys on vallitsevaa todellisuutta: me olemme nykyisin kautta maan niin sivistynyt kansa, että vaikka emme olisi asiasta täysin samaa mieltä, me voimme kuitenkin nauraa sen järjettömyydelle porukassa. Tietenkin aina joku pahastuu tai suuttuu, mutta pääsääntöisesti mielensäpahoittajat ovat pieni vähemmistö. 

Ehkä koomikoiden kohdalla kyse on siitäkin, että meidän tulee tehdä älytön määrä duunia sen eteen, että vitsit toimivat mahdollisimman monenlaisille yleisöille. Vaikka kasku olisi kuinka kutkuttava vasemmistolaisen mielestä, tulee humoristin aina miettiä myös sitä, miten saisi kokoomusäänestäjän nauramaan samalle asialle. Kenties tämä on asia, jota myös Suomen kahtiajakautuneisuudesta huolestuneiden tulisi opetella: miten saan viestini sille tasolle, että kuka tahansa voi ottaa sen vastaan ja oppia siitä jotain? Omilleen saarnaaminen on houkuttavaa ja helppoa, mutta mitään muutosta sillä ei tehdä.

Sen sijaan, että heiluttelee perkeleenmaalauspensseliä, kannattaisi aina pyrkiä asettumaan kanssataaplaajan saappaisiin: miksi tämä ihminen ajattelee näin? Mitkä tarpeet aiheuttavat tuollaista käyttäytymistä? Mitä itse tekisin vastaavanlaisessa tilanteessa? Toisen pään sisään on vaikea päästä, mutta puoli voittoa on se että edes yrittää. Ja jos vastaus kysymyksiin on se että toinen on ihan tyhmä ja pihalla, niin seuraavaa vastausta voi sitten etsiskellä peilistä.

Oletko koskaan miettinyt, että jos toinen ei ota viestiäsi vastaan, vika saattaa olla myös viestissä ja sen esitystavassa eikä automaattisesti vastaanottajassa? 


Minä en suostu uskomaan kahtiajakautuneeseen Suomeen, koska sillä ei ole mitään tekemistä sen arkitodellisuuden kanssa, jossa päivittäin teen työtäni. Uskon vilpittömästi että meissä kaikissa on paljon enemmän yhteistä kuin erillistä, sillä samaa lajiahan tässä kaikki ollaan ja samalla planeetalla asustellaan. Minun mielestäni täällä on tilaa polkea niin turvetta kuin Jopoakin. Juoda piimää purkista ja kahdeksan euron erikoiskahvia kalliista lasista. Bailata Frederikin ja Lindsey Stirlingin tahtiin. Ja uskon myös siihen, että suomalaiset tunnistavat tämän ihmisen yhteisen ulottuvuuden ja toteuttavat sitä arjessaan jatkuvasti. 

Suomen kahtiajakautuneisuutta, olipa se sitten totta tai ei, ei pureta kauhistelemalla Suomen kahtiajakautuneisuutta. Se häviää sillä, että ihmiset kaikista ryhmistä tapaavat toisiaan, juhlivat, nauravat, puhuvat. Vallilasta voi lähteä himankalaiselle leirintäalueelle juhannukseksi ja Kempeleestä juna vie Kiasmaan. Eroavaisuutemme ovat loppujen lopuksi kuviteltuja, opittuja ja rakennettuja. Ja kun on ihmisten kanssa tekemisissä niin huomaa helposti, että ei niillä ole niin paljoa väliä. 

Kyllä se tästä. Kaikki on ihan hyvin. Ollaan porukassa kuitenkin ja porukassa pärjätään kyllä. 

Kunhan ette nyt ihan liiallisuuksiin vie. Jos meinaan kaikki konflikti maailmasta loppuu niin meikältä loppuu myös duuni. Että nyt varovasti sen halailun kanssa. 




lauantai 11. huhtikuuta 2015

Naurun tasapaino on the road: Viikko 2 (Seinäjoki-Hämeenlinna)



Viikko 2: Seinäjoki-Vaasa-Espoo-Hämeenlinna (4.3.-7.3.2015)


Tuntia ennen lähtöä taiteilin umpijäisen pihan poikki varastolle, oli sen verran pidempi reissu tulossa että ihan pelkällä repulla ei pärjää. Rinkka pitää olla. Ja siellä varastossahan se oli, kunhan ensin kaapi päältä tuhdin kerroksen hometta. Perkele. Sen se teettää talvi kun kosteusprosentti on korkealla ja lämpöä piisaa. Minun lempitavara, melkein. Ollut kaikissa reissuissa mukana vuoden 2005 interrailista lähtien. On kait siinä jotain vertauskuvallista kun rinkka homehtuu varastoon, ei ole muutamaan vuoteen ulkomailla käyty. 

Kotona vaihdoin kiireessä liikaa vaatetta liian pieneen reppuun ja kissan mullisko innostui edestakaisin vilahtelevasta kädestä siinä määrin, että päätti pamauttaa kynnelliset yläfemmat kämmenselkään oikein voimalla. Jos minulla ei olisi ollut niin kiire ja sydämessäni myötätunto kaikkea elävää kohtaan, olisin tehnyt viiksekkäästä paska-automaatista kesäkeiton ja rusetin. Hirmeässä kiirehiessä puskin itseni junaan, tein kaksi tuntia töitä ja viimein annoin luvan palkita itseni croissantilla ja munkilla. Istuin penkkiin, avasin täppäristä Crackedin ja rentouduin ensimmäistä kertaa koko päivänä. Ehkä tämä tästä, annoin ajatuksen lentää ja katselin ikkunasta ulos. Onpa iso kaupunki. Ollaan jonkun aikaa tässä jo seisottu. Onko se...onhan se, Seinäjoki, vitun vittu, äkkiä kamppeet kasaan ja ulos junasta. Keskiviikkoloskaista keskustaa halkoessani tuumasin että huono päivä voi iskeä vaikka niihin ei usko.


"No niin, voisiko vähän laittaa alaääntä lisää, nyt on vähän ohut soundi."
"Ei voi, täältä voi säätää vain volumea."
"Aa...okei."

Meillä oli nuorena sellainen sanonta, että jos oli oikein kunnolla päissään, niin silloin oltiin törnävässä. Ja Törnävä-sali kantoi nimeään kunnialla: päätös salin tekniikan säädöistä oli taatusti tehty tukevassa humalassa. Salin yhteydessä toimii ammattiopisto ja yksi Kullervo  Naama oli mahtikäskyllään mitätöinyt koko tilan useamman tonnin tekniikan. Oli mikseripöytää, linjaa jos jonkinlaista ja valoa katossa - ja mitään ei ollut kytkettynä, koska yksi opettaja oli todennut että hän ei sitten näitä vehkeitä opettele käyttämään. Päänsä sementoinut persejäärä pilaa elämänlaatua laajemmaltakin kuin lähipiiristään. Säädettiin voluumia hiessä, taiteltiin ledikannujen kulmaa lärviä valottamaan ja pistettiin sormet ristiin toivoen parasta. Mutta perkele, että tehtiin hyvä ilta olosuhteista huolimatta. Tuli painamisen fiilis kun mitään ei saanut ilmaiseksi. Ja kun sanon että ei mitään tarkoitan sitä: minun piti käydä vaihtamassa pätkivä mikrofoni toimivaan kesken keikan. 

Tasattiin burgerilla ja useammalla alkoholijuomalla, oli mukava nähdä tuttuja (Toni on teepaitojen John Holmes). C-päivän kunniaksi toin pöytään Camparit ilman lantrinkia. Aina en ole niin mukava seuramies kuin voisin olla. Ulkona sateli räntää, hotellihuoneessa katsottiin Don't Push the Riveriä kunnes akut loppuivat niin läppäristä kuin ukoista.


Aamu rytmittyi kauniisti. Puoli kympiltä ylös, maha täyteen, takaisin köllöön, yhdeltä ulos huoneesta. Anttilasta ostin hanskat ja Star Destroyerin. Peliosastolla tuoksui löytö, viidellä eurolla Trials HD, Limbo ja Splosion Man - kova. Ajettiin Pohjanmaata halki, kuinka monta autokauppaa voi pelloilla olla ilman että ekosysteemi romahtaa? Sen verran häjyjen maine pelotti että huoltoaseman pihalla oli epämukavaa pidellä käsilaukkua. 

Vaasassa en ole käynyt sitten lapsuusvuosien, serkku siellä aikanaan asui ja opetti että nyt ei saa puiden alle kuseksia kun ollaan kaupungissa. Vaasa näyttää isommalta kuin se on, vähän miniatyyri-Helsingiltä, vanha rakennuskanta sen tekee. Kaupungintalon eteen parkkiin ja ihmetys päähän: eilen oltiin niin firmakeikkamaisissa tunnelmissa kuin mahdollista, nyt eteen aukeni 1883 rakennettu eeppinen talo kattokruunuineen, reliefeineen ja (harvinaisen isokullisine) patsaineen. Meitillä paikka veti jäähän: että tämmönen klassinen ympäristö ja meikän kullivitsit? Eiss. Ja niinhän se sitten meni, vähän ontuen iteltä koko keikka. Improissa oli paljon huteja ja energiatasoltani en oikein ollut yleisön kanssa samassa tilassa. Ei nyt huono, muttei kauhean hyväkään. Vähän hankalaa iltaa helpotti innokas stand up-tet-harjoittelija Miia, joka nouti nousukkaalle Red Bullia kun pyysi.


Lähdettiin ajamaan yötä halki kohti Helsinkiä. Pitkä, pitkä matka ja kaikki Hesburgerit kiven alla. Kun pikaruokaa ei halua, sitä on joka tuolinväli täynnä, kun sitä etsii, niin ei millään. Lopulta keidas saavuttui ja mieli kirkastui. Päihde-Mikael sattui olemaan samalla huoltoasemalla, jäppinen oli ostanut ison kerrosaterian, sipulirenkaat, kolme erilaista majoneesia ja munkkipossun. Mikael P. tekee täysillä kun tekee. Jossain vaiheessa tultiin Helsinkiin ja tipahdin Jussin sohvalle. 

