Viikko 3: 10.3-14.3. (Porvoo, Hyvinkää, Pieksämäki, Mikkeli)
Auto suhahti yli joen, onko se sitten Porvoonjoki. Sen reunalla nojasi toisiinsa kasa vanhaa puuta, lankkujen välissä ikkunoita ja ikkunoiden takana liiketiloja joista hipsteri haaveilee. Silmäyksen perusteella Porvoo näytti siltä, että siihen pitäisi tutustua muutenkin kuin pikapiston myötä, ilmassa leijui historian haju ja tarinoiden tomu.
Keikka oli hyvä. Muistaakseni. Täytyy rehellisyyttäni sanoa, että kun keikan tekemisestä on kulunut aikaa kuukausi, on hyvin vaikea muistaa tarkkoja yksityiskohtia. Pitäisi päivittää kiertuepäiväkirjaa useammin mutta ei ehdi kun on kiertue. Se on kaunis pardoksi siinä missä se että ihminen käyttää tieteen aikaansaannoksia (tietsikka, Facebook) vähätelläkseen tiedettä ja edistääkseen milloin mitäkin höpöhöpöä. Mutta mukavaa Porvoossa oli, ei käy kiisto.
Keikan jälkeen käytiin viereisessä ravintolassa syömässä. Meikä vaihteeksi murehti kun ei lähtenyt ihan satatäböllä, Jussi muistutti että liian syväanalyysiin ei kannata joka keikan jälkeen mennä. On hyviä keikkoja ja sitten on keikkoja, et nyt ala perseporaamaan jokaista vetoa ja sairastamaan niitä jälkikäteen, sitä ei jaksa kukaan. Jussi on työkalu jolla vedetään käyrät naulat suoriksi. Join olutta niin pitkästä lasista että se ehti väljähtyä matkalla pohjalta huulille.
Kävin aamulla Yle Puheen haastattelussa. Oli kerrankin perehtynyt ja innostunut toimittaja. Jäbä oli piirrellyt penskana Jurassic Parkin karttoja. Lienee turhaa sanoa, että tulimme hiton hyvin juttuun viimeistään siinä vaiheessa kun paljastin käsivarteni Tyrannosaurus-tatuoinnin. Näin myös Mastomäen Markkua, Pylkkäsen Kaisaa, vanhaa koulukaveriani Riikkaa ja Kivelän Nikoa. Riikka teki vaalitenttejä (aikamoista hahmokauppaa käytiin lounastuspöytäni vieressä), Markku ja Kaisa Tasapainon kolmoskautta ja Nikolta tulee telkkariohjelma jossain vaiheessa. Minä en ole epätarkka, nämä speksit Niko antoi. Että kattokaa sitten kun se tulee. Tiiätte sen siitä että Niko on siinä.
Seuraavana päivänä Hyvinkää, ulkonäöllisesti ei ehkä niin pittoreski kuin Porvoo. Jotain kieron kaunista on kuitenkin siinäkin, että konserttisalin alakerrassa on Tokmanni. Mietin että mitähän seuraavaksi, taidemuseo jonka alakerrassa on Hesburger? Sitten katsoin torin yli ja totesin maailman olevan aina omituinen paikka. Keikkavalmisteluina rakensin Snowspeederin ja katselin kalliolla kiipeileviä ihmisiä jotka katsoivat meitä. Keikka oli hyvä. Vaikka itse tämän sanonkin, kaikki keikat kiertueella ovat olleet hyviä. Ja tottahan ne ovat, kun niin kovasti ollaan duunia tehty joka äijjä ja hiottu hommaa kohdalleen pieniä yksityiskohtia myöden: headsetit, millilleen asetetut rollupit ja persperusteellinen soundcheck ennen jokaista vetoa maksavat takaisin kun esirippu nousee. Yöksi Helsinkiin.
Aamulla kohti Savonmaata. Pieksämäen asemalla ehkä blues mutta konserttitalolla naurujatsit (mutta ei jatsitupakkaa, takahuonetarjoilu kärsii kieltolaista). Oli jotensakin mukavan lähellä jengi ja kiva tehdä, leppoisan lopsakka tunnelma. Jussi kävi hoitamassa alkoasiat perusteellisesti ja keikan jälkeen lähdettiin kohti Mikkeliä niin vanhan liiton meiningillä kuin voi: Tomi kuskiksi, takapenkiltä tarjotut konjamiinimaljat miettimättä tauluun ja mankasta Petri Nygård isolle. Kusipaikalla tähtitaivaan alla meinasi melkein herkistyä, miten hienoa on istua auton kyydissä ystävien kanssa ja humaltua. Kova tinttaus jatkui perillä ja päätettiin lähteä tsekkaamaan hotellin yökerhon tarjonta, koska eihän niissä ikinä kovin kova meininki ole, varmaan väsähtäisi ja haluaisi huoneeseen köllöön. Niin totta kai haalaribileet. Join itseni niin tanakkaan jurriin etten kello kahden jälkeen puhunut juuri kenellekään mitään, tuijotin koilliseen ja päihdytin itseäni. Herätessäni kello kaksitoista seuraavana aamuna pelkän päiväpeiton alta ja tuntiessani että kasvolihasteni takana asuu luotimuurahaisten armeija, mietin että kuinkahan monta kertaa sitä saa tämän luokan kerrata.
Joskus darra pistää lavalle hirveän kauhun, epätarkkuuden ja laiskuuden, joskus taas kehiin astuu pelottomuus, huolettomuus ja turhan säätämisen loppu. Tällä kertaa kohdalle osui onneksi jälkimmäinen, MC:nä pärjäsin hyvin ja uskalsin nakella tanakoita improja, joista suurin osa jopa lopsahti maaliin. Hyvä ilta, jälleen kerran, kamppeet kasaan ja kokka kohti Helsinki-Vantaata, Jussi ja Tomi tiputtivat minut sinne tärisemään puolen yön tiimoihin.
Kello kuusi ilman silmääkään unta tuijotin sarastavaa aamua lentokentän yllä ja mietin, että noh, josko sitä sitten ensi viikolla skarppaisi.
Viikko 4: 18.3.-21.3.2015 (Kokkola, Ylivieska, Jyväskylä, Järvenpää)
Junaan Oulusta, Ylivieskan kohdalla nostalginen tuijotus ikkunasta, Kokkolassa pois. Kävely siten että Hesburger ohitetaan vasemmalta puolelta, kävelykatu ylitetään lavan kohdalta ja sitten Seurahuone näkyykin jo: tämän työmatkan minä tein opiskeluvuosinani kymmeniä kertoja. Tein karaokekeikkaa Sociksessa, sain paljon hyviä ystäviä, vihasin aina välillä ihmisen tarvetta humaltua ja ottaa siitä oikeutus ettei tarvitse olla kenellekään mukava. Opin mikkitekniikkaa, sain rohkeutta laulaa julkisesti ja opin että niin kauan kuin humalainen omasta mielestään säilyttää arvokkuutensa ja kunniansa, tälle voi sanoa oikeastaan mitä tahansa.
Hain apteekista rohtoa, flunssa vaivasi jälleen kerran. Tomi ja Jussi ja Sanna ottivat minut Anttilanaukiolta kyytiin, BB-voittajan työllistänyttä pornokauppaa ei enää ole. Se oli ylivieskalaiselle maamerkki, Soho Sex oli ainoa oikea erotiikkaliike satojen kilometrien kantamalla ja ensimmäinen jossa olen koskaan käynyt.
Snellmann-sali oli tuttu: takahuoneessa tiiltä ja iskelmätähtien naamoja, itse tilassa myös tiiltä ja siksi aika kova akustiikka. Lippukartasta näkyi että eturivi täyttyy ja sitten on yksi pariskunta ottanut takariviin paikan ja muuhun yleisöön 50 metrin hajuraon. Säädettiin tekniikka ja mentiin takahuoneeseen, ihmeteltiin kun homma edelleen jatkuu. Ikkunan takana näkyi yhtäkkiä sisääntuijottavia hahmoja: Janne, Frank ja Arttuhan ne siellä, vanhat työkaverit. Keikalle tuli muutenkin paljon tuttuja duuniajoilta ja siitä itelle hyvä mieli. Tapasin myös ensimmäisen todistettavasti olemassa olevan ihmisen, joka lihallisena versiona kertoi minulle kuuntelevansa minun ja Peterin Mamu ja Juntti -podcastia. Kiertueviikko alkoi helvetin hyvissä fiiliksissä.
Kun sali oli tyhjä, ajettiin Seurikselle ja sen alakerran pubiin, Corneriin, koska kuulimme huhua että siellä olisi tarjolla harvinaisuutta, kokkolalaista stand uppia. Tieto piti paikkansa, paikallisen Hannu Rantalan esitystä edelsi Ginger Joe ja vakavuuden ja hartauden kauniilla tavalla yhdistänyt jousiporukka. Rantala teki hyvin, Remakasta kaveri oli entuudestaan tuttu mutta nyt paljon parempi. Noin selkeitä setuppeja näkee harvoin ammattikoomikoillakaan ja kaverilla on alle kymmenen keikkaa takana. Hyvä tulee kun malttaa tehdä. Kyllä se meistä palikoista jotain kertoo, kun oman keikan jälkeenkin levähdetään katsomalla toisen keikkaa.
Yöksi täräytettiin hotellikuplasta ulos, meikäläisen suvun mökille Kalajoelle. Hiljainen tumma metsä jota vasten virtsakaari piirtyy, väistyvän hangen mushe, kuorettoman puun tuoksu, täällä minä rauhoitun aina ilman eri käskyä.
Aamuksi ajettiin Ylivieskaan - ja kuten perinteistä kohdallani on, alkoi jännittää heti aamusta. En minä osaa rennosti kotikaupungissa esiintyä. En vain osaa, kokeiltu on. Tulee mieleen että mitä ne ajattelee kun kuitenkin tuntevat, että pitäisikö heille edes näitä kertoa. Ja onhan siinä erilainen vääntö tekemisessä kun yleisössä on mummoa, serkkua, vanhempaa ja sisarusta, vanhoja kavereita ja kaikkea. Ja sitten lähtee insestipippelivanhusvihaparaati käyntiin. Jätkät vetivät aivan helvetin hyvin, minä jännitystäni ylisuoritin tarpeettomasti. Painoin liian kovaa ja se näkyi kyllä. Ei se huono ollut, mutta kun halusin kotiyleisön edessä onnistua ei yhtään vähempää kuin täydellisesti niin pettymyspussin joutui illansuussa raottamaan. Vaan äkkiäpä se iisiytyi, kun mentiin meikän vanhempien luo syömään ja katottiin isopapan vanhassa talossa yömyöhään keikkoja nauhalta. Oli ihan mieletön, käsittämätön tähtitaivas ulkona, sen alle unohduin. Pimeässä minua aina pelottaa mutta on mentävä pimeään jotta näkee. Valosaaste kätkee maailmankaikkeuden.
Aamulla lähdettiin ajamaan kohti Keski-Suomea rautakaupan kautta. Pohdittiin että kehtaakohan sitä auringonpimennystä katsoa kun hitsaussuojalasissa ei ihan täysiä kertoimia ollut (vaadittava 15 ja meillä 12), mutta tuumattiin jotta jos ei ihan hirveän pitkään tuijoteta. Ja puolen päivän aikaan tapahtui omituisuus: vihertävän lasin katsottu lähitähti alkoi supistua toisesta reunastaan kuin sarjakuvan reiätön juusto. Pimennyksen huippuhetkellä koko maisema näytti siltä, että kosminen amis on päättänyt vetää kaikkeuden ylle tummennuskalvon. Onhan se napposaa istua etupenkillä hyvien ystävien kanssa ja katsella kun avaruus järjestää shown. Sen muistaa.
Jyväskylän Paviljongissa oli kaikki viimeisen päälle ja "viimeisen päälle" -sanan päällä kaikki pisteet paikallaan. Loistokas bäkkäri, hele-vetin hyvä tekniikka ja mahtava asiakaspalvelu, jossa otettiin _kaikki_ huomioon. Keikka oli hyvä kaikilta, taas. Kun valot menivät salissa päälle hoksattiin että melkein loppuunmyyty tila oli kaikkea muuta kuin täysi - JYPin peluu välierissä oli haukannut yleisöstä huomattavan osan. Ei siinä mitään, jääkiekko on ihan yhtä turhanpäiväistä ja hauskaa kuin stand up, mutta voisihan ne liput antaa kaverille jos ei itte käytä. Mustassa kynnyksessä jaksoin yhden kaljan verran nuokkua ja sitten hotellille pötköön.
Aamulla lähdettiin ajamaan Järvenpäähän. Matkasta en mitään muista. Keikka oli hankala, koska joku oli tuonut eturiviin vauvan. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta komiikkaesityksen rytmillä on: evoluutio on koodannut aivomme sillä viisillä, että lapsen ääntä ei voi jättää huomiotta, koska silloin jälkeläisten hätä tulee varmasti hoksatuksi ja lajin selviytymistodennäköisyys kasvaa. Eli aina kun vauva päästää äänen, ihmisen mieli singahtaa pipopään pippelivitsistä lapsen hyvinvointiin. Ja se on oikein kaikkialla muualla paitsi komiikkaillassa, jonne vauvat eivät yksiselitteisesti kuulu. Oma keikka meni ihan läskiksi, Tomi ja Jussi selvisivät paljon paremmin kun perhe poistettiin salista. On se vaan jotenkin tylyä heittää vauva ulos yhtään mistään, mutta minkäs teet. Muut olivat hankkineet lapsenvahdin ja he ansaitsivat itselleen nautinnollisen illan.
Odottaessani kyytiä Studio Pasilaan Järvenpään rautatieasemalla tarkkailin maisemaa hetken: kylmä mutta lämpenevä, hämärä mutta valon määrää kasvattava, kirpeä seutu, betoninen seutu, ihmisiä menossa muttei juurikaan tulossa. Tässä istun, elämäni on omituista ja minä pidän siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti