Toissailtana sain luetuksi loppuun Esko Valtaojan kirjan Kosmoksen siruja. Teos loppuu huikaisevaan visioon ihmisen tulevaisuudesta: ensin asutetaan Kuu ja Mars, sitten aletaan louhia asteroideja ja lopulta asutetaan alfa Kentaurin, meitä lähimmän tähden, kiertoradalle asettuneita eksoplaneettoja. Tuhannessa vuodessa ihmiskunta on paitsi varmistanut jalansijan aurinkokunnassamme, myös ottanut ensimmäiset askeleensa galaktisena lajina.
Valtaojan visio on paitsi kaunis ja ylevä, myös ihmislajin selviämiselle oleellinen: koko lajin asuminen yhdellä planeetalla on kaikkien munien laittamista samaan koriin. Yksi taivaalta viuhuva avaruuskivi ja seuraavan 65 miljoonan vuoden päästä sudenkorentopaleontologit kaivavat maasta kivettyneitä Homo Sapiensin jäänteitä. Ja Einsteinia vapaasti lainatakseni, kaikkein utopistisinta tässä hämmästyttävässä tulevaisuudenkuvassa on se, että se on saavutettavissa. Ihmiset pystyvät siihen.
Näistä taivaallisista sfääreistä oli tylsää palata maan pinnalle ja huomata, että meillä on vielä paljon, paljon matkaa jäljellä. Ja monta typerää, vanhanaikaista ajatusta selätettävänä. Kuten se, että nationalismi ja Suomen valtio ovat asioita, joita ei saa kyseenalaistaa ja joita jokaisen tulisi olla valmis puolustamaan hengellään. Näin toteaa Helsingin sanomien kolumnisti Annamari Sipilä uudessa kirjoituksessaan enkä voi kuin pudistella päätäni tällaisen nurkkakuntaisuuden äärellä.
Minulle Suomen valtio ei ole pätkääkään pyhä. Se on pelkkä järjestelmä, kokoelma sääntöjä, jotka Suomen kulttuurialueella asuvat ihmiset ovat sopineet keskenään noudattavansa. Ei mitään muuta. Minä en näe pyhyyttä laeissa, en niitä säätävässä eduskunnassa enkä lakien toteuttamista valvovassa koneistossa. Ne ovat pelkkiä hammasrattaita ja niiden arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen kautta, miten hyvin ne toimivat. Eikä suomalainen järjestelmä ole mitenkään ainutlaatuisen upea. Verrattuna moneen muuhun paikkaan se on ihmisoikeuksiltaan ja menestymismahdollisuuksiltaan toki edistyksellinen ja toimiva, mutta maapallon kestokyvyn rasittamisen ja luonnonvarojen tuhlaamisen kannalta taas yksi pahimmista.
Ei mitenkään ihmeellinen järjestelmä. Ja silti Sipilä tekstissään väittää, ettei sen puolustaminen voi olla liikaa pyydetty.
On se. Minä en näe yhtään mitään mieltä siinä, että minun tulisi antaa henkeni tämän järjestelmän suojelemiseksi, koska järjestelmä ei missään nimessä ole niin ihmeellisen hyvä. Jos tähän maahan saapuisi valloittaja joka pystyisi ylläpitämään yhtä hyvän järjestelmän tai ehkä jopa tarjoaisi paremman, toivottaisin heidät lämpimästi tervetulleeksi. Minulle on paljon tärkeämpää olla elossa, voida hyvin ja nähdä läheisteni voivan hyvin kuin olla Suomen valtion kansalainen.
Suomalainen kulttuuri on eri asia: siihen minäkin samastun voimakkaasti ja pakkohan minun on, sillä ilman suomalaista kulttuuria minulla ei olisi tätä työtä. Suomen kieli, suomalaisen kulttuurin erityispiirteet ja meidän omalaatuiset tapamme katsoa maailmaa ovat tärkeitä lähteitä, joista huumoria ammennan. Mutta ei minusta suomalaisen kulttuurin säilyttämiseen tarvita suomalaista valtiota. Jo tällä hetkellä maamme rajojen sisäpuolella elää tuhansia erilaisia pieniä kulttuureita, jotka eivät vaadi toimiakseen valtion olemassaoloa. Meillä ei ole hipsterivaltiota, ei Nightwish-valtiota, ei koomikkovaltiota eikä demarivaltiota. Jokainen meistä kuuluu nykyisellään kymmeniin heimoihin ja hyvin nämä eri heimot mahtuvat elämään samalla maaperällä (kunhan välttävät kohtaamista aamuyön grillijonoissa).
Ja kun kerran tilanne on tämä - ihmisten identiteetti rakentuu nykyisellään enemmän fragmentoituneiden pienempien viiteryhmien kuin nationalismin varaan - niin eikö olisi mahdollista, että vanhanaikaisesta valtioajattelusta voitaisiin pikkuhiljaa luopua? Suomen valtio on puhdas abstraktio ja sen valtion rajat veteen piirrettyjä viivoja, asioita joita ei ole olemassa. Niiden kuvitteellisten viivojen takiako minun pitäisi pistää kypärä päähän ja lähteä rautasateeseen vartomaan kuolemaa? Täysin järjetöntä. Sodassa kuolemisessa ei ole yhtään mitään tavoittelemisen arvoista, se on murhaamista ja murhatuksi tulemista abstraktioiden takia. Sankarivainajan palkka on unohdus - vai oletteko huomanneet, että Suomen sodan (1808-1809) veteraanien uhria muistettaisiin ja vaalittaisiin?
Heimoajattelu, jumalakuninkuus, feodalismi. Ihmiskunta on ennenkin käynyt läpi vaiheita, joissa on kokeiltu parasta mahdollista hallintomallia ja monet aikanaan loistavina pidetyistä ideoista on hylätty toimimattomina ja huonoina. Ja nyt on mielestäni korkea aika luoda kriittinen silmäys nationalismiin, pohtia onko se ihmiskunnalle todella paras ja toimivin järjestelmä - tehdä täysin päinvastaista kuin mitä uskossaan lähes sokealta vaikuttava Sipilä ehdottaa. Valtioajattelun tulee olla ehdottomasti kyseenalaistamisen kohteena, valtioajattelua tulee kaikin keinoin koetella. Missään nimessä emme saa nostaa mitään abstraktia järjestelmää kritiikin yläpuolelle, sillä se on hirmutekojen ensimmäinen askel. Sipilä sanoo itsekin tekstissään, että on hyvä että uskontoja ja poliittisia puolueita saa pilkata, mutta valtioon tätä ajattelua ei saisi ulottaa. Vaarallista ja pelottavaa puhetta.
Koko ihmislajin munat ovat vielä yhdessä korissa. Korostamalla valtioajattelua rakennamme kuvitteellista suojamuuria, jonka riittää pirstomaan yksi ainoa asteroidi - (joiden havainnoimiseen meillä ei muuten vieläkään ole ostettu kunnon järjestelmää, mutta toistemme tappamiseen suunniteltuihin värmeisiin kyllä voi polttaa paalua). Meidän tulevaisuutemme ei ole siinä, että Suomi elää ja kukoistaa mahdollisimman kauniina vaan siinä, että kykenemme irtautumaan kotiplaneetaltamme ja levittäytymään tähtiin, sillä mitenkään muuten emme voi selviytyä kosmoksessa. Ja nurkkakuntainen omaan napaan tuijottaminen ja "meidän asiat ennen muita" -ajattelu hidastaa tähän päämäärään pääsemistä.
En tiedä teistä, mutta minä ainakin olisin tulevaisuudessa mielummin Maan ja Marsin kaksoiskansalainen kuin suomalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti