Jurassic World, Jurassic Park ja nostalgia

Kävin katsomassa Jurassic Worldin. Ja se oli hyvä. 

Ei loistava eikä (tietenkään) niin ravisuttava elämys kuin ykkösosa, mutta laadukas ja hyvin tehty kesäblockbuster uunista lopulta pullahti. Olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen: hartain toiveeni kun rainan suhteen oli, että se ei olisi ihan läpipasko. Ei ollut, päinvastoin. Jurassic World on kaikkea mitä nykyiset kesän popparirainat ruukaavat olla: visuaalisesti älyttömän komeaa, toiminnaltaan turboahdettua ja nostalgia-arvoillaan näppärästi katsojaa manipuloivaa täsmäviihdettä. Se on hyvä lopputulos elokuvalle, jonka aiheena lapsiyleisölle kohdennettu huvipuistoajelu, pääosassaan tietotekniikalla keinotekoisesti henkiin herätetyt dinosaurukset. 

Jurassic World pamautti lippuluukkuja kuin Jukataninlahteen 65 miljoonaa vuotta sitten pudonnut avaruusmurikka: kaikkien aikojen suurin avaus sekä Jenkeissä että globaalisti, puoli miljardia dollaria kasaan heti startissa. IMDB ja Rotten Tomatoes kertovat yleisön paitsi maksavan, myös tykkäävän: kansan syvien rivien mukaan raina on kevyesti plussan puolella, ellei nyt huippu niin vähintäin laadukas. Mutta kriitikkopiiristä kuuluu mutina. Suurin osa kritiikistä on täysin perusteltua, mutta itseäni ihmetyttivät toistuvat väitteet siitä, että alkuperäinen Jurassic Park oli niin paljon parempi ja uusi taas silkkaa efektiroskaa, unohdettavaa perusjöötiä. Olen eri mieltä ja kerron miksi. 

(Älkääkä unohtako, että tämä essee on kaikkea muuta kuin objektiivinen, vaikka siihen pyrinkin. Minulla on JP:n logo tatuoituna oikeaan käsivarteen, viime kesänä ostin Pudasjärven markkinoilta uuden T-Rex-figuurin ja minusta jopa Jurassic Park III on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Minä puolustan vaikka sariinikaasumuroja jos pakettiin on printattu Jurassic Parkin logo.)

Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa siitä, että ykkösosa on parempi kuin Jurassic World. Mutta paljon parempi? Eiiii välttämättä. Jurassic Worldia kritisoidaan pääasiassa ohuista ja karrikoiduista henkilöhahmoista, juoniaukoista, kaavamaisesta juonesta ja pelkkiin erikoistehosteisiin keskittymisestä - ja samalla unohdetaan kauniisti se, että koko sarja, ensimmäinen osa mukaanlukien, kärsii kaikista edellämainituista ongelmista. En kiistä Jurassic Worldin edellämainittujen ongelmien olemassaoloa, sen verran selviä ne ovat, mutta on se epäreilua ensin haukkua tulokasta ja sitten kiitellä Nestoria, joka ihan samalla tavalla rähmäili aikanaan menemään. 

Jurassic Parkin henkilöhahmot ovat kaikkea muuta kuin syviä - jokaiselle hahmolle on annettu yksi keskeinen ominaisuus, jonka kautta hänet määritellään. Ellie Sattler haluaa lapsia. Alan Grant ei halua lapsia, koska ne ovat ärsyttäviä. Tim ja Lex ovat ärsyttäviä lapsia, joista toinen on dinosaurusfriikki ja toinen Linux-nörtti. Dennis Nedry on paha koska hän on sotkuinen ja lihava, Gennaro puolestaan ärsyttävä pelkurimulkku, koska hän on juristi. 

Henkilöhahmot ovat niin ohuita, ettei esimerkiksi Nedryn petokselle anneta mitään muuta motiivia kuin ahneus (ja sehän käy, koska Nedry on lihava eikä muita selityksiä sitten tarvita). Siitä on pitkä matka Crichtonin alkuperäiskirjassa esiintyneeseen pettyneeseen työntekijään, joka laitetaan mahdottoman tehtävän eteen puiston käyttöjärjestelmän laatimisessa. Syy loikkaamiseen ja dinosaurusalkioiden varkauteen on se, että Hammond on kiristänyt ja hyväksikäyttänyt Nedryä pitkään. Mutta se on vähän monimutkaisempi juttu selittää valkokankaalla kuin läskin ahneus ja kun tässä pitäisi ehtiä näyttää niitä sauruksiakin. 

Juonen kaavamaisuus, henkilöiden tekemät typerät ratkaisut, juoniaukot ja muut tarinankerronnalliset ongelmat ovat tunnusomaisia ykkösosalle. Pääjuoni on se minkä Spielberg tavallisimmin kertoo: perhettä välttelevä mies löytää sisäisen isänsä jouduttuaan huolehtimaan kersoista helvetin tukalassa paikassa. Jurassic Parkissa on myös paljon idioottijuonen vikaa: monet sen ongelmista ratkeaisivat heti, jos päähenkilöt eivät käyttäytyisi kuin ääliöt - kuten lähettämällä ainoan tietotekniikkaosaajan yksin dinosauruksia kuhisevalle alueelle buuttaamaan vehkeitä (toki näin pitää tehdä koska tämä on toimintakauhuelokuva ja kyseinen henkilöhahmo on tummaihoinen, te tiedätte säännöt). 

Elokuvassa on myös useita täysin turhia kohtauksia: esimerkiksi alkuvaiheen triceratops-kohtauksen ainoa funktio on erottaa tohtori Sattler muusta ryhmästä ja viivyttää porukkaa sen verran, että sade ehtii alkaa ja paska lentää tuulettimeen.  Ja on niitä juoniaukkoja kans. Legendaarisessa Tyrannosauruksen yöhyökkäyksessä (joka on minusta koko elokuvahistorian paras yksittäinen kohtaus) T-Rex tulee ensin aidasta läpi ja kun päähenkilömme ovat hyppäämässä alas Rexin repimästä aukosta, aidan takana onkin yhtäkkisesti useita metrejä syvä vallihauta. Miten hitossa se saurus ylsi ylipäätään aitaan, oliko sillä rakettireppu? Ja miten ihmeessä se kykeni hiipimään täysin äänettömästi vierailijakeskukseen pelastamaan päähenkilöt viime hetkellä, kun hetkeä aiemmin elikko kanta-astui koko saaren hereille, hä? 

Tarinankerronnallisesti Jurassic Park on ihan yhtä epätasainen kuin Jurassic World. Jäljelle kritiikistä jää enää pelkkiin erikoistehosteisiin keskittyminen - mikä on täysin tyhjä arpa, koska sitähän se ensimmäinen elokuva oli. Ei Jurassic Parkia sen takia muisteta lämmöllä, että siinä oli niin hyviä henkilöhahmoja tai siksi, että tarina oli niin omaperäinen. Ei, se muistetaan rajoja rikkoneiden efektiensä takia. Kukaan koskaan aiemmin ei ollut tehnyt dinosauruksia valkokankaalle niin hyvin kuin Steven Spielberg ja hänen käsittämättömän taitavat tehostemiehensä Jurapuistossa tekivät. 

Oikeastaan Jurassic Park toimii paremmin kuin Jurassic World vain ja ainoastaan siksi, että sen efektit ovat paremmin tehtyjä ja rytmitettyjä. Tsiikasin ennen JW:n katsomista sinirieskalta kuusiosaisen Jurassic Park-dokkarisarjan, josta näkee hienosti ykkösosan täysin käsittämättömän työmäärän. Spielberg suunnitteli jokaisen kuvan pikkukameralla erikseen ja toteutti sen sitten isolle ruudulle, väsättiin dinosaurusnukkeja, tehtiin niiden pohjalta tietokoneanimaatioita, oli alan parhaat puppeteerit ja kaikki hait ja systeemit. Ja Tyrannosaurus oli oikea robotti, todellinen, käsinkosketeltava kymmenmetrinen asia ja se näkyy - ihmissilmä hoksaa tarkasti mikä on todella olemassa ja mikä ei. Yksikään tietokone ei ole päässyt vielä lähellekään sitä realismia, minkä hydrauliikalla toimiva Tyrannosaurus-robotti ykkösosassa latasi kehiin. Ja koska efektit olivat tuolloin niin mullistavia, niitä myös maltettiin virittää ja mehustella ja säästellä - sen takia vuonna 1993 oli niin paljon helpompaa rytmittää tuoreelta tuntuva dinosaurusefektielokuva kuin se on vuonna 2015, jolloin kaikki on jo käytännössä nähty. Tyrannosauruksen näyttämiseen ei paljoa auta rakennella eeppistä setuppia, kun punchlinen kaikki jo tietävät. 

Paremmat ja paremmin rytmitetyt efektit ovat tärkein syy, miksi Jurassic Park toimii meille kolmikymppisille nörteille paremmin kuin Jurassic World. Toinenkin syy on, mutta palaan siihen lopussa. 

Suurimman osan asioista Jurassic World tekee siis ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin ykkösosakin, mutta jotkin asiat se handlaa paremmin kuin ykkönen ja vie leffasarjaa aidosti eteenpäin (toisin kuin samaa ammua lypsäneet Lost World ja Jurassic Park III). Esimerkiksi dialogin ja ihmishahmojen dynamiikan kohdalla juniori pyyhkii vanhuksella lattiaa: ykkösosan kömpelöiden vitsien, luonnottomien repliikkien ("I like cows") ja spielbergmäisen lällyyden tilalla on todelliselta tuntuvia hahmoja ja tilanteita - ei kauhean originelleja, mutta samastuttavia. Pikkupojan yhtäkkinen murtuminen saurusviihteen keskellä vanhempien avioeron takia tuntuu aidolta yllättävyytensä takia ja Chris Prattin jokamiesmäinen suhtautuminen ympärillä vellovaan katastrofiin tuntuu paljon uskottavammalta kuin Alan Grantin raptorinpesän äärellä pitämät luennot (koska jos ollaan raptorin pesän äärellä niin silloin helevetti juostaan eikä puhuta länsiafrikkalaisista sammakoista. PAITSI jos olet raptorin "pesän" äärellä ja kyseinen raptori tykkää lemmenlämmittelypuheina jutella länsiafrikkalaisista sammakoista. Mutta vain silloin.). 

Toisin sanoen Jurassic Worldissa Jurassic Parkin elähtänyt ote on päivitetty onnistuneesti nykypäivään. Tämä ei ole pieni saavutus, kuten vaikka Smurffeista, Michael Bayn Turtleseista tai monista muista ankeista esimerkeistä voi havaita. Sauruspuiston ulkoasu, toiminnallisuus ja bisneslogiikka heijastelevat modernia maailmaa. Jurassic World on myös yllättävän fiksu elokuva, vaikka sitä onkin välillä vaikeaa huomata melskeen keskellä. Mukaan mahtuu sodan oikeutuksen pohtimista, asekehittelyn kritiikkiä, ylikaupallistumisen kritiikkiä, kuluttajakritiikkiä ja eläinten oikeuksien peräämistä. Plus yksi iso, oikeastaan valtava, parannus Jurassic Parkin tematiikkaan. 

Ensimmäinen Jurassic Park on henkiseltä ilmastoltaan vähän ummehtunut ja tyhmä. Se on niin patavanhoillinen tapaus, että sen henkinen sielunveli löytyy jo 30-luvun Frankensteinista: on systeemi, tapa miten luonto/jumala/kohtalo on asiat tarkoittanut ja sitä kun lähtee tiedemies härkkimään niin aijai, huonosti käy, ei olisi pitänyt. Jurassic Park menee konservatiivisuudessaan niin pitkälle, että pistää matemaatikko Malcomin suuhun seuraavanlaisen lauseen: 
"Dinosaurs had their shot, and nature selected them for extinction."

Malcomin mukaan luonto valitsi dinosaurukset kuoleviksi sukupuuttoon. Luonto on aktiivinen toimija, luonnolla on tarkoitus, luonnolla on järjestys  - ja tätä järjestystä sitten menee tiedemies menee röyhkeyttään ronkkimaan ja kärsii ansaitun rangaistuksensa. Mutta oikeasti luonto ei toimi näin. Se ei ole aktiivinen, tarkoituksenmukainen toimija: se on vain järjestelmä, joka toimii alkuräjähdyksessä määrittyneiden sääntöjensä mukaisesti. Eikä dinosaurusten tuominen takaisin geenitekniikan avulla riko noita sääntöjä, koska kloonaaminen tapahtuu täysin vallitsevien sääntöjen puitteissa. 

Luonto toimii täysin sattumanvaraisesti, vailla mitään suunnitelmaa. Maailmankaikkeutemme on tällainen kuin se on vain siitä syystä, että se sattuu olemaan tällainen. Mikään luonnosta tekemämme havainto tai niistä johdettu tieteellinen teoria ei tue näkemystä minkäänlaisesta suunnitelmallisuudesta (paitsi kreationismi, mutta se ei olekaan tiedettä). Valtavan asteroidin putoaminen maapallolle ja kaikkien dinosaurusten kuoleminen sukupuuttoon oli täysin sattumanvarainen tapahtuma, ei valinta. Sama pätee myös siihen, että 65 miljoonaa vuotta myöhemmin Homo sapiens keksii miten kyseiset eläimet voi tuoda takaisin maapallolle. Tähän ei sisälly mitään valintaa, kyse on sattumasta: näin vain kävi.

Jurassic Parkista välittyy kuitenkin täysin päinvastainen kuva: on tapa jolla asioiden kuuluu luonnon tarkoituksen mukaan mennä ja jos tätä järjestystä mennään rikkomaan, kannattaa laittaa ohraleipäuuni lämpiämään. Ja tämä ihmisen kokema kärsimys on Malcomin mukaan ansaittua, koska tiede tekee niin hirveitä asioita etsiessään uutta:
"What's so great about discovery? It's a violent, penetrative act that scars what it explores. What you call discovery, I call the rape of the natural world."
Jos puhe olisi pelkästä dinosaurusteemapuistosta, kritiikki olisi ehkä vielä perusteltua. Mutta Malcom puhuu tieteellisestä löydöstä yleisesti vertaamalla sitä luonnollisen maailman raiskaamiseksi. Tiedeihminen rikkoo luonnon pyhää koskemattomuutta löydöillään.

Tieteellä pelottelu on Hollywoodissa vanha juttu, mutta tosimaailmaan se ei juuri resonoi.  Ihmiskunnan ongelma ei ole tiede tai teknologia vaan ahneus ja omistamisen himo. Jurassic World nappaa tästä ajatuksesta paljon paremmin kiinni kuin 22 vuotta vanhempi Jurassic Park. Ensimmäisen katastrofin jälkeen puisto on saatu toimimaan: viisi vuotta vailla onnettomuuksia, kaikki toimii hienosti ja rahaa virtaa sisään. Mutta se ei riitä, koska yleisö alkaa kyllästyä vanhoihin sauruksiin eikä hillovirta enää kasva. Kaksiteräinen miekkahan tämä: tarina kertoo piikikkäästi Jurassic Parkin faneista ja elokuvayleisöstä ylipäätään (enää ei sama T-Rex riitä kuin vuonna 1993), mutta samalla myös suuremmasta teemasta: ei tieteessä itsessään ole mitään pahaa, mutta mitä tapahtuu jos tiedettä edistetään samoilla periaatteilla kuin markkinataloutta? Mitä tapahtuu jos tieteen päämääränä ei olekaan tiedon lisääminen vaan voittojen kasvattaminen mahdollisimman nopeasti?

Jurassic Worldin puistossa tehdään sama kuin mitä elokuvassa tapahtuu - tarvitaan isompia, häijympiä ja brutaalimpia hirviöitä, enemmän hampaita ja enemmän räimettä. Mutta samalla elokuva näyttää havainnollisesti, miten elokuvabisneksessä toimiva strategia ei olekaan niin näppärä elävien olentojen luomisessa: geneettisesti yhdistetty Tyrannosaurus-Velociraptor-hybridi kuulostaa hyvältä mainospuheessa, mutta oikeasti lopputuloksena on terävästi ajatteleva ja vielä terävämmin viiltävä 15-metrinen sarjamurhaaja, jonka käyttäytymistä kukaan ei osaa ennustaa eikä hallita.  Ja vitsi piilee tässä: vaikka me herkästi ajattelemme, että totta kai uusi saurus on vaarallinen, koska se on keinotekoisesti luotu, niin samalla unohtuu helposti se tosiasia, että niin ovat kaikki Jurassic Parkin eläimet. Alan Grant toteaa Jurassic Park III:ssa että Isla Sornalla (ja Isla Nublarilla) ei asusta dinosauruksia vaan geneettisesti luotuja huvipuistohirviöitä ja pyytää yleisöä olemaan sotkematta näitä kahta asiaa keskenään. 

Jurassic Park on vaarallinen idea, se todistettiin kolmen elokuvan mitalta. Mutta ihminen jääräpäisyyttään ei suostunut luovuttamaan, koska tiesi että ihan älyttömästi tehdään tällä kyhnyä. Lopulta puisto saatiin raiteilleen ja homma toimimaan, mutta riittikö tämä? Ei. Koska rahaa pitää saada vielä enemmän ja pörssikurssit nousuun ja sitä rataa. Ja jos tiede lähtee tähän leikkiin mukaan, käy huonosti. Tämä on Jurassic Worldin keskeinen tematiikka - ongelma ei ole se, että ihminen koskee luonnonjärjestykseen vaan se, että ihminen ahneuspäissään kaahaa liian kovaa eikä malta pysähtyä miettimään. Läpimurrot merkitsevät jotain vain niin kauan kuin niillä voidaan tehdä koko ajan enemmän rahaa - kun tuotto alkaa pysähtyä, täytyy tehdä uusi läpimurto niin nopeasti ettei ehditä punnita sen mahdollisia riskejä. 

Lyhyesti sanottuna: Jurassic World tuntuu paljon relevantimmalta ja tiedettä merkittävästi vähemmän demonisoivalta - siis nykypäivään sopivammalta - kuin Jurassic Park. Ykkösosassa tietokonejärjestelmät olivat epäluotettavasti toimivia ja sankarin taitojen ulkopuolella olevaa vaarallista salatiedettä, Jurassic Worldissa luontevasti ja luovasti käytettyä arkitodellisuutta. Geeniteknologia ei ole ongelma, ihmisen ahneus on. Jurassic World saattaa olla tunnelmaltaan ja efekteiltään köykäisempi kuin ykkönen, mutta samalla se on paljon modernimpi ja asioihin realistisemmin suhtautuva teos, joka muistuttaa missä todellinen vaara piilee: meissä. Tiede ei tee katastrofeja, ihminen tekee.

Mutta en usko, että moni ikäiseni kriitikko on kokenut Jurassic Parkin keskinkertaiseksi sen takia, että nämä elementit ovat jääneet huomaamatta ja tiedostamatta. Uskon kritiikin ytimessä olevan monessa kohtaa sen henkilökohtaisen ja inhimillisen tunteen, joka kosketti myös minua leffateatterista ulos saapuessani: pettymys. Monet leffakriitikot ovat kutakuinkin samaa sukupolvea ja samasta maailmasta kuin minä: noin kolmikymppisiä nörttejä, joiden maailmankuvaa Jurassic Park ravisti voimakkaasti, joidenkin kohdalla (kuten minun) jopa mullisti sen. Ja tuota tunnetta - nähdä ensimmäistä kertaa T-Rexin kävelevän täysin elävän näköisenä valkokankaalla - emme voi enää koskaan elää uudelleen. Se ei tule koskaan takaisin ja siksi mieli niin väittää, että tämä uusi on keskinkertaista efektimäiskettä mutta se vanha oli tosi hyvä (vaikkakin alkuperäistä Jurassic Parkia kutsuttiin kriitikoiden toimesta juurikin keskinkertaiseksi efektimäiskeeksi). Ensi kertaa kokeminen on SE maaginen tekijä, joka uuden Jurassic Parkin kohdalla jää meiltä puuttumaan, aina. Ja seuraavan ja seuraavan ja seuraavan, kunnes joku tekee ensimmäisen Oculus Rift-virtuaalitodellisuusjärjestelmälle suunnitellun Jurassic Parkin. 

Nostalgia on petollinen rakastaja, joka väittää että ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Me vain olimme kokemattomampia ja sen takia meillä oli vähemmän hienostunut maku. Koska emme lapsena ole ehtineet kokea vielä juuri mitään, meihin on helppoa tehdä vaikutus. Katsokaapa huviksenne vaikka vanhoja Turtles-piirrettyjä, Goonies-elokuva tai Vintiöt-komediasarjaa: eivät ne oikeasti ole kauhean mitään mestariteoksia, mutta lapsena ne olivat ihan parasta ikinä. Meidän aivomme tekevät meille tempun: Jurassic Park oli ilmestyessään keskinkertainen efektielokuva, mutta meidän muistomme siitä ovat niin rakkaita ja tärkeitä, että meidän on hyvin vaikea hyväksyä sitä, ettei rakkautemme kohde ollut ehkä sittenkään niin häävi. Mutta jos rehellisesti muistelee, niin monenko teinirakkauden kohdalla ylipäätään tuli tehtyä hyviä valintoja? Kokemattomuus tuottaa paljon syviä muistoja mutta myös paljon, paljon harhakäsityksiä, typeryyttä ja ohi maalin menevää vanhojen haikailua. 

Mutta se lapsuudessa ja nuoruudessa onkin niin kaunista ja ainutlaatuista - kyky nähdä asioissa paljon enemmän hyvää kuin kyyninen aikuinen kykenee. Lasta ei haittaa, vaikka Super Mario on vain kahdeksanbittinen, koska kakkoskentässä on jännä musiikki ja warppiputkia. Ja mitäpä siitä, että Transformers oli vain piirretyksi vaivoin naamioitu lelumainos, koska onhan se nyt helevetti siistiä että robotit voivat muuttua autoiksi ja päinvastoin! Eikä yhtään häiritse se, että tiedettä älykkäästi kommentoiva scifikirja muuttuu valkokankaalla puhkikuluneeksi isäkasvutarinaksi ja tieteellä pelotteluksi, koska tuo tyrannosaurus on hienointa mitä olen IKINÄ KOSKAAN MISSÄÄN nähnyt.  Lapsilla ja nuorilla on ainutlaatuinen oikeus olla diletantteja, ihan luvan kanssa pihalla ja nauttia menemään.

Älyttömän moni tenava tulee kokemaan tänä kesänä Jurassic Worldin äärellä niitä samoja mielettömiä fiiliksiä, joista minä sain nauttia ollessani kahdeksanvuotias. Heille kokemus on täysin uusi ja se voi viedä elämässä yllättäviin suuntiin, avata maailmoja joiden olemassaolosta he eivät hetki sitten vielä tienneet mitään. Se voi mullistaa heidän elämänsä aivan kuin alkuperäinen Jurassic Park mullisti minun. Ja minusta se on paljon, paljon tärkeämpää kuin se, mitä minä ja muut keski-ikäistyvät nörtit leffasta ajattelemme. Heille Jurassic World ei pilaa Jurassic Parkin perintöä, heille se aloittaa sen. Eikä Jurassic World ole siihen yhtään huono elokuva, päinvastoin, monilta osin se on jopa parempi kuin Jurassic Park. 

Tähtien sota -esiosien, uuden Turtlesin ja tulevan Ghostbustersin kohdalla nörtit lähtevät helposti kuorossa parkumaan, että tarinan uusi tulkinta pilaa lapsuutemme hienot muistot. Se ei ole mahdollista. 

Kukaan ei voi pilata lapsuuteni tärkeitä asioita tekemällä jotain uutta, koska se ei vie kokemustani mihinkään. Se on minulla niin kauan kuin olen olemassa. Siksi minun ei myöskään tarvitse pettyä, kun uusi Jurassic World ei anna minulle samaa elämystä kuin Jurassic Park, koska minä olen saanut jo kokea sen.  Nämä elokuvat vaikuttivat hurjasti siihen millainen minusta kasvoi enkä voi korostaa niiden merkitystä tarpeeksi, mutta kyse ei ole mistään sellaisesta jota minun tarvitsisi suojella tai vahtia sen koskemattomuutta. 

Jurassic World ei ole vesitetty Jurassic Park, se on 2010-luvun Jurassic Park: mielikuvitusta ruokkiva, elämän ihmettä ylistävä ja tieteen mahdollisuuksilla leikittelevä rikas seikkailu, joka muistuttaa meidän olevan vain pieni verso elämän suuressa puussa. 

Ei yhtään hullumpi saavutus.