perjantai 6. maaliskuuta 2015

Naurun Tasapaino on the Road: Viikko 1 (Lohja-Rovaniemi)


Viikko 1: Lohja-Rovaniemi (27.2.-28.2.)

Aina jää viime tinkaan lähtö. Sitä se on kun asuu viiden minuutin päässä asemalta. Jos matkaa olisi 20 minuuttia, olisin aina vartin etuajassa. 

Maha täynnä, uudet kengät kantapäitä pahoinpidellen juoksin puutaloalueen halki. Ilmassa tuoksui kevät, kello hädin tuskin yli kuusi, ei ketään missään. Lätäköitä, tänä vuonna talvi vain kävi. Kaksi suojatietä, portaat alas, portaat ylös, junan oven sihahdus, ehdin! Kymmeneen minuuttiin juna ei hievahda. Näin se aina menee. Mietin, kummalta haisen enemmän, pekonilta vai hieltä. Osaan kymmensormijärjestelmän, taivaan päätähdistöt ja perinteisen juutalaisen juustokakun valmistuksen, mutta en laittaa liesituulentinta päälle. 

Pari päivää oli mennyt kasvavan innostuksen vallassa. Ensimmäinen iso rundi. Vaikka viime vuosina en ole enää niin paljoa osannut jännittää ja innostua, niin nyt kupli päässä. Ja mahassa. Ovat jotenkin suunnitelleet nuo VR:n penkit sillä viisillä että kun vedät jalat kyykkyyn ja yrität väsymyksen sotkemaa kroppaa unella tasata, niin aina rentoutumisen kohdalla sinkilänä soiva sulkija vähäksi aikaa löystyy. Kahta pieruun heräämistä myöhemmin päätin antaa periksi. Vielä minä sinut löydän, VR:n anaalimaanikkoinsinööri.

Junamatka meni niin kuin ne menevät: suunnittelen pelaavani, katsovani leffan ja lukevani kirjaa, rentoutuvani, ja sitten teen neljä tuntia duunia ja roikun kolme tuntia somessa. Sain kuitenkin kuunnelluksi Kuopion Punchline! -klubin MC-matskun ja totesin, että molemmat puoliskot jos yhdistää ja vielä muutamaa vitsiä hinkkaa, niin kiertuematsku alkaa olla kohillaan. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kokonaan uusi kakskymppinen rundia varten, mutta aika loppui kesken. Niinpä päädyin valitsemaan vanhasta parhaat ja hinkkaamaan ne niin hyviksi kuin ikinä osasin - usein työrytmi oli se että kuuntelin tunnin verran tehtyä keikkaa ja sain siitä irti yhden lauserakenteen muutoksen. Mutta tuo muutos taas kasvatti kyseisen punchin irtilyömiä nauruja viidelläkymmenellä pinnalla, joten hiomisella oli palkkansa.

Helsingin rautatieasemalla söin intialaisessa ravintolassa, jota olin aiemmin luullut nepalilaiseksi ravintolaksi. Junttius lähtee ihmisestä kulumalla hitaasti ja sittenkin vaarana on se, että tilalle tulee city-ylpeys (yhtä paha ellei pahempi). Otin lassin suuhun ja totesin että aika suolaista tällä kertaa. Helsingin keskusta oli sen verran täynnä että piti tarkkaan rytmittää se kohta jossa vetää uudet reisitaskuhousut ylöspäin, myyjä oli ollut oikeassa kaikessa muussa paitsi näiden lahkeiden pituudessa. Perillä Jussi esitteli MacGyverin fetissikassilta vaikuttavan tekniikkalaukun sisällön. Ehdin kaataa vessaharjakotelon lattialle ja pestä lattian tarkemmin kuin itseni. Kolmen tunnin unien myötä kaikkeen tekemiseen tulee päälle kerros rähmää. Parkkipaikalla oli kiertuemanagerimme (ei Manageerimme, tässä tulee olla tarkka) Sanna ja auto ja Jussi, pian myös Tomi. Moottoritie oli hypännyt aikaportaalin kautta huhtikuulta helmikuun loppuun. 