Seuraavana päivänä Espoo. Espoosta en tiedä mitään. Minusta se näyttää siltä, että joku on katsonut Pasilaa ja päättänyt, että tästähän saisi hyvän kaupungin. Jännittää aina sanoa paikkakunnasta jokin mielipide joka ei ole automaattisesti kehuva. Pelottaa, että ihmiset samastuvat kaupunkiinsa ja kokevat henkilökohtaisena loukkauksena. Vaikka minusta Espoo ei sano espoolaisista mitään. Tällaista se on kun elää maassa jossa torstaina ihmetellään miten voi islamistitaistelija suuttua kuvainraastosta ja maanantaina kirotaan Aku Hirviniemeä kun on pissaavinaan Suomen lipun päälle. 

Parkkipaikalla satoi vettä, keikkaa edeltävät eväsostokset tekee Ärrällä vain varakas tai tyhmä. Ilta oli hyvä, kaikin puolin onnistunut, mutta itsellä alkoi hiipiä takkiin omituinen olo: mikäs tästä tekemisestä puuttuu? Tai mitä voisi olla lisää? Hyviähän nämä on olleet kaikki, mutta kun haluaisin niiden olevan helevetin hyviä, kaikkien. Eikä ratkaisua tietenkään löytynyt, niin kuin tavallista on. Käytiin Tomin ja Jussin kanssa syömässä Helsingin Kannaksessa, erittäin viihtyisä ja (hyvässä mielessä) perussuomalainen ravintola. Palvelussa paskanjauhaminen on jätetty pois ja korvattu nopeudella: kaljatuoppi kolahtaa pöytään vauhdilla eikä turhan hiimailun lopputulemana. Silakkapihvit olivatten ehkä parhaita mitä olen kuunaan syönyt. Suosittelen ja suosin.




Rundiviikon päätti Hämeenlinnan Vanaja-sali, joka on kenties hienoimpia saleja missä olen kuunaan pönöttänyt. Tila on tiivis, erittäin klubimainen ja kuitenkin perkuleen iso. Ja kahviosta saa croissantin, pullan ja kahvin kuudella eurolla. En uskonut, että se olisi enää nykyisessä Suomessa mahdollista. Tehtiin kaikki kyllä hiton hyvät keikat. Omalla keikalla oli huteja ja vähän se pitkäksi meni, mutta toisaalta monissa jutuissa oli täysin poikkeuksellisella tavalla eloa. Jussi jäi keikan jälkeen Hämeenlinnaan hengaamaan ja lähdimme Tomin kanssa tykittämään motaria pääkaupunkiin. Kova porina kävi: edelleen oli sellainen olo, että tekemisestä on löytämättä jokin viimeinen niitti. Tomi sanoi, että meikäläinen oli kiroillut todella paljon. En ollut itse kiinnittänyt asiaan huomiota ja ihmettelin, että mistä moinen oikein johtui: yleensä noidun ankarammin vain silloin, kun minua jännittää rujosti eikä nyt ollut siitä kyse. Vastaus oli onneksi vain muutaman hetken päässä. 

Kuutta tuntia myöhemmin hoipertelin ilman unta kohti lentokenttäbussia. Helsinki-Vantaalla loin katseeni ylös taululle ja huomasin lentoni olevan peruutettu. Siinä vaiheessa olin niin totaalisen poikki, että teki mieli vain heittää lattialle huutamaan ja itkemään jalkojen polkiessa näkymätöntä pyörää. Vaan ei auttanut, nopsaan junalla vain Tikkurilaan ja sieltä pohjoisen junaan. Paitsi että VR:n automaatit eivät toimineet ja minun piti helvetillisellä kiireellä lähteä etsimään Ottomaattia Tikkurilan sateisesta keskustasta kello seitsemän aamulla. 

Varisten lehahtaessa ilmaan grilliruoan jämiltä päähäni iskeytyi ajatus: näin tätä ei jaksa. Ja sen takia keikoista on puuttunut vähän jotain. Energiaa. Sen verran kovaa on kulkeminen, että jokailtainen kaljantinttuuni yhdistettynä rasvaiseen ruokaan ja isoihin kilometrilukuihin pistää väistämättä desantin väsyneeksi. Ja sitten kun voimaa ei rungossa ole, sitä yrittää tuoda settiin noitumalla ja puskemalla. Toimiihan se niinkin, mutta hittoako sitä puukolla sahaa jos olisi moottorisaha vieressä. 

Eli helppo hommahan tämä, ei mitään. Nyt vain smoothieta nassuun, tuopposten määrää vähemmälle ja aamuisin lenkille, niin kyllä se tästä. Homma on hallussa. Helposti toteutettavissa. Ei mitään muuta kuin let's go, täältä tullaan terveellinen elämä! 

Luulen, että läheinen varis luki ajatukseni ja rääkähti paskaiseen nauruun niiden takia.