maanantai 15. helmikuuta 2016

Äärioikeiston comeback: Olemmeko oppineet mitään natsismista?

Ääriajattelulla tehdään ruumiita tehdasmittakaavalla. Natsi-Saksa oli maailman ensimmäinen valtio, joka teollisti ihmisten tappamisen. Natsit edustivat niin överiä pahuutta, että sen tuntevat kaikki.

Mutta minkä osion ihmiset äärioikeistolaisuuden noususta muistavat? Keskitysleirit, Gestapon, SS-joukot, kansanmurhan. Natsismin nousun historia on monille hämärän peitossa - se ei toiminut siten, että yhtäkkiä Heinrich huomasi jotta kappas, tuohon naapuriinhan on pystytetty Birkenau, eipä tässä muuta kuin uunit täysille.

Ei. Äärioikeisto nousi pikkuhiljaa, salakavalasti, yksityiskohta kerrallaan. Vihapuhetta, katupartioita, ksenofobian ruokkimista, oman kurjuuden syyn vierittämistä tietyn ihmisryhmän niskaan. Tutkija Wendy Lowerin kirjasta Hitlerin raivottaret löytyy kaksi erityisen kylmäävää, natsivallankumousta edeltänyttä yksityiskohtaa, joiden yhtäläisyys nykypäivän keskusteluilmapiiriin on ahdistavan samanlainen:

"Saksalaiset elivät lähes jatkuvien vaalikampanjoiden ja uuvuttavan poliittisen kiihotuksen keskellä. Ajassa yhdistyivät karkealla tavalla joukkomainonta ja ihmisten uhkailu ja pelottelu."

Kuulostaako tutulta? Toinen esimerkki on yhtä ikävä:

"Naisten annettiin ymmärtää olevan uhanalaisia seksuaaliobjekteja, joiden oli varjeltava valppaasti koskemattomuuttaan juutalaisten varalta. Tämä juutalaisvastaisuuden muoto kannusti saksalaismiehiä myös miehiseen uhoon: naisten suojeleminen "vaarallisilta" juutalaisilta oli miesten kunnian ja miehuullisuuden mittapuu."

Auts. Näyttää siltä, että emme ole oppineet paljon.

Evoluution näkövinkkelistä se ei ole mikään ihme: geneettisesti 2010-luvun suomalainen on käytännössä täysin identtinen 1930-luvun saksalaisen kanssa. Me olemme fyysisesti tasan yhtä vietävissä, yhtä viisaita, yhtä tyhmiä, yhtä julmia ja yhtä lempeitä kuin ne ihmiset, jotka polkaisivat käyntiin massiiviseen kansanmurhaan johtaneen vihakampanjan.

Ainoa ero on se, että meillä on tietoa siitä, että näin on käynyt jo kerran aiemmin. Kykymme jäsentää ja tallentaa tietoa tekee meistä täysin poikkeuksellisen lajin koko eliökunnassa. Internet, kirjastot ja muut tietopankit ovat aivojemme ulkoistettu osa. Yhdelläkään muulla lajilla ei ole käytössä tällaista tietomäärää sen suhteen, miten se voisi tulevaisuudessa selviytyä ja menestyä.

Mutta aseen varmistinkin toimii vain silloin, kun sen muistaa ja osaa laittaa päälle. Ja tässä ihmiskunnalla tuntuu olevan suuria vaikeuksia: me kyllä tiedämme, mitä menneisyydessä tapahtui, mutta osaamme varsin huonosti suhteuttaa sitä pidemmän aikaskaalan ajatteluun. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä evoluution myötä jokainen yksilö pyrkii selviytymään ja lisääntymään lähinnä omia ja sukulaistensa etuja ajaen. Lyhytnäköisyys on ainoa vinkkeli, johon luonto pystyy.

Ymmärtämällä luontoa on helpompi ymmärtää ihmistä, mutta luonto ei vapauta meitä vastuusta. Luonto ei tunne moraalia eikä sitä näin ollen voi käyttää perusteluna moraalisissa valinnoissa: se on täysin ihmiselle ominainen asia ja varsin uusi keksintö koko maailmankaikkeudessa (ainakin sikäli kun tiedämme). Mutta vaikka sen toteuttaminen käytännössä voikin olla hankalaa, samalla pyrkimys tehdä mahdollisimman paljon hyvää läheisille on yksi kauneimmista ja hienoimmista asioista, mitä tähän kosmokseen on koskaan syntynyt.

Tämä on tietysti puhtaasti arvonäkökulma, uskomus. Mutta siihen uskomukseen nojaten ihminen on oppinut jatkuvasti vähemmän väkivaltaiseksi ja parantamaan omaa elämänlaatuaan. "Sivilisaatio on vain hidas prosessi, jossa opitaan olemaan kilttejä", sanoi Tennessee Williams.

Juuri nyt meillä on hyvä mahdollisuus todentaa, kuinka sivistyneitä lopulta olemme. Jos internetin vihapuheen määrää katselee, ero barbaarisina pidettyihin itäisiin kulttuureihin on erittäin ohut, silkka pintasilaus. Mark Twain sanoi jo 1800-luvulla, että "Maailmassa on monia huvittavia asioita, ja niiden joukkoon kuuluu valkoisen miehen käsitys, jonka mukaan hän on vähemmän raaka kuin muut raakalaiset.".

Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus osoittaa Twainin Markun olevan väärässä. Me olemme tietoisia olentoja. Me kykenemme tarkastelemaan omia ajatuksiamme, tuntemuksiamme ja tekojamme ikään kuin itsemme ulkopuolelta ja keräämäämme tietoon suhteuttaen. Siksi ei olekaan olennaista tarkastella, ilmestyykö peilikuvaan selän taakse kammottava natsi. Tärkeämpää on tutkia sitä, onko oma peilikuva muuttumassa.

Nyt jos koskaan on tärkeää kysyä itseltään, millaiseen lopputulokseen omat teot voivat johtaa. Kyseenalaistaa omaa ajattelua, pohtia vihan oikeutusta. 1940-luvun saksalainen sentään saattoi vielä vedota siihen, että hän ei tiennyt, että näin tulee käymään. Meille historia ei tule antamaan samanlaista vaparia.

Me tiesimme erittäin hyvin.

Viikon tärppi 3/2016: Jukka Poika - Laulajan testamentti



En oikein tiedä, mitä Jukka Pojasta nykyään ajattelen. Toisaalta on ihan mukava, että monomaanisen oloinen "Polttakaa Babylon ja nyrkillinen kukkaa" -julistuksellisuus on jäänyt taakse, mutta en minä oikein piittaa siitäkään että Cumulus sponssaa jäbälle musiikkivideot. Aika äkkiä mies on heilahtanut vasemmistolaishipistä massintekomasiinaksi, mutta ehkäpä mainoshillo houkuttaa eri tavalla kun on vekaroita pirtissä. Parempi kun en lähde minkäänlaiseen moralisointiin, itte oon kuitenkin kymmenen vuoden päästä Lidlin mainoksissa kun jostakin pitää saada lisätuloja Tartu mikkiin -juontojen lisäksi.

Sitä paitsi Jukka Poika on ehtinyt tehdä niin hienon musiikillisen teon, että minulle on loppujen lopuksi sama mitä kaveri loppu-uransa puuhailee. Veikko Lavin vanhojen tanssibiisien uudelleentulkinta ja tietoisuuteentuonti Laulajan testamentti -levyn muodossa on jo itsessään kulttuuriteko ja sitten kun levy vielä sattuu olemaan alusta loppuun erittäin hyvä, niin mikäpäs tässä.

Veikko Lavi on nykyisille sukupolville melko tuntematon suomalainen suuruus, mikä on sääli: miehen kynässä yhdistyivät harvinaisella tavalla ymmärtäväinen huumori ja yhteiskunnan vähäosaisten asema taipumatta kuitenkaan liialliseen pateettisuuteen - hänet on helppoa nähdä esimerkiksi Gösta Sundqvistin sanoitustyylin edeltäjänä. Tietyssä mielessä hän on myös minun esi-isäni: hän irvaili biiseissään niin Kekkoselle kuin silloiselle suomalaisten viinaturismille ja oli aktiivinen yhteiskunnan kommentoija. Jotakin Lavin kovapirrisyydestä kertoo se, että hän on tehnyt laulusarjan kansalaissodasta. Kyllä, luit oikein.

Kaikeksi onneksi Jukka Poika on omissa tulkinnoissaan kunnioittanut Lavin työtä ja malttanut pistää omat maneerinsa täysin minimiin. Haukiputaan rastafari on melko lailla parhaita kavereita tekemään uusversioita Lavin biiseistä siksi, että tuotanto ja soitanta on minimalistista, mikä jättää erinomaisesti tilaa tekstille. Ja ne tekstit ovat ihan helvetin hyviä: Laulajan testamentti kuvaa viihdetaiteilijan elämää samalla karun rehellisesti ("Raha ei taskussani viihtynyt, sillä sehän tuli laulamalla") ja samalla elämän oikeasti tärkeitä asioita painottaen ("Talvinen hanki ja raikas sää, kotimaa joka kauniilta näyttää. Niin paljon kallista jälkeen jää, sitä saat sinä vapaasti käyttää").

Limperin Hilma on nykypäivänäkin hätkähdyttävän feministinen suomalaisen työkulttuurin kritiikki: kappaleen nimihenkilö Hilma päätyy naimisiin juopon kanssa, painaa duunia yötä päivää kasvattaakseen lapsensa ja kuolee täysin unohdettuna. "Vieläkö muistatte Limperin Hilman, vihdoinkin rauhassa levätä voi. Hauta on ruohoinen, ristiä ilman, Aukusti mökinkin viikossa joi. Valtiomiehet nuo patsaita saaden kansamme mielistä häivy ei pois - eikö sais Hilmakin sankaripaaden, väitätkö ettei hän sankari ois?". Nyt on kova.

Laulajan testamentti toimii erinomaisena väylänä Veikko Lavin rikkaaseen, havainnoltaan kirkkaaseen ja empaattisen huumorin maailmaan. Ihan sama montako Siideripissistä tämän jälkeen tulee, Rousun Jukka on myös oman sankaripaatensa tällä tempulla ansainnut. 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Viikon tärppi 2/2016: Jättiläinen (2016)



Suomalainen poliittinen trilleri. Paperilla kammottavan kuuloinen idea, Pekko Pesosen kirjoittamana ja Aleksi Salmenperän ohjaamana yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä suomalaiselokuvista. Jättiläinen kertoo nimellisesti Talvivaaran kaivoskatastrofista, mutta pinnan alla kuplii väkevä kritiikki koko suomalaista hyväveli-hyväsisko-verkostoa kohtaan. 


Elokuvassa valtiolliset instanssit ja liike-elämä ovat kietoutuneet yhteen moraalisesti erittäin epämiellyttävällä tavalla - kuva suomalaisesta korruptiosta on asiallisen tyly eikä pätkääkään liioitellun tuntuinen. Tämä näkyy erityisesti Jani Volasen esittämässä kaivoksen toimitusjohtajassa Pekka Perässä, josta ei ole tehty demonista manipulaattoria vaan perusyrittäjä, joka ottaa tarpeettomia ja vaarallisia riskejä lyhytnäköisessä voitontavoittelussaan. Jättiläinen muistuttaa myös siitä, että jos Perän kaivosoperaatio olisikin onnistunut eikä syytänyt uraania vesistöön, toimitusjohtajaa olisi juhlittu sankarina. 

Salmenperä ja Pesonen onnistuvat lähes mahdottomassa: suomalaisesta byrokratiasta ja sen laillisuuden rajoilla tapahtuvata kiertelystä saadaan loihdituksi kasaan viihdyttävä, jännittävä ja silti tiukasti asiassa kiinni oleva ajankohtaisteos. Välillä puhetta tuntuu piisaavan pökerryttäviä määriä eikä kuvalliseen viestintään luoteta tarpeeksi, mutta aiheen monimutkaisuuden huomioon ottaen Jättiläinen onnistuu käsikirjoituspuolella ennenäkemättömän hyvin. Kuvaukseen ja leikkaukseen olisin toivonut kovempaa tyylittelyä - sellaista mitä nähdään päähenkilön purkaessa pahaa oloaan humalaiseen rumpujensoittoon -, mutta toisaalta asiapitoinen ote ja kuvauksen ahtaus sekä harmaus tukevat tarinaa hyvin. 

Dialogi on realistista eikä ollenkaan niin kapulaisen kuuloista kuin suomifilkoissa yleensä - mikä on ihan mahtava juttu, koska tekstiä tulkitsemaan on valittu kertakaikkisen mainio näyttelijäkaarti. Joonas Saartamon ja Elina Leeven pariskunta tulkitsee hienosti moraalisesti arveluttavan työn ja sen tarjoaman korkean elintason ristiriitaa. Saara Kotkaniemen tieteelliseen dataan luottava kovapäinen tutkija tarjoaa hienon vastapainon metsästysseurojen äijäsolidaarisuuteen nojaavaan bisnekseen. Leffan kovin roolisuoritus luetaan väistämättä Jani Volasen nimiin: mies ei pelkästään näyttele Pekka Perää vaan muuntautuu häneksi, astuu oman itsensä ulkopuolelle - eikä tee hahmosta karikatyyria vaan ajoittain jopa pidettävän oloisen tyypin. 

 Liioittelun sekä kliseiden välttäminen roolisuorituksissa ja käsikirjoituksessa on syy, minkä takia Jättiläinen toimii. Se on uskottava, pelkistetty ja itseensä luottava elokuva - puhutteleva teos, jonka lopetus on kutakuinkin täydellinen. 

Ainahan sitä on Suomessa yritetty Hollywoodia tehdä, mutta nyt päästään rinnalle.