Lohja. Siellä en ole koskaan aiemmin käynyt, kirkko oli komeaa kiveä ja minusta maailmanperintöä, en tiedä onko listalla virallisesti. Sottisen Riku soitti ja kertoi punnertamattomuushaasteensa haasteista. Auto parkkiin, rollupit pystyyn, äänten tsekkailu käyntiin. Paikalla oli ammattimies, onneksi, koska meillä oli kaksi uutta langatonta mikkisettiä ja niitä piti säätää pitkän persien kautta. Meinattiin aluksi Tomin kanssa mennä kapulahommilla vaan kun nähtiin Jussin kropan aukeamisen taso headsetin myötä niin pakkohan se oli itekkin sitte. Käytiin Tomin kanssa marketissa, aulassa olleen lipunmyyjän into nosti fiilistä. Marketista lohta ja kaljaa, täällä vielä on Sokos, Oulussa ei kukaan hoksaa mitä meinaan kun viittaan Ääss-ryhmän paikkoihin sillä nimellä. Suojatiellä auto antoi ensin tilaa ja sitten kaasutti kohti. Joskus tekisi mieli vain jäädä seisomaan paikalleen. Miten siinä kävisi ja olisiko se sen arvoista että saisi tietää?

Jännitti helvetisti, enemmän kuin minkään keikan edellä sitten Kansallisteatterin finaalin. Onneksi ympärillä oli tutut naamat Jussi ja Tomi, tällä triolla ollaan oltu kovissa kulminaatioissa aiemminkin. Kello kävi hitaasti kohti, Jussi aloitti MC:nä loputtomalta tuntuneen jakson jälkeen. Ekoista nauruista kuultiin: eivät nämä ihan ilmaiseksi anna, onhan kello vasta seittemän, töitä pitää tehdä. Onneksi Jussi on työssään perkuleen hyvä ja Tomin astuessa lavalle oli yleisö läppeensä lämmin. Istuin vessassa lähelle oman keikan alkua ja mietin, mitä kaikkea väsymys puskee ihostani läpi, aistiiko eturivi sen? Väsymyksestä ja jännityksestä huolimatta sain aikaan tasaisen vahvan, paljon isoja nauruja irrottaneen keikan. Vähän se kyllä välillä ihmetyttää, että näin ronski materiaali (seksuaaliperversioiden laaja spektri ja päälle vähän vanhusten kurmootusta) menee näin hyvin läpi näin kultturellissa ympäristössä (konserttisali ja iltapukuja). Siinä kait se työnteko näkyy, alussa olin yhtä härski mutta ihan helvetisti vähemmän hauska. 

Keikan jälkeen mentiin tapaamaan yleisöä heti, ihan heti. Se on asia jota en ole ennen tehnyt ja joka jännitti hitosti, mutta onneksi seremoniamestarin virkaan syntynyt Mr. Simola otti tilanteen haltuun, mursi jään ja päästi lämmön irti. Oli mukava tavata teidät kaikki. Enkä sano tätä siksi koska on pakko, koska jos en olisi sitä mieltä, touhu olisi jäänyt yhteen kertaan. Mikko oli tullut katsomaan keikkaa. Mikon erityistaito on tyhjentää pajatso Facebook-keskusteluissa helvetin hyvillä ja pitkillä perusteluilla (Mikko päätoimittaa elokuvalehteä ja kirjoittaa mainion perseanalyyttista leffablogia). Tila tyhjeni nopeasti ja jätti meidät sinne Amusa-kulttuuriportaalin haastatteluun. Hyviä kysymyksiä ja hauska tehdä välillä videolle. Takapenkillä poksautin korkin irti sillä voimalla että pelkäsin että lasiin tuli naarmu, Jussi sanoi että se on tiesuolaa. Helsingissä menimme Jussin luo, joimme hyvin ja söimme paremmin. Juhlittiin että oltiin taas yhdessä, eka keikka oli hyvä, luokkaretki jatkui.

Aamulla Tomi koputti rintaani määrätietoisesti. En reagoinut, toinen koputus, huulilta pääsi "Älä huoli, mulla on homma hallussa". Se oli liioittelua. Herätyskello oli kyllä soimassa, mutta paatoksen puolelle painunut keskustelu oli kestänyt kolmen hujakoille ja nyt kello oli viisi. Pakkasin reppuuni noin kolmea tavaraa viisitoista minuuttia, ryömin vaatteideni sisälle ja astuin silmät sumeina kadulle. Kuin olisi ulkomailla ollut: aamuyö, tyhjä kaupunki, krapula, maksullinen auto. Lentokentällä halusin ison lasin kokista, vähän ennen Rovaniemeä heräsin korvan nirskahtaessa auki. Armeijan norsunvittuun pukeutunut kelkkayrittäjä haki meidät kentältä, Jussi lähti ajamaan 70 kilometriä ja me Tomin kanssa nukkumaan edes neljä tuntia. Kaupunki oli täynnään haalareissa örveltävää opiskelijakansaa, kiitin itseäni siitä että olin käynyt koulun loppuun niin edes mahdollisuutta ei ole että jaksaisi tuon intensiteetin biletykseen palata.

Comicossa pienempi platteri oli justiinsa hyvä, hotellihuoneessa meni vaiheiluksi ja myöhästyin puoli tuntia keikkapaikalle saapumisesta. Onneksi Tomi ja Jussi olivat hoitaneet homman helvetin hyvin läjään. Takahuone oli mallia ryhti, ei lösötettäviä sohvia eikä valmiiksi korkattua Jallua. Pisteet Korundi sai kuitenkin siitä, että avulias työntekijä otti maitopurkkini säilytykseen vaikka asiakkaita oli tiskillä hur som helst. Keikka meni väsymystekijöistä huolimatta helvetin hyvin. Lopussa tultiin kolmissa päin vielä lavalle perseilemään, jännä miten kilpailusta ei ole välillämme enää mitään jäljellä. Yleisön edustaja teki masturbaatioeleen ennen valokuvan ottamista, virkistävää siinä oli se että tekijä oli nainen. Oululainen superfani bongattiin, jätettiin loput kaljat jazzbändille ja mentiin Iloiseen Ilvekseen ostamaan omat. Hannu, Anne ja Janne tarjosivat hyvän seuran kivijalan ja tiskin takaa ojenneltiin B-juomia miellyttävään tahtiin (meillä on semmonen kirjainsysteemi viinoille, ekana kiertuepäivänä meni A, Rovaniemellä B ja niin edelleen. Maksa huoannee Q:n kohdalla mutta irvistää V:n eli VIINAN iskiessä kalenteriin). Televisiossa Pertti Kurikan Nimipäivät voitti Uuden musiikin kilpailun. Ei mennyt se tekstiviesti hukkaan. Pahassa kurjessa jatkettiin mitä jaksettiin, kahden jälkeen tyhjensin Kotipizzan möykkypelistä yhdeksän euroa ja söin lankkupitsan kerralla.  



Aamulla huone oli tyhjä, Tomin ja Jussin lento oli lähtenyt aiemmin. Näin aulassa Jari Tervon, Jari Tervo ei nähnyt minua (ehkä hyvä niin). VR:n mobiililippupalvelu toimi juuri oikealla hetkellä, taksikuski antoi pari minuuttia aikaa astua junaan. 

Persien lyödessä penkkiin huomasin että minulla on helvetin hyvä fiilis. Kyllähän minä tiesin että tästä siisti rundi tulee, mutta että näin siisti.