sunnuntai 31. toukokuuta 2015

NT on the road: Viikot 5 (Raahe-Kemi) ja 6 (Kuopio-Lappeenranta)

Viikko 5: Iisalmi, Raahe, Kajaani, Kemi (25.3.-29.3.)

Viimeinen rypistys ennen lomaviikkoa. Alkoi olla akku vähän tyhjä. Oltiin paukutettu melkein kuukausi neljää kiertuekeikkaa per viikko. Se väsyttää yllättävällä tavalla, koska kiertueella ei juuri lepohetkiä ole. Aina joko ajetaan, syödään, pystytetään, odotetaan keikkaa, esiinnytään tai puretaan. Ei sinne lorvimishetkiä sekaan mene. Kevennyksen toi pohjoinen operatiivinen alue - tällä kertaa minä sain nauttia siitä harvinaisesta herkusta, että tehdään kotoa käsin. 

Ensimmäinen keikka Iisalmessa. Itse paikasta tiedän vain sen verran mitä olen siellä esiintynyt: Runnin kylpylässä käy mukavaa ja vanhempaa väkeä, Janoisessa puumassa DJ:llä on vain ysäribiisejä ja Puuman naapurissa on paikka, josta saa hyvää kebapia mutta ei mitään muita kuin Olvin limsoja. Aurinko maalasi valkean kirkon mäkeen, matalaan tiilirakennukseen kävi jalka. Keikka kävi hyvin, itse poikkeuksellisesti MC:nä, kivaa piisasi. Savolaiset ovat mukavaa porukkaa. Autolle palatessa kirkon yllä sädehti Jupiter, kotimatkalla metsänrajassa kellui valtavalta näyttävä Venus. Tien yllä välähti kirkas, vihertävä tulipallo. Kosmoksen supershow jatkui vielä yhden viikon. 

Torstaina Vesterisen Teemu tuli käymään Oulussa ja jäi yöksi. Lähti Raaheen keikalle völjyyn. Raahe-sali on minulle ja Teemulle tuttu paikka: käytiin siellä yhtenä keväänä esiintymässä vähän erilaisella kiertueella (siis sellaisella, jonka kaksi serkkupoikaa olivat laittaneet kasaan isojen rahojen toivossa mutta jättäneet markkinoinnin minimiin - siitä rundintyngästä pitää joskus kirjoittaa ihan oma postauksensa. Neljästä keikasta yksi jouduttiin perumaan, kun kolme ekaa tekivät jo sen verran rumaa tappiota eikä mikään ihme, kun Kokkolan Snellman-salissa 500 ihmisen paikoille tuli n. 30 ihmistä.). Takahuoneessa on miellyttävän leveä sohva ja salissa hyvä tekniikan porukka. Tempaistiin ja Teemu sanoi että hyvältä näyttää. 

Perjantaina oli harvinainen vapaapäivä ja käytin sen tietysti kaikenlaiseen palauttavaan toimintaan: joogaan, voimapirtelöihin ja syvähengitystekniikoiden harjoittamiseen. Ei kun meninkin Ylivieskaan pikkusiskon synttäreille ja kaadoin kaksin käsin viinaa naamaan tanssilattialta käsin, jyräten pari tuntia biitin tahtiin niin että pipo hikosi litimäräksi. Yleensähän minä en tanssi, mutta niin se iso stressi kaivaa ihmisestä esiin isoja stressinpurkumetodeja. 

Ja krapulan. Kun lähdettiin ajamaan lauantaina Kajaaniin, minulla oli huono olo. Keli oli surkea: Paltamon jälkeen tuli siinä määrin lunta, että itte en tärinältäni tohtinut ajaa kuin kuuttakymppiä. Onneksi Leea oli lähtenyt mukaan ja hoiti kuskinhommat tarkkuudella ja taiten. Takahuoneessa oli roomalainen sohva ja jotensakin hermostunut meininki. Hyväksi keikaksi se kuitenkin kaikilla manifestoitui, ite olin omaan tekemiseen todella tyytyväinen. Se oli tarkkaa ja skarppia. Ja ihmettelin, että mitenkäs yleisö ei tähän lähtenyt mukaan. Nauhalta se jälkikäteen sitten selvisi, helevetin energiatonta esitelmää minä olin siellä pitämässä. Tässä kohtaa tuli ekaa kertaa kiinnitetyksi huomiota esityksen intensiteettiin ja dramatiikkaan. Se kun ei ihan hirveästi auta että tekee skarpisti hyvät jutut: pitää ladata tunnetta, energiaa, jännitettä, osata kaasuttaa ja hiljentää oikeissa kohtaa. Tätä sitten kotimatka puitiin ja muitakin kiertueen pulmakohtia. Kuvaavaa koko kiertueen keikanjälkeismeinigeille oli Leean havainto: 
"Minä aattelin että te täällä rokkitähtinä riekutte mutta tämmöstä helevetin länkyttämistähän tämä on."

Sunnuntaina keikka. Kemissä. Kuulostaa paperilla helvetin oudolta, mutta Jussilla oli hiljaista tietoa: ovatten kuulemma aiemmin olleet helvetin hyviä vetoja. Täräytettin kuitenkin ennen keikkaa Ruotsin puolelle hakemaan kunnon lastit päykeniä. Nuuskakuningas on länsimainen överiparatiisi: sieltä lähtee köllit huuleen, karkit taskuun ja limsalavat takakonttiin kohtuuhintaan. Vai käytiinkö me Nuuskakairan tukussa. En muista eikä se ole tärkeää. Se on tärkeää että pidetään yllä niin tyhmää systeemiä että Suomessa ei voi nuuskaa myydä vaan pitää rajan taakse kantaa verorahaa. Ja että tupakkaa saa myydä muttei nötteä. Se on sama kuin asekaupassa olisi pelkkiä sinkoja eikä yhtään pistoolia. Hyvä taktiikka nuuskan ostoon on muuten se, että pyytää tilausten päätteeksi myyjää nappaamaan kymmenen purkin keräilyerän omien suositustensa mukaan - tulee kokeilleeksi uutta. 

Vähänhän meillä meinasi kiireeksi heittää, kun rajan takaa tsöörailtiin. Hoidettiin helevetin kyytiä ostokset Cittarissa (banaani-pähkinä-karjalanpiirakka-kombolla taittuu takahuone kuin takahuone) ja vieläkin nopeammin pystytys Kemin kaupunginteatterissa. Hommaan toi korvaamattoman avun erittäin osaava tekniikka, joka tiesi koko ajan mitä tehdään. On muuten älyttömän makea tila tuo Kemin kaupunginteatteri: takahuoneista henkii historia ja tunnelma ja esiintymistila on lähes täydellinen standupille, kun lava on kohtalaisen matala ja yleisöosa helvetin tiivis lähellä olevine seinärakenteineen. Tuuttasin sitten kaiken ulos mitä oli jäljellä, tein täydellisen antiteesin edellisen illan energiattomalle löysäilylle. Vaikka esikuvan latauksesta jäädään vielä kauas, sellainen olo jäi että ihan jackena siellä nyt paukuteltiin. Keikan jälkeen Tommin äiti toi pullon ja enkelin, Tiina pääsiäisviuhkan. Vai mikä se on. Se paju johon liimataan höyheniä. Kai sille on joku sana. Auttakaa. Ninaa oli hyvä nähdä pitkästä aikaa. Nina teki meän Oulun porukassa kovaa komiikkaa Remakan alkuvuosina ja uskon että nainen tempaisee vielä jotain uskomatonta kasaan, kunhan sille päälle sattuu.

Yhtäkkiä oli aula tyhjä, laitettiin asiat nippuun ja käveltiin liukkaalle parkkipaikalle halaamaan mieshalaukset. Kiertueen eka osio oli takana, jäbät väsyneitä mutta onnellisia. Hienoon keikkaan päätettiin. Jussi hyppäsi Jussin kyytiin ja suuntasi pohjoiseen Kelekkakiertueelle, me ajettiin Tomin kanssa komiikka-analyyttinen matka takaisin Ouluun. Sumun seasta häämöttivät tuulivoimaloiden aavemaiset silmät. 

Viikko 6: Kuopio-Varkaus-Lappeenranta (9.4.-11.4.)

Savoa ja Itä-Suomea viikko. Loma oli hyvä. Lähdettiin mökkihommiin Kalajoelle pidemmäksi viikonlopuksi. NES-pelejä 60-tuumaisesta töllöstä, hyvää ruokaa, kaukoputken kanssa häärimistä. Sen verran ehti irrottautua kiertuemeiningistä, että tuntui suorastaan oudolta pystytellä systeemejä Kuopion kaupunginteatterin lavalle: vieläkö tämä homma oikeasti jatkuu? 

En ollut Kuopion keikkaani tyytyväinen, jokin siinä klikkasi. En tiedä paiskoinko taas liian kovaa, Ylivieskan tyyliin. Ehkä takaraivossa kummitteli Tasapainon savolaiskeikan haamu, se kun meni helevetin hyvin niin taas olisi pitänyt olla ihan timanttia koko ajan. Ei huono veto, ei sellaisia tälle rundille onneksi tullut, mutta paljon huonompi kuin olisin halunnut. Yksi haasteellisimmista jutuista koko kiertueessa oli se, että aina piti tehdä show, toteuttaa sama juttu mahdollisimman hyvin illasta toiseen. Ihmiset olivat nähneet ohjelman, maksaneet hyvän hinnan lipusta ja ansaitsivat rahoilleen tinkimätöntä vastinetta. Siitä touhusta puuttuu ehkä vähän rokkenrollia, enemmän ollaan Jari Sillanpään joululaulukonserttikiertueella. Eikä siinä mitään, hommat tehdään sataprosenttisen ammattimaisesti ja onhan se hele-vetin siistiä vetää isoille yleisöille ilta toisensa perään, mutta pienten klubien arvaamattomuutta ja mitä tahansa voi käydä -meininkiä kaipaili aina välillä. Juhaa oli mukava nähdä ja Jannea, käytiin moikkaamassa Maljassa (Janne on muuten tehnyt ainakin yhden ihan perkuleen kovan komiikkakeikan ja sen voi kattoa täältä). Sen verran oli kuitenkin väsynyt olo, että perinteiset Kuopion hanat ja kirkkopuiston halkiminen kello neljän aikaan aamuyöllä jäivät tekemättä. 

Seuraavana päivänä ajettiin Varkauteen. Täällä kävin viimeksi joulukuussa tekemässä kenties koko viime vuoden huonoimman keikan. Oltiin erittäin ysärityylisessä ravintolassa jossa lavan etuosaan oli pultattu kiinni keinotulitakka ja esiintyjän molemmin puolin kohosivat enkelipatsaat. Sieltä alttarin takaa tein parhaani eikä se ollut kummoista. Nyt keikka oli merkittävästi parempi ja päälle tempaistiin helevetin hyvät pihvit Oskarissa. Paitti että maksan kohdalla medium miinus on ehkä jo liikaa, menee sellaiseksi pulpiksi suussa. Niin, tähän se on nykyään, komiikka, ei mitään huumehouruista seksirälläämistä vaan pihvien vertailua. Keskiluokkaistunutta touhua. Yöksi Mikkeliin mutta edelliskerrasta viisastuneena piettiin pullot kiinni ja mentiin ajoissa nukkumaan. Keskiluokkaistunutta, kuten sanoin.

Seuraavana päivänä täräytettiin Lappeenrantaan, Sanna oli siellä jo valmiiksi. Ennen keikkaa ilmassa oli helvetin kovaa latautuneisuutta, haluttiin näyttää ja täräyttää kiertueviikon lopuksi. Asiaan vaikutti myös oudolla alitajuisella tasolla se, että Naurun tasapainon tuomari Liisa Kukkola oli yleisössä ja kritiikki oli ensi viikon lehteen tulossa. Haluttiin onnistua isosti. Vaan eipä annettu itelle taaskaan saumaa, koska vaihteeksi oli vauva yleisössä. Ja eturivissä. Eikä siitä tälläkään kerralla mitään tullut. Aina kun penska päästi äänen, niin rytmi meni särki. Ja kun pyysin vanhempia lopulta poistumaan, niin poistuivathan he - tilan takaosaan, mistä vauvan ääni kantoi edelleen helvetin hyvin saliin. Harmitti perkeleesti, koska tulossa oli yksi rundin parhaista keikoista ja ihan pannukakuksi meni. Tomi ja Jussi hoitivat onneksi homman himaan hienosti. Yksi kiertueen parhaista puolista oli ylivoimaisesti se, että näin kovalla porukalla ja isolla intohimolla kovaan duunin tekemiseen yksikään illoista ei ollut mahalasku - jos joku oli vähän tavallista heikommassa vireessä, toisiin pystyi luottamaan, ikinä ei tarvinnut hirvitellä sitä että toinen menee lavalle. Ja se on hyvä homma, koska pystyy keskittymään omaan tekemiseen eikä muutama virhe kaada koko paattia. 

Tästä järkeilystä huolimatta lähdin kulli otsassa kotimatkalle. Sitä se on tämä homma, aina välillä. 

tiistai 26. toukokuuta 2015

Suomen valtion olemassaolo pitää kyseenalaistaa

Toissailtana sain luetuksi loppuun Esko Valtaojan kirjan Kosmoksen siruja. Teos loppuu huikaisevaan visioon ihmisen tulevaisuudesta: ensin asutetaan Kuu ja Mars, sitten aletaan louhia asteroideja ja lopulta asutetaan alfa Kentaurin, meitä lähimmän tähden, kiertoradalle asettuneita eksoplaneettoja. Tuhannessa vuodessa ihmiskunta on paitsi varmistanut jalansijan aurinkokunnassamme, myös ottanut ensimmäiset askeleensa galaktisena lajina. 

Valtaojan visio on paitsi kaunis ja ylevä, myös ihmislajin selviämiselle oleellinen: koko lajin asuminen yhdellä planeetalla on kaikkien munien laittamista samaan koriin. Yksi taivaalta viuhuva avaruuskivi ja seuraavan 65 miljoonan vuoden päästä sudenkorentopaleontologit kaivavat maasta kivettyneitä Homo Sapiensin jäänteitä. Ja Einsteinia vapaasti lainatakseni, kaikkein utopistisinta tässä hämmästyttävässä tulevaisuudenkuvassa on se, että se on saavutettavissa. Ihmiset pystyvät siihen. 

Näistä taivaallisista sfääreistä oli tylsää palata maan pinnalle ja huomata, että meillä on vielä paljon, paljon matkaa jäljellä. Ja monta typerää, vanhanaikaista ajatusta selätettävänä. Kuten se, että nationalismi ja Suomen valtio ovat asioita, joita ei saa kyseenalaistaa ja joita jokaisen tulisi olla valmis puolustamaan hengellään. Näin toteaa Helsingin sanomien kolumnisti Annamari Sipilä uudessa kirjoituksessaan enkä voi kuin pudistella päätäni tällaisen nurkkakuntaisuuden äärellä. 

Minulle Suomen valtio ei ole pätkääkään pyhä. Se on pelkkä järjestelmä, kokoelma sääntöjä, jotka Suomen kulttuurialueella asuvat ihmiset ovat sopineet keskenään noudattavansa. Ei mitään muuta. Minä en näe pyhyyttä laeissa, en niitä säätävässä eduskunnassa enkä lakien toteuttamista valvovassa koneistossa. Ne ovat pelkkiä hammasrattaita ja niiden arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen kautta, miten hyvin ne toimivat. Eikä suomalainen järjestelmä ole mitenkään ainutlaatuisen upea. Verrattuna moneen muuhun paikkaan se on ihmisoikeuksiltaan ja menestymismahdollisuuksiltaan toki edistyksellinen ja toimiva, mutta maapallon kestokyvyn rasittamisen ja luonnonvarojen tuhlaamisen kannalta taas yksi pahimmista. 

Ei mitenkään ihmeellinen järjestelmä. Ja silti Sipilä tekstissään väittää, ettei sen puolustaminen voi olla liikaa pyydetty. 

On se. Minä en näe yhtään mitään mieltä siinä, että minun tulisi antaa henkeni tämän järjestelmän suojelemiseksi, koska järjestelmä ei missään nimessä ole niin ihmeellisen hyvä. Jos tähän maahan saapuisi valloittaja joka pystyisi ylläpitämään yhtä hyvän järjestelmän tai ehkä jopa tarjoaisi paremman, toivottaisin heidät lämpimästi tervetulleeksi. Minulle on paljon tärkeämpää olla elossa, voida hyvin ja nähdä läheisteni voivan hyvin kuin olla Suomen valtion kansalainen. 

Suomalainen kulttuuri on eri asia: siihen minäkin samastun voimakkaasti ja pakkohan minun on, sillä ilman suomalaista kulttuuria minulla ei olisi tätä työtä. Suomen kieli, suomalaisen kulttuurin erityispiirteet ja meidän omalaatuiset tapamme katsoa maailmaa ovat tärkeitä lähteitä, joista huumoria ammennan. Mutta ei minusta suomalaisen kulttuurin säilyttämiseen tarvita suomalaista valtiota. Jo tällä hetkellä maamme rajojen sisäpuolella elää tuhansia erilaisia pieniä kulttuureita, jotka eivät vaadi toimiakseen valtion olemassaoloa. Meillä ei ole hipsterivaltiota, ei Nightwish-valtiota, ei koomikkovaltiota eikä demarivaltiota. Jokainen meistä kuuluu nykyisellään kymmeniin heimoihin ja hyvin nämä eri heimot mahtuvat elämään samalla maaperällä (kunhan välttävät kohtaamista aamuyön grillijonoissa).

Ja kun kerran tilanne on tämä - ihmisten identiteetti rakentuu nykyisellään enemmän fragmentoituneiden pienempien viiteryhmien kuin nationalismin varaan - niin eikö olisi mahdollista, että vanhanaikaisesta valtioajattelusta voitaisiin pikkuhiljaa luopua? Suomen valtio on puhdas abstraktio ja sen valtion rajat veteen piirrettyjä viivoja, asioita joita ei ole olemassa. Niiden kuvitteellisten viivojen takiako minun pitäisi pistää kypärä päähän ja lähteä rautasateeseen vartomaan kuolemaa? Täysin järjetöntä. Sodassa kuolemisessa ei ole yhtään mitään tavoittelemisen arvoista, se on murhaamista ja murhatuksi tulemista abstraktioiden takia. Sankarivainajan palkka on unohdus - vai oletteko huomanneet, että Suomen sodan (1808-1809) veteraanien uhria muistettaisiin ja vaalittaisiin?

Heimoajattelu, jumalakuninkuus, feodalismi. Ihmiskunta on ennenkin käynyt läpi vaiheita, joissa on kokeiltu parasta mahdollista hallintomallia ja monet aikanaan loistavina pidetyistä ideoista on hylätty toimimattomina ja huonoina. Ja nyt on mielestäni korkea aika luoda kriittinen silmäys nationalismiin, pohtia onko se ihmiskunnalle todella paras ja toimivin järjestelmä - tehdä täysin päinvastaista kuin mitä uskossaan lähes sokealta vaikuttava Sipilä ehdottaa. Valtioajattelun tulee olla ehdottomasti kyseenalaistamisen kohteena, valtioajattelua tulee kaikin keinoin koetella. Missään nimessä emme saa nostaa mitään abstraktia järjestelmää kritiikin yläpuolelle, sillä se on hirmutekojen ensimmäinen askel. Sipilä sanoo itsekin tekstissään, että on hyvä että uskontoja ja poliittisia puolueita saa pilkata, mutta valtioon tätä ajattelua ei saisi ulottaa. Vaarallista ja pelottavaa puhetta. 

Koko ihmislajin munat ovat vielä yhdessä korissa. Korostamalla valtioajattelua rakennamme kuvitteellista suojamuuria, jonka riittää pirstomaan yksi ainoa asteroidi - (joiden havainnoimiseen meillä ei muuten vieläkään ole ostettu kunnon järjestelmää, mutta toistemme tappamiseen suunniteltuihin värmeisiin kyllä voi polttaa paalua).  Meidän tulevaisuutemme ei ole siinä, että Suomi elää ja kukoistaa mahdollisimman kauniina vaan siinä, että kykenemme irtautumaan kotiplaneetaltamme ja levittäytymään tähtiin, sillä mitenkään muuten emme voi selviytyä kosmoksessa. Ja nurkkakuntainen omaan napaan tuijottaminen ja "meidän asiat ennen muita" -ajattelu hidastaa tähän päämäärään pääsemistä. 

En tiedä teistä, mutta minä ainakin olisin tulevaisuudessa mielummin Maan ja Marsin kaksoiskansalainen kuin suomalainen. 

torstai 21. toukokuuta 2015

Naurun tasapaino on the road: Viikot 3 (Porvoo-Mikkeli) ja 4 (Kokkola-Järvenpää)



Viikko 3: 10.3-14.3. (Porvoo, Hyvinkää, Pieksämäki, Mikkeli)


Auto suhahti yli joen, onko se sitten Porvoonjoki. Sen reunalla nojasi toisiinsa kasa vanhaa puuta, lankkujen välissä ikkunoita ja ikkunoiden takana liiketiloja joista hipsteri haaveilee. Silmäyksen perusteella Porvoo näytti siltä, että siihen pitäisi tutustua muutenkin kuin pikapiston myötä, ilmassa leijui historian haju ja tarinoiden tomu.

Keikka oli hyvä. Muistaakseni. Täytyy rehellisyyttäni sanoa, että kun keikan tekemisestä on kulunut aikaa kuukausi, on hyvin vaikea muistaa tarkkoja yksityiskohtia. Pitäisi päivittää kiertuepäiväkirjaa useammin mutta ei ehdi kun on kiertue. Se on kaunis pardoksi siinä missä se että ihminen käyttää tieteen aikaansaannoksia (tietsikka, Facebook) vähätelläkseen tiedettä ja edistääkseen milloin mitäkin höpöhöpöä. Mutta mukavaa Porvoossa oli, ei käy kiisto.


Keikan jälkeen käytiin viereisessä ravintolassa syömässä. Meikä vaihteeksi murehti kun ei lähtenyt ihan satatäböllä, Jussi muistutti että liian syväanalyysiin ei kannata joka keikan jälkeen mennä. On hyviä keikkoja ja sitten on keikkoja, et nyt ala perseporaamaan jokaista vetoa ja sairastamaan niitä jälkikäteen, sitä ei jaksa kukaan. Jussi on työkalu jolla vedetään käyrät naulat suoriksi. Join olutta niin pitkästä lasista että se ehti väljähtyä matkalla pohjalta huulille.


Kävin aamulla Yle Puheen haastattelussa. Oli kerrankin perehtynyt ja innostunut toimittaja. Jäbä oli piirrellyt penskana Jurassic Parkin karttoja. Lienee turhaa sanoa, että tulimme hiton hyvin juttuun viimeistään siinä vaiheessa kun paljastin käsivarteni Tyrannosaurus-tatuoinnin. Näin myös Mastomäen Markkua, Pylkkäsen Kaisaa, vanhaa koulukaveriani Riikkaa ja Kivelän Nikoa. Riikka teki vaalitenttejä (aikamoista hahmokauppaa käytiin lounastuspöytäni vieressä), Markku ja Kaisa Tasapainon kolmoskautta ja Nikolta tulee telkkariohjelma jossain vaiheessa. Minä en ole epätarkka, nämä speksit Niko antoi. Että kattokaa sitten kun se tulee. Tiiätte sen siitä että Niko on siinä. 

Seuraavana päivänä Hyvinkää, ulkonäöllisesti ei ehkä niin pittoreski kuin Porvoo. Jotain kieron kaunista on kuitenkin siinäkin, että konserttisalin alakerrassa on Tokmanni. Mietin että mitähän seuraavaksi, taidemuseo jonka alakerrassa on Hesburger? Sitten katsoin torin yli ja totesin maailman olevan aina omituinen paikka. Keikkavalmisteluina rakensin Snowspeederin ja katselin kalliolla kiipeileviä ihmisiä jotka katsoivat meitä. Keikka oli hyvä. Vaikka itse tämän sanonkin, kaikki keikat kiertueella ovat olleet hyviä. Ja tottahan ne ovat, kun niin kovasti ollaan duunia tehty joka äijjä ja hiottu hommaa kohdalleen pieniä yksityiskohtia myöden: headsetit, millilleen asetetut rollupit ja persperusteellinen soundcheck ennen jokaista vetoa maksavat takaisin kun esirippu nousee. Yöksi Helsinkiin.



Aamulla kohti Savonmaata. Pieksämäen asemalla ehkä blues mutta konserttitalolla naurujatsit (mutta ei jatsitupakkaa, takahuonetarjoilu kärsii kieltolaista). Oli jotensakin mukavan lähellä jengi ja kiva tehdä, leppoisan lopsakka tunnelma. Jussi kävi hoitamassa alkoasiat perusteellisesti ja keikan jälkeen lähdettiin kohti Mikkeliä niin vanhan liiton meiningillä kuin voi: Tomi kuskiksi, takapenkiltä tarjotut konjamiinimaljat miettimättä tauluun ja mankasta Petri Nygård isolle. Kusipaikalla tähtitaivaan alla meinasi melkein herkistyä, miten hienoa on istua auton kyydissä ystävien kanssa ja humaltua. Kova tinttaus jatkui perillä ja päätettiin lähteä tsekkaamaan hotellin yökerhon tarjonta, koska eihän niissä ikinä kovin kova meininki ole, varmaan väsähtäisi ja haluaisi huoneeseen köllöön. Niin totta kai haalaribileet. Join itseni niin tanakkaan jurriin etten kello kahden jälkeen puhunut juuri kenellekään mitään, tuijotin koilliseen ja päihdytin itseäni. Herätessäni kello kaksitoista seuraavana aamuna pelkän päiväpeiton alta ja tuntiessani että kasvolihasteni takana asuu luotimuurahaisten armeija, mietin että kuinkahan monta kertaa sitä saa tämän luokan kerrata. 



Joskus darra pistää lavalle hirveän kauhun, epätarkkuuden ja laiskuuden, joskus taas kehiin astuu pelottomuus, huolettomuus ja turhan säätämisen loppu. Tällä kertaa kohdalle osui onneksi jälkimmäinen, MC:nä pärjäsin hyvin ja uskalsin nakella tanakoita improja, joista suurin osa jopa lopsahti maaliin. Hyvä ilta, jälleen kerran, kamppeet kasaan ja kokka kohti Helsinki-Vantaata, Jussi ja Tomi tiputtivat minut sinne tärisemään puolen yön tiimoihin. 

Kello kuusi ilman silmääkään unta tuijotin sarastavaa aamua lentokentän yllä ja mietin, että noh, josko sitä sitten ensi viikolla skarppaisi.


Viikko 4: 18.3.-21.3.2015 (Kokkola, Ylivieska, Jyväskylä, Järvenpää)

Junaan Oulusta, Ylivieskan kohdalla nostalginen tuijotus ikkunasta, Kokkolassa pois. Kävely siten että Hesburger ohitetaan vasemmalta puolelta, kävelykatu ylitetään lavan kohdalta ja sitten Seurahuone näkyykin jo: tämän työmatkan minä tein opiskeluvuosinani kymmeniä kertoja. Tein karaokekeikkaa Sociksessa, sain paljon hyviä ystäviä, vihasin aina välillä ihmisen tarvetta humaltua ja ottaa siitä oikeutus ettei tarvitse olla kenellekään mukava. Opin mikkitekniikkaa, sain rohkeutta laulaa julkisesti ja opin että niin kauan kuin humalainen omasta mielestään säilyttää arvokkuutensa ja kunniansa, tälle voi sanoa oikeastaan mitä tahansa. 

Hain apteekista rohtoa, flunssa vaivasi jälleen kerran. Tomi ja Jussi ja Sanna ottivat minut Anttilanaukiolta kyytiin, BB-voittajan työllistänyttä pornokauppaa ei enää ole. Se oli ylivieskalaiselle maamerkki, Soho Sex oli ainoa oikea erotiikkaliike satojen kilometrien kantamalla ja ensimmäinen jossa olen koskaan käynyt. 

Snellmann-sali oli tuttu: takahuoneessa tiiltä ja iskelmätähtien naamoja, itse tilassa myös tiiltä ja siksi aika kova akustiikka. Lippukartasta näkyi että eturivi täyttyy ja sitten on yksi pariskunta ottanut takariviin paikan ja muuhun yleisöön 50 metrin hajuraon. Säädettiin tekniikka ja mentiin takahuoneeseen, ihmeteltiin kun homma edelleen jatkuu. Ikkunan takana näkyi yhtäkkiä sisääntuijottavia hahmoja: Janne, Frank ja Arttuhan ne siellä, vanhat työkaverit. Keikalle tuli muutenkin paljon tuttuja duuniajoilta ja siitä itelle hyvä mieli. Tapasin myös ensimmäisen todistettavasti olemassa olevan ihmisen, joka lihallisena versiona kertoi minulle kuuntelevansa minun ja Peterin Mamu ja Juntti -podcastia. Kiertueviikko alkoi helvetin hyvissä fiiliksissä. 



Kun sali oli tyhjä, ajettiin Seurikselle ja sen alakerran pubiin, Corneriin, koska kuulimme huhua että siellä olisi tarjolla harvinaisuutta, kokkolalaista stand uppia. Tieto piti paikkansa, paikallisen Hannu Rantalan esitystä edelsi Ginger Joe ja vakavuuden ja hartauden kauniilla tavalla yhdistänyt jousiporukka. Rantala teki hyvin, Remakasta kaveri oli entuudestaan tuttu mutta nyt paljon parempi. Noin selkeitä setuppeja näkee harvoin ammattikoomikoillakaan ja kaverilla on alle kymmenen keikkaa takana. Hyvä tulee kun malttaa tehdä. Kyllä se meistä palikoista jotain kertoo, kun oman keikan jälkeenkin levähdetään katsomalla toisen keikkaa. 

Yöksi täräytettiin hotellikuplasta ulos, meikäläisen suvun mökille Kalajoelle. Hiljainen tumma metsä jota vasten virtsakaari piirtyy, väistyvän hangen mushe, kuorettoman puun tuoksu, täällä minä rauhoitun aina ilman eri käskyä. 
Aamuksi ajettiin Ylivieskaan - ja kuten perinteistä kohdallani on, alkoi jännittää heti aamusta. En minä osaa rennosti kotikaupungissa esiintyä. En vain osaa, kokeiltu on. Tulee mieleen että mitä ne ajattelee kun kuitenkin tuntevat, että pitäisikö heille edes näitä kertoa. Ja onhan siinä erilainen vääntö tekemisessä kun yleisössä on mummoa, serkkua, vanhempaa ja sisarusta, vanhoja kavereita ja kaikkea. Ja sitten lähtee insestipippelivanhusvihaparaati käyntiin. Jätkät vetivät aivan helvetin hyvin, minä jännitystäni ylisuoritin tarpeettomasti. Painoin liian kovaa ja se näkyi kyllä. Ei se huono ollut, mutta kun halusin kotiyleisön edessä onnistua ei yhtään vähempää kuin täydellisesti niin pettymyspussin joutui illansuussa raottamaan. Vaan äkkiäpä se iisiytyi, kun mentiin meikän vanhempien luo syömään ja katottiin isopapan vanhassa talossa yömyöhään keikkoja nauhalta. Oli ihan mieletön, käsittämätön tähtitaivas ulkona, sen alle unohduin. Pimeässä minua aina pelottaa mutta on mentävä pimeään jotta näkee. Valosaaste kätkee maailmankaikkeuden.


Aamulla lähdettiin ajamaan kohti Keski-Suomea rautakaupan kautta. Pohdittiin että kehtaakohan sitä auringonpimennystä katsoa kun hitsaussuojalasissa ei ihan täysiä kertoimia ollut (vaadittava 15 ja meillä 12), mutta tuumattiin jotta jos ei ihan hirveän pitkään tuijoteta. Ja puolen päivän aikaan tapahtui omituisuus: vihertävän lasin katsottu lähitähti alkoi supistua toisesta reunastaan kuin sarjakuvan reiätön juusto. Pimennyksen huippuhetkellä koko maisema näytti siltä, että kosminen amis on päättänyt vetää kaikkeuden ylle tummennuskalvon. Onhan se napposaa istua etupenkillä hyvien ystävien kanssa ja katsella kun avaruus järjestää shown. Sen muistaa.


Jyväskylän Paviljongissa oli kaikki viimeisen päälle ja "viimeisen päälle" -sanan päällä kaikki pisteet paikallaan. Loistokas bäkkäri, hele-vetin hyvä tekniikka ja mahtava asiakaspalvelu, jossa otettiin _kaikki_ huomioon. Keikka oli hyvä kaikilta, taas. Kun valot menivät salissa päälle hoksattiin että melkein loppuunmyyty tila oli kaikkea muuta kuin täysi - JYPin peluu välierissä oli haukannut yleisöstä huomattavan osan. Ei siinä mitään, jääkiekko on ihan yhtä turhanpäiväistä ja hauskaa kuin stand up, mutta voisihan ne liput antaa kaverille jos ei itte käytä. Mustassa kynnyksessä jaksoin yhden kaljan verran nuokkua ja sitten hotellille pötköön. 

Aamulla lähdettiin ajamaan Järvenpäähän. Matkasta en mitään muista. Keikka oli hankala, koska joku oli tuonut eturiviin vauvan. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta komiikkaesityksen rytmillä on: evoluutio on koodannut aivomme sillä viisillä, että lapsen ääntä ei voi jättää huomiotta, koska silloin jälkeläisten hätä tulee varmasti hoksatuksi ja lajin selviytymistodennäköisyys kasvaa. Eli aina kun vauva päästää äänen, ihmisen mieli singahtaa pipopään pippelivitsistä lapsen hyvinvointiin. Ja se on oikein kaikkialla muualla paitsi komiikkaillassa, jonne vauvat eivät yksiselitteisesti kuulu. Oma keikka meni ihan läskiksi, Tomi ja Jussi selvisivät paljon paremmin kun perhe poistettiin salista. On se vaan jotenkin tylyä heittää vauva ulos yhtään mistään, mutta minkäs teet. Muut olivat hankkineet lapsenvahdin ja he ansaitsivat itselleen nautinnollisen illan.



Odottaessani kyytiä Studio Pasilaan Järvenpään rautatieasemalla tarkkailin maisemaa hetken: kylmä mutta lämpenevä, hämärä mutta valon määrää kasvattava, kirpeä seutu, betoninen seutu, ihmisiä menossa muttei juurikaan tulossa. Tässä istun, elämäni on omituista ja minä pidän siitä